Etanat ja kotilot

Toukokuussa on saatu kokea erilaisia säätiloja auringonpaisteesta raekuuroihin ja kaikkea siltä väliltä. Keskiviikkona töistä tultuani iski kova vesisade. Ilma olikin ollut sen verran painostava, etten yhtään ihmetellyt vesisadetta. Vesisade loppui kuitenkin illansuussa ja pääsin lähtemään lenkille herra Karvajalan kanssa. Tässä vaiheessa iltaa ilma oli ehkä kuitenkin mahtavin ikinä.

Vedenpitävä ulkoilupuku päälle ja kumisaappaat jalkaan, koska lenkkimme suuntautuisi kuitenkin jonnekin märkään pusikkoon. Ja näinhän siinä kävikin, mutta onneksi ilma oli kertakaikkisen hieno. Tiedätte varmasti sen tuoksun, joka on kunnon kesäisen vesisateen jälkeen. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se on vain yksinkertaisesti jotain niin mahtavaa. 

Siinä ilmaa haistellessani ja nauttiessani alkukesän vihreydestä sekä kaikista kukkivista pensaista ja puista, mieleeni tulivat sanat, jotka mies, joka täällä asuu, mainitsi ennen lenkille lähtöämme. Hän sattui mainitsemaan, että oli nähnyt neljä ukkoetanaa edellisenä iltana parin neliömetrin kokoisella alueella. Voi ällötys. Tämän muistaessani aloin tuijotella jalkoihini ja luonnon kauneus jäi taka-alalle. Ei mennyt kauankaan, kun törmäsimme kissan kanssa jättimäiseen kotiloon.

Huh! Tuollaisen olin nähnyt aiemmin samana päivänä työmatkallani. En tykkää. En sitten yhtään tykkää tuollaisista kotiloista. Siinä se paistatteli päivää (tai iltaa) edellissyksyisen lehden päällä sarvet ojossa. Onneksi kissaa ei tällainen kiinnostanut, vaan hän halusi jatkaa matkaa. Tästä näystä riemastuneena minä tuijotin maahan entistä tarkemmin. Etanat ja kotilot kuuluvat samaan kastiin kuin käärmeet eli maailman suurimmat ällötykset tai oikeastaan käärmeet ovat inhotuksia. Joka tapauksessa mitkään näistä eivät ole millään tavoin suosikkejani. Matkamme kuitenkin jatkui ja seuraavan pusikon läpi mennessämme näin jättietanan.

Ei! Näitä jättietanoita on tuolla lenkkeilyalueellamme joka kesä pilvin pimein. Inhoan niitä. Inhoan niitä yli kaiken. Ja mikä pahinta! Huomaatteko, että kuvassa on kaksi etanaa! Onko tuo vaaleanruskehtava nilviäinen ison etanan sarvien välissä etananpoikanen? Ja ovatko kuvassa olevat etanat sukua toisilleen? Ja ovatko nämä ukkoetanoita vai tappajaetanoita? Sen vaan haluan tietää, koska sitä ihmettelen joka kesä. Ällötyksiä molemmat. Kissa halusi onneksi jatkaa taas matkaa. Minulla katse edelleen tarkasti maanrajassa, eikä kauaksi tarvinnut mennä, kun taas nappasi.

Taas kotilo sarvet pystyssä! Inhottavuuden inhottavuus. Kylmät väreet menevät pitkin selkärankaa nähdessäni nilviäisiä. Kuinka minä aina löydän kaikki etanat ja kotilot? Yritin ryhdistäytyä ja katsella horisonttiin. Ei ollut tästäkään apua.

Siinähän taas on kotilo. Siinä se kieppuu vadelman oksalla. Enkö saa olla missään rauhassa etanoilta ja kotiloilta? Etanoissa on lisäksi sellainen ongelma, että ne kun tarttuvat herra Karvajalan karvoihin, niin niitähän ei sitten kukaan meinaa irti saada. Tunnin tarvottuamme pusikoissa etanoiden ja kotiloiden keskellä, kissa lopulta päätti lähteä korttelikierrokselle. Ilman hienoudesta ja luonnon vihreydestä välittämättä suuntasin mielihyvin asfalttitielle, jossa en onneksi törmännyt edellä mainittuihin olioihin. Kastematoja sen sijaan jouduin väistelemään.

Voisiko joku muuten kertoa, onko tuollainen kotilo etana vai kotilo vai kotiloetana vai kenties etanakotilo?