Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Kesä ja mansikat kuuluvat ehdottomasti yhteen. Siksi olinkin erittäin innostunut, kun kustantajan lähettämästä mahtavasta hömppäkirjapaketista löytyi Lisa Strømmen Mansikkatyttö (HarperCollins Nordic, 2017). Edelleen siis kiitoksia kustantajalle. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Strawberry Girl on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Eletään vuoden 1893 kesää Norjan rannikolla Åsgårdstrandissa. Paikkakuntalaiset ovat valmiita vastaanottamaan pääkaupungista tulevat varakkaat kesävieraat ja boheemit taiteilijat. Nuori tyttö Johanne Lien poimii vieraille marjoja ja hänet tunnetaankin Mansikkatyttönä, koska yksi taiteilijoista, Hans Heyerdahl, on ikuistanut tytön taululle joitakin vuosia aiemmin. Johannen äiti on järjestänyt tytölle kesäksi palvelustytön pestin Ihlenin perheen