Paratiisin lumoissa

 

Maaliskuun kulttuuripäivä osui talvilomaviikolleni. Toki kulttuuria harrastan muutenkin kuin yhtenä päivänä kuukaudessa, mutta tämä yksi päivä on aina sellainen spesiaali tapaus, koska saan viettää sen ihanien ystävieni seurassa. Kohteemme oli tällä kertaa Sinebrychoffin taidemuseo. Itse en ole Sinebrychoffin museossa ennen vieraillut, mutta ihastuin täydellisesti museon monipuolisuuteen. 

Sinebrychoffin taidemuseossa on tällä hetkellä Linné ja pieni pala paratiisia -näyttely sekä Jarmo Mäkilän Matrix hardcore -näyttely. Lisäksi pysyvänä näyttelynä on Paul ja Fanny Sinebrychoffin kotimuseo. Kerrassaan upea kokonaisuus. Täytyy myöntää, etten ollut tutustunut taidemuseon nettisivuihin, joten kotimuseo oli minulle täysin uusi juttu. Lisäksi kuvittelin, että ihastelen vain kauniita kukka-aiheisia tauluja, niin Jarmo Mäkilän näyttely oli pelkkää plussaa tähän päälle. 

Annetaan kuvien puhua puolestaan, millainen kulttuurin lumo meitä oli tällä kertaa vastassa. Ensin katsellaan hieman pientä palaa paratiisia. Rakastan näitä kukka-aiheisia maalauksia.

Ambrosius Bosschaert I (1573-1621): Kukkakori/Basket of Flowers (1600-1620)

Jean-Michel Picart (c. 1600-1682): Kukka-asetelma/Still-Life of Flowers

Georg Dionysius Ehret (1708-1770): Kuvitusta Christoph Jacob Trewin teoksesta Uitgezochte Planten, Magnolia (1750-1773)

Magnus von Wright (1805-1868): Kukkia/Flowers (1867)

Werner Holmberg (1830-1860): Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen/German Castle Park at Sunset (1856)

Jan Brueghel I (1568-1625): Kukkamaljakko/Vase with Flowers

Seuraavaksi siirrytään kotimuseon aarteita ihastelemaan. Sinebrychoffin taidemuseosta löytyy muuten ihastuttavia erkkereitä, jotka kutsuvat istumaan. Itse asiassa paratiisin teoksia ihastellessa istahdimme hetkeksi yhteen erkkeriin ja unelmoimme pienestä teehetkestä herkkuleivonnaisten kera.

Tuntematon taiteilija: Kissaserenaadi/Serenade to A Cat (1600-luku)

Vielä pari teosta Jarmo Mäkilältä. Siirrytään täysin erilaiseen maailmaan. Kaikesta huolimatta näissä tauluissa on jotain sellaista, joka vangitsee katseen. Sitä vain haluaa löytää lisää ja lisää yksityiskohtia.

Jarmo Mäkilä: Golgata (2021)

Jarmo Mäkilä: Kuningas/The King (2021)

Kylläpäs tuli taidenälkä taltutettua, mutta ruumiin ravintoa oli vielä saatava. Olimme varanneet pöydän legendaarisesta Café Ekbergistä. Ekberg on perustettu vuonna 1852 eli todella kunnioitettava ikä kahvilalla. Ekbergin valikoima on melkoisen laaja. Itse valitsin lounaaksi lohikeiton. Jestas, kuinka ihanan kermaista. Jälkiruoaksi herkuttelin cappuccinolla ja sitruunapailla.

Mainittakoon muuten sekin, että salaa olimme taas haaveilleet rauhallisesta museokäynnistä ja vain taiteen ihastelemisesta. Kuinkas kävikään? Kun museo avautui kello 11.00, tulimme sopivasti paikalle nähdäksemme, että jokin koululuokka syöksyi museon ovista sisään. Näiden perään asteli suuri joukko varttuneempaa väestöä. Se siitä rauhallisuudesta, mutta iloitsen siitä, että koululaisille annetaan tällaista sivistävää kulttuurihistoriallista opetusta. Lisäksi on aina mahtavaa, kun varttuneempi väestö on aktiivista ja haluaa nauttia taiteen antimista. Taide kuuluu kaikille. 

