Siluetteja ja varjokuvia

Olen huono käymään taidenäyttelyissä, koska tuntuu, ettei ikinä ole aikaa tarpeeksi. Onneksi ystäväni hieman töytäisi ja ymmärsin vihjeen. Lähdin hänen kanssaan Keravan Sinkkaan, jossa oli viimeistä päivää pystyssä Siluetteja ja varjokuvia -näyttely. Itse asiassa olin suunnitellut tänne menoa aikaisemmin, mutta olin vain siirtänyt sitäkin menoa. Hyvä, että menimme, koska taas tuli uutta tietoa taidemaailmasta. Sekään ei tietysti haitannut, että näyttelyyn sattui olemaan vapaa pääsy. On kuulemma aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Ilmankos porukkaa olikin melkoisesti liikkeellä.

Olen aina yhdistänyt siluetit huvipuistoon ja lähinnä Linnanmäkeen. Linnanmäellä tämä perinne lähes loppui, kun Sirkka Lekman jäi eläkkeelle. Lekmanin jälkeen Linnanmäellä siluetteja on leikelty satunnaisesti. Sen sijaan Särkänniemessä Väinö Kemppainen on leikannut siluetteja vuodesta 1983 lähtien. Sirkka Lekmanin isää Eero Mannista olen itse pitänyt siluettitaiteen suurena nimenä Suomessa, mutta kyllä niitä on monta muutakin. Sinkan näyttelyssä yleisöltä oli pyydetty lainaksi siluettileikkauksia. Aika moni näistä oli peräisin huvipuistoretkeltä.

Eero Manninen: Urho Kekkonen (1948). Juha Mieto (1978), Veikko Sinisalo (1968) ja Pertti Pasanen (1978)

Emil Cedercreutz on tunnettu kuvanveistäjänä, mutta myös siluettien tekijänä. Pidin Cedercreutzin taidokkaista leikkauksista, jossa ajankuva huokui. Kauniita naisia upeissa mekoissaan. Toisaalta välillä näin jotain muutakin. Aivan kuin siluetti olisi näyttänyt joltain muulta kuin piti. Tiedätte kyllä sellaiset kuvat, joissa joku näkee ihan muuta kuin joku toinen. Tuskin tämä on ollut Cedercreutzin tarkoitus, vaan katsojan eli minun silmieni vääristämää illuusiota.

Emil Cedercreutz: Paperileikkauksia (1900-luvun alkupuoli)

Se, mikä näyttelyssä yllätti, oli teosten suuruus. Jotenkin taas vain olin kuvitellut pieniä siluettileikkauksia, mutta yllätys oli suuri, kun vastaan tuli suurten seinien kokoisia paperileikkauksia. Yhdysvaltalaisen Randal Thurstonin teoksissa löytyi hurjasti yksityiskohtia. Alla olevassa kuvassa katselin ensin vain kauniita koristeellisia leikkauksia ja upeita barokkimaisia muotoja. Sitten silmät alkoivat löytää mustia, pelottavia lintuja. Taiteilija itse on kertonut teoksen vievän ajatukset nykypäivän poliittiseen todellisuuteen. Voi sen kyllä näin ajatella. Ensin kaikkea kaunista ja sitten rumaa ja likaista. Poliittista peliä.

Randal Thurston: yksityiskohta teoksesta Memoria Palatium (2019)

Näyttelyä kiertäessä tuli väkisin mieleen, kuinka näyttely oli pystytetty, ja kuinka näyttely purettaisiin. Esimerkiksi saksalaisen Heike Weberin töiden monikerroksellisuus ja leikkaus luovat varmasti haasteita niille, jotka joutuvat teoksiin koskemaan. Täytyy olla oma taiteenlajinsa sekin. Olen silti iloinen nähdessäni tällaisia töitä. Weberin kädenjälkikin oli upeaa katseltavaa ja saatoin tuntea, kuinka syöksyin keskelle pusikkoa.