Huhtikuun kulttuuripäivästäkin oli jo puhetta. Siitä myöhemmin lisää, jos ei tule mutkia matkaan.

Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus

 

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön lämpiö kuhisi hyväntuulista porukkaa lauantai-iltapäivänä auringon porottaessa täydeltä laidalta teatterin suurista ikkunoista. Ilmassa oli selvästikin odotuksen tuntua. Teatterin ovet ovat vihdoinkin avautuneet suurelle yleisölle. Lisäkihelmöintiä ilmaan toi odotus, mitä iltapäivän näytelmä Mikko Räsäsen tulevaisuus toisi tullessaan. 

Mikko Räsänen (Martti Suosalo) on alakuloinen mies. Hänen vaimonsa on kuollut ja arjesta on nyt selvittävä kahdestaan 18-vuotiaan pojan, Aapon (Paavo Kääriäinen), kanssa. Isä haluaa pojalleen parempaa elämää. Hän haluaa, että poika opiskelee ja pääsee elämässään eteenpäin, eikä juutu kaupungin työmieheksi, kuten hänelle itselleen kävi. Mikon tulevaisuudenkin piti olla täysin toisenlainen. Mikon edesmennyt isä (Pekka Huotari) toivoi samalla tavoin pojalleen parempaa elämää, mutta toisin kävin. Mikko päätyi samalle alalle isänsä jalanjälkiä seuraten.

Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Räsäsen Mikon työpäivät venyvät ja paukkuvat kaupungin vesihuollon saneeraustyömaalla. Oikeasti ei saa puhua vesihuollon työmaasta, vaan asiaa on kaunisteltava. Kaupunkilaisille työmaa on myyty pyörätiehankkeena. Palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) eksyy polkupyöränsä kanssa työmaalle ja on heti napit vastakkain työntekijöiden kanssa. Kosonen ei jätä asiaa siihen, vaan syyttää Räsästä uhkailusta ja aikoo viedä asian niin pitkälle, että Räsänen voi heittää haalarit narikkaan lopullisesti. 

Samaan aikaan kaupungin suunnittelutoimistossa insinööri Niemi (Jari Pehkonen) riehaantuu omista, mielestään loistavista, ideoista. Hän on kehittänyt keinon, jolla työntekijöiden ahkeruutta voidaan seurata. Niemi on myös ihastunut pormestariin (Vappu Nalbantoglu). Insinööri haaveilee romanttisista kohtaamisista pormestarin kanssa, vaikka nainen ei anna miehelle minkäänlaista vastakaikua. Pormestari sen sijaan haluaa järjestää työmaalle näyttävän striimattavan Kaupunkitapauksen, jonka avulla kaupunkilaisille näytetään pyörätien olevan valmis. Arvatahan voi, etteivät asiat mene hyvin, jos viemärityömaata esitellään valmiina pyörätienä. Katastrofin ainekset ovat valmiina.

Raili Raitala, Vappu Nalbantoglu ja Jari Pehkonen
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Mika Ripatin näytelmäteksti avautuu katsojalle hyvin realistisena työmaakuvauksena. Viemärityömaalla on selkeä hierarkia. Eri kulttuurit kohtaavat ja lyövät päitään yhteen. Suomen kieli taipuu, jos on taipuakseen, mutta ainakin tärkein V-alkuinen täytesana on opittu työntämään joka väliin. Hierarkkisuus ei pääty tietenkään työmaalle. Se jatkuu suunnittelutoimistossa yliärsyttävän insinöörin pääkopassa sekä tietenkin palvelumuotoilija Kososen ylemmyydentuntoisessa elämässä. Aivan käsittämättömän hienoja roolivetoja näyttelijöiltä. Suosalo osaa asettua työmiehen haalareihin. Hän on hyväksynyt paikkansa maailmassa, vaikka miestä onkin hieman liikaa murjottu. Pehkonen osaa olla oikea nilviäinen kaikessa kehittelytyössään. Hän ei halua kuunnella ketään, eikä nähdä metsää puilta. On vain hänen visionsa. Rauno Ahonen puolestaan on varsinainen ällötys. Vaikka Räsänen tulee reilusti vastaan, mies puukottaa heti, kun saa siihen mahdollisuuden. 

Lavastuksen takana on ollut Antti Mattila. Täytyy myöntää, että lavastus on nerokkaasti tehty. Valtava työmaabarrikadi puolittaa suuren näyttämön. Kohtauksesta toiseen siirrytään pyörittämällä näyttämöä, jolloin voidaan hetkessä siirtyä esimerkiksi Räsästen keittiöön tai Kososten olohuoneeseen. Barrikadilla on myös loistava tehtävä siinä, että muusikko Joakim Berghäll musisoi barrikadilla näyttävästi ja kaiken yläpuolella. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Katsojan ei tarvitse kuin keskittyä näytelmän tajunnanvirtaan. Näytelmä antaakin hyvin paljon. Se ravistelee katsojaa. Se antaa muistutuksen, millaisia työpaikkoja ihmisillä on, ja millaisia vaikeuksia heillä saattaa olla. Pelkkä haalariasuinen työmies ei ole insinöörimiestä tai palvelumuotoilijaa alemmassa ihmisryhmässä, vaikka usein näin ajatellaan. Näytelmä luo myös toivoa sille, että tuleva sukupolvi on nykyistä viisaampi ja osaa nähdä, kuinka kaikenlaisia uurastajia tarvitaan, jotta infrastruktuurit toimivat. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on draama, joka sisältää herkullisia komediallisia hetkiä, mutta myös synkkää alakuloa ja epätoivoa. Näytelmän loppuhetkiin on saatu tiivistettyä dramaattisuus kaikessa syvässä ahdingossa. Kerrassaan hieno ja ajatuksia liikkeelle laskeva esitys. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä perjantaina 11.3.2022. 

Rooleissa: Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Sanna-June Hyde, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Lumi Aunio, Martti Manninen, Maksim Pavlenko ja Raili Raitala 

Muusikko: Joakim Berghäll

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Sävellys: Timo Hietala

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on Mika Ripatin trilogian kolmas ja itsenäinen osa. Edelliset osat ovat olleet There’s No Harri (2012) ja Vakavuusongelma (2016). 

Näin näytelmän medialipulla. Lämmin kiitos Helsingin Kaupunginteatterille.

 

 

Rachel Wells: Alfie – samettitassuinen ystävä

 

Viime syksynä ihastuin Rachel Wellsin Alfie – kissa kynnyksellä -kirjaan. Ihana kirja kissasta, joka joutui kodittomaksi, mutta nokkeluutensa ansiosta selvisi. Tiesin odottaa kirjalle jatkoa, koska Wells on kirjoittanut Alfie-sarjaan useampia teoksia. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun huomasin uuden suomennoksen ilmestyneen. Alfie – samettitassuinen ystävä (Otava, 2022) on vuorossa tällä kertaa ja kuten arvata saattaa, olen jälleen kerran haltioitunut. Ihastuttava kirja. 

Alfie on kotiutunut Edgar Roadille. Hän asuu pääasiallisesti Clairen ja Jonathanin kanssa, mutta hänellä on myös kaksi muuta kotia. Toinen aivan lähistöllä Mattin ja Pollyn perheen luona ja kolmas pidemmän matkan päässä Franceskan ja Tomaszin perheen parissa. Alfie on onnekas kissa. Hänen paras kaverinsa on Tiikeri. Elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan, kunnes pienen ja sympaattisen asuinalueen sekoittaa täysin uusi perhe. 

Perheessä on jotain vallan omituista. He vaikuttavat siltä, että pakoilisivat jotain. Verhot ovat aina vedettynä ikkunoiden eteen. He eivät avaa ovea, jos ovikelloa soittaa. Lisää vettä myllyyn antaa naapurissa asuva pariskunta Lohi-kissansa kanssa. Goodwinit ovat päättäneet, että uusi perhe puuhailee rikollisia toimia ja heidät on heti häädettävä Edgar Roadilta, jotteivat asuntojen hinnat ala laskea. Alfien perheet eivät oikein tiedä, kuinka suhtautua asiaan. Perhe on omituinen, mutta heillä saattaa olla siihen jokin tietty syy. Alfie haluaa tietysti laittaa tassunsa soppaan myös, mutta mikä Alfieta odottaa. Jumalattoman kaunis valkoinen kissa, joka sähisee, pörhistelee ja on äkäinen kuin ampiainen. Alfie on mennyttä kissaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on järjettömästi rakastunut, eikä rakkautta pysty estämään mikään vai pystyykö? Entä mitä tästä kaikesta tykkää Tiikeri? Ja mikä on perheen tarkoin varjeltu salaisuus?

Aivan uskomatonta, millaisia tarinakäänteitä Rachel Wells on saanut aikaiseksi. Nautin siitä, kuinka Alfie ja hänen kissaystävänsä ovat kirjan pääosassa. Toki ihmisilläkin on kirjassa omat paikkansa, mutta Alfie-kirjoissa maailmaa katsotaan kissan näkökulmasta. Jokaisella kissalla on omanlaisensa tapansa ja luonteensa. Siinä missä Tiikeri on sulavaliikkeinen saalistajaneito, Alfie on puolestaan kömpelö, eikä selvästikään saalistustaidot ole sitä luokkaa, mitä parhaimmalla ystävällä. Alfie tietää rajallisuutensa ja on valmis myöntämään ne. Siitä huolimatta Alfie tekee tekoja, jotka vaikuttavat täysin järjettömiltä. Hän haluaa ympärilleen onnellisia perheitä ja kissoja, ja jos jotain on tehtävä, Alfie hoitaa homman jääräpäisesti kuntoon. Tosin välillä voi olla omat ongelmansa siinä, etteivät ihmiset puhu kissojen kanssa samaa kieltä. 

Pidän kirjan lyhyistä luvuista. Tosin itse ahmin kirjaa melkoisella vauhdilla, joten ei olisi haitannut pidemmätkään luvut. Lyhyissä luvuissa on se hieno puoli, että nuoremmatkin lukijat jaksavat varmasti yhden luvun verran keskittyä kirjan tarinaan. Alfie-kirjat nimittäin mielestäni sopivat kaikenikäisille. Toki näissä kirjoissa on jännitettä, mutta mielestäni ei liian pelottavaa. Alfien omat ihmiset ovat rakastettavia ja antavat rakkauden näkyä jokapäiväisessä arjessa. Tällaiset seikat tuovat lohtua etenkin näinä aikoina, kun ympärillä kuohuaa täysin järjetön pahuus. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos A Cat Called Alfie on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Toivon, että Alfie-sarjan suomennokset jatkuvat tai muuten täytyy siirtyä lukemaan kirjasarja englanniksi. 

Rachel Wellsin Alfie – samettitassuinen ystävä on kirja kaikille, jotka rakastavat kissoja. Tämä kirja tuo hyvän mielen ja antaa uskoa siihen, että maailmassa on paljon hyviä ihmisiä ja tietenkin myös kissoja, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta kaikkien elämä olisi onnellisempaa. Alfie on lohtukirja juuri tähän hetkeen.

Lämmin kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.

 

Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin

 

Vihdoinkin koronarajoituksista on luovuttu ja yleisötilaisuudet ovat avoinna. Toki maskisuositus on edelleen päällä useimmissa paikoissa, mutta se on pieni haitta, kun tiedossa on kulttuuria. 

Järvenpään teatteri täyttää tänä vuonna hulppeat 50 vuotta. Onnea upealle teatterille! Järvenpään teatterin juhlavuoden korkkasi Mika Waltarin klassikkokomedia Gabriel, tule takaisin. Tarina, joka on varmasti monelle tuttu, mutta aina se jaksaa naurattaa. Etenkin, jos näyttelijät ovat loistavia. Toki näytelmän syvällisempää ajatusta voi kukin miettiä sydämessään. Se ei välttämättä ole kauhean iloinen, mutta itse en nyt sellaista jaksa ajatella. Nyt maailma tarvitsee iloa, jos joskus.

Eeva Jeskanen ja Marjut Kamppinen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy

Vanhapiikasisarukset Ulriika (Eeva Jeskanen) ja Kristiina Anger (Marjut Kamppinen) asuvat yhdessä. Heillä on hoidettavanaan pieni paperipuoti. Elämän pitää olla siveellistä ja käytöstavat täytyy olla hallussa, ettei vain kukaan pääse arvostelemaan heitä heidän selkänsä takana. Sisarusten vastuulla on myös siskontytär Raili (Laura Ylimutka), joka haluaisi antaa piupaut sisarusten säännöille. Sitä paitsi hänen haaveenaan on itsellinen elämä ja hän haluaa opiskella. Tämä ei tietenkään sovi sisaruksille, etenkään Ulriikalle. 

Mutta mitä tapahtuu, kun eräänä iltana Kristiina on kuin kissa pistoksissaan? Nainen on selvästi jännittynyt ja hermostunut, mutta samalla kasvoilta huokuu mairea hymy. Kristiina on tavannut miehen, Gabrielin (Pasi Jumppanen), joka on tulossa naista tapaamaan. Kun Kristiina saa lopulta kerrottua asiasta Ulriikalle, ei isosisko ole ilahtunut. Mitä ihmiset ajattelevat? Gabriel joka tapauksessa tulee. Ei aikaakaan, kun hän alkaa kertoa Kristiinalle hetkellisistä talousongelmistaan. Toki mies on sitä ennen maalaillut pariskunnalle hienon tulevaisuuden maaseudun vehreydessä. Entä sitten, kun miehelle selviää, että oikeastaan Ulriika on rahavarantojen valvoja ja hoitaja?

Laura Ylimutka ja Pasi Jumppanen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy

Aivan mahtavaa tulitusta Järvenpään teatterin näyttämöllä. Roolivalinnat ovat olleet mainiot. Marjut Kamppisen roolityö on vaikuttavaa. Naisen täytyy hetkessä vaihtaa tunnetiloja. Välillä rakkaus pursuaa yli äyräiden, mutta seuraavassa hetkessä nainen saattaa olla tärisevä hermoheikko. Ulriikan roolissa Eeva Jeskasen ylväys ja upea ryhti korostavat naisen tiukkaa olemusta. Hän ei ole aivan helposti ostettavissa. Pasi Jumppanen Gabrielina on niljakas. Juuri sellainen mies, joka pitäisi kiertää kaukaa. Entä sitten Laura Ylimutka Railina? Nuori nainen on vaikuttaa hupakolta, mutta on selvästi älykäs. Osaa laskea yksi plus yksi yhteen ja tehdä omat päätelmänsä. 

Näytelmän on ohjannut Katriina Honkanen. Hyvää työtä nainen on tehnytkin. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Katsojalle ei tule kertaakaan tunne, että pitäisi vilkuilla kelloa. Pidän myös siitä, kuinka Waltarin tekstiä on kunnioitettu. Skenografian takaa löytyy Ia Ensterä. Muutamalla värillä on menty pitkälle. Sininen, musta ja valkoinen. Lisäksi ihailin naisnäyttelijöiden yksinkertaisen kauniita kukkakuvioisia paitapuseroita. Jäin miettimään, oliko joku painanut ihastuttavat kukkakuviot. Näytelmän valomaailma on tasapainoinen, mutta elävä. Näyttämön sivuilla olevat valoseinät vaihtavat väriä kohtauksen tunnelman mukaan. Kaunista katsottavaa. Valosuunnittelun takana on Iain MacIntosh.

Marjut Kamppinen ja Pasi Jumppanen
Järvenpään teatteri: Gabriel, tule takaisin (2022)
Kuva © Kapina Oy

Gabriel, tule takaisin toimii erinomaisesti tänäkin päivänä, vaikka näytelmällä on jo ikää. On arvioitu, että näytelmän auervaaran esikuva olisi oikeasti naistenhurmaaja Ruben Auervaara. Tiedä sitten, mutta auervaaroja on varmasti aina. Aina joku nainen haksahtaa mieheen, joka lupaa hänelle kuun taivaalta. Tämä on surullista, koska usein nainen jää puille paljaille, eikä hän häpeän vuoksi halua kertoa tapahtuneesta kenellekään. 

Järvenpään teatterin esittämä Gabriel, tule takaisin on ehdottomasti näkemisen arvoinen näytelmä. Klassikko-sanaa ei missään tapauksessa kannata pelästyä. Näytelmä on viihdyttävä, hauska ja jännitteitä täynnä oleva. Kerrassaan suurenmoinen pakkaus. 

Gabriel, tule takaisin sai ensi-iltansa Järvenpää-talon Kellariteatterissa lauantaina 5.3.2022.

 

Rooleissa: Eeva Jeskanen, Marjut Kamppinen, Pasi Jumppanen ja Laura Ylimutka 

Ohjaus ja äänisuunnittelu: Katriina Honkanen

Skenografia: Ia Ensterä

Valosuunnittelu: Iain MacIntosh

Puku- ja tarpeistoassistentti: Päivi Ojakangas

Lavastuksen assistentti: Marjo Poijärvi

Järjestäjä: Irja Hemmilä

Esitystekniikka: Ilpo Halonen ja Jenni Tapaila

 

Näin ensi-iltaesityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatteri.

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

 

Nyt on kyllä oikeasti sellainen tunnelma, että kaipaan kevyttä ja viihdyttävää luettavaa. Yksi hyvä esimerkki viihdyttävästä kirjasta on Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022). Toisaalta joku saattaisi pitää kirjaa kevyenäkin luettavana, mutta koska kirjan tarina perustuu kirjailijan omaan rakkaustarinaan, se ei missään nimessä ole kevyttä luettavaa. Tositarinat eivät ole ikinä mitä tahansa tarinoita. 

Ruotsalainen Julia asuu Wienissä. Hän opettaa työkseen englantia, vaikka unelma-ammatti onkin kirjailija. Koti-illat menevät kissan kanssa televisiosarjoja tuijottaen. Elämästä puuttuu jotain. Julia haluaisi löytää elämänsä miehen. Se ei kuitenkaan löydy baareista tai yökerhoista. jonne hän usein ajautuu Leonoren kanssa. Mutta ehkä rakkautta ei kannata etsiä. Se ilmestyy yllättäen nurkan takaa tai aivan puskista, kuten Julialle tapahtuu. 

Ben ilmestyy Julian elämään, kun Julia sitä vähiten odottaa. Benissä on jotain taianomaista vetovoimaa. Hän on hauska ja oikeastaan aika komeakin. Vain muutama asia on pielessä. Ben on hampuusi. Ben on koditon. Ben on irtolainen. Ben haisee pahalle ja parta on ruokkoamattoman näköinen. Sitä paitsi Benillä ei ole edes kenkiä. Muutenkin vaatteet ovat epäsiistit ja likaiset. Kaikesta tästä huolimatta Julia lähtee Benin kanssa treffeille. Loppu onkin kuin satua, paitsi ettei ole, koska kahdesta eri maailmasta tulevien ihmisten maailmat voivat olla hyvin erilaiset. Kuinka Julian ja Benin käy? 