Heike Weber: Scrub, Pusikko (2018)

Sasha Huberin siluetit hämmästyttivät. Siluetteja nitomalla. Ihan oikeasti! Töitä katsellessani mietin sitä, kuinka itse olisin vähintään joka toisen niitin kohdalla hokenut ”eiku eiku” ja repinyt niittejä työstä irti ja yrittänyt uudestaan. Täytyy sanoa, että oivaltavia teoksia. En tiedä, moniko muu tällaista on tehnyt. Postausta kirjoittaessani huomasin, että olin niin hämmästynyt teoksista, etten huomannut ottaa yhtään kuvaa. Sen sijaan olin onneksi napannut yhden kuvan, jossa on myös mukana niittejä.

Sasha Huber ja Petri Saarikko: Juuret, Roots (2015)

Joistakin teoksista voi löytää hämmästyttävän määrän yksityiskohtia. Aluksi ihastelin Katri Kuparisen pikkutarkkoja paperileikkauksia, mutta sitten teoksista alkoi paljastua kaikkea muutakin. Kuparinen on ottanut Timesin ja Der Spiegelin sivuilta katastrofaalisia kuvia, joita on ujuttanut teokseensa. Oli pakko tarkastella teoksia melkoisen kauan ja hakea niistä kaikkea mahdollista. Samalla unohtui teosten uskomaton mahtipontisuus ja pikkutarkka työ.

Katri Kuparinen: yksityiskohta teoksesta Nimetön

Sinkan näyttelytiloista löytyi yksi valtava teos, joka ulottui huoneesta toiseen. Väliseinä vain korosti teoksen mammuttimaisuutta. Taiteilija Andreas Kocks oli laittanut parastaan. Ei ihmekään, että teoksen suomennettu nimi oli Elefantin henkäys. Pidin myös Kocksin käsintehdylle vesiväripaperille tehdyistä kaiverrustöistä. Niissä ei ole saanut veitsi mennä väärään kohtaan. Huikeita.

Andreas Kocks: yksityiskohta teoksesta Untitled (2019)

Näyttelyssä oli mukana Lotte Reinigerin kaksi siluettianimaatiota. Lähes sata vuotta vanha Tuhkimo (1922) oli melkoisen pelottava satu verrattuna Disneyn versioon. En uskalla jakaa tähän postaukseen videota, koska en tiedä, millaiset tekijänoikeudet pitäisi olla vai tarvitseeko mitään. YouTubesta voi kuitenkin hakea haulla Lotta Reiniger Cinderella, niin pääsee katsomaan uskomatonta siluettianimaatiota. Käsittämätöntä, että teos on oikeasti lähes sata vuotta vanha.

Sinkassa oli mukana myös monien upeiden taiteilijoiden teoksia. Olin yllättynyt, kun löysin näyttelystä nuoren 13-vuotiaan Axel Gallénin eli taiteilija Akseli Gallen-Kallelan muotokuvasiluetteja. Mies on ollut todella taiteellinen pienestä pitäen. Ulla Jokisalon Minä-peli -installaatio oli hämmentävä. Kiiltokuvamaisia tyttöjä, joiden kasvoja peitti naamio. Naamio ei kuitenkaan aina ollut kiiltokuvamainen kaunistus, vaan jopa peljästys. Jokisalon mukaan maskit ovatkin yksi minuuden peili. Eteläafrikkalaisen William Kentridgen Shadow Procession -animaatio puolestaan kutsui näyttelyvieraita pimeään huoneeseen afrikkalaisilla soundeilla säestettynä. Mustien sorto paiskautui voimakkaasti kohti katsojaa.

Yhden mukavan tiedon haluan vielä jakaa. Tiedättekö, mistä juontuu nimitys siluetti? Minä en tiennyt. 1700-luvulla elänyt pihi ranskalainen valtiovarainministeri Étienne de Silhouette määräsi verovapaudesta nauttivan aateliston maksamaan veroa muotokuvien kaltaisista ylellisyystuotteista. Siluettimuotokuvat olivat maalauksia edullisempi tapa ikuistaa mallin piirteet.