Ihana, ihana ja ihana. Aivan uskomaton tarina, joka todellakin perustuu tositapahtumiin. Toki kirjailija on hieman muokkailut tapahtumien kulkua, jotta tarinan kulku olisi sujuvaa, ja jotta siihen tulisi lisäjännitettä. Aivan sama, mitä Emmy Abrahamson on muokkaillut. Tällaiset rakkaustarinat ovat oikeasti aivan parhaita. Täytyy myös myöntää, että nenäliinakin piti olla välillä käden ulottuvilla. 

Emmy Abrahamson viljelee kirjassaan huumoria, josta pidän. Sellaista ehkä hieman älykästäkin huumoria, joka on omalla pähkähullulla tavallaan täysin absurdia. Kirjan tarinassa Julia kertoo tapahtumista ikään kuin kuka tahansa omasta arjestaan kertoisi. Arkea, tai ei se kaikki kyllä ihan arkea ollut, siivittävät hullunkuriset sattumukset ja tapahtumat, joihin Julia joutuu tai joita hän näkee. Pidän tällaisesta, kun ihminen osaa nauraa itselleen tai hän uskaltaa oikeasti ihmetellä joitakin asioita, joista sivistyneet ihmiset ehkä vain viisaasti vaikenisivat. Ja Julia on ilman muuta sivistynyt, mutta hän ei kuulu niihin, jotka vaikenevat, jos keskustelukumppani on oikea. 

Pidin myös siitä, millainen henkilö Julia oli. Näin Juliassa paljon samaa kuin itsessäni. Julia rakasti kaiken maailman kyselyitä ja testejä. Hän oli aina valmis osallistumaan sellaisiin. Täytyy myöntää, että itsekin usein pidän tällaisista, jos kyselyt eivät vain ole liian pitkiä. Hän piti myös siitä, että elämässä pitää olla tietty järjestys. Vaikka oma asuntoni onkin aika usein kaaoksen vallassa, pidän kuitenkin siitä, että tietyt asiat pitää olla aina kunnossa ja hoidettuina. Sen sijaan en ole vielä koskaan lajitellut kirjoja värien mukaan. 

On uskomattoman hienoa, että Emmyn ja hänen miehensä tarina on kirjoitettu kirjaksi asti. Tällaiset tarinat tuovat uskoa siihen, että oikea henkilö voi koska tahansa astua elämääsi, jos etsit loppuelämän elämänkumppania. Vaikka kirjan tarinan Benin ulkoinen olemus oli aikamoinen, kun Julia ja Ben tapasivat, olen iloinen, että Julia heti huomasi Benin ainutlaatuisuuden ja antoi hänelle mahdollisuuden. 

Kirjan tarinassa kerrotaan tietenkin myös kodittomista ja päihdeongelmaisista. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää heidän maailmaansa, eikä Juliakaan tuntenut oloaan itsevarmaksi, kun he tapasivat Benin ystäviä. Ehkä tällaisella on kuitenkin silmiä avaava vaikutus. Kirjan tarinassa Wienissä puhdistetaan hyvin tehokkaalla kädellä irtolaiset pois puistoista ja puskista. Minne tällaiset ihmiset siirretään? Sitä ei taida tietää kukaan. Pääasia, että kaupungin yleisilme on ylevä ja upea. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Outi Menna. Kirjan elokuvaoikeuksista on käyty kilpailua. Ja kyllä, haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan, jos sellainen oikeasti tehdään. 

Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista on juuri sopivaa luettavaa nyt, jos oikein ahdistaa. Tämä kirja sopii hyvin myös matka- ja lomalukemiseksi, jos nyt ikinä enää kukaan uskaltaa minnekään matkustaa. 

Lämmin kiitos kustantajalle kirjan annakkokappaleesta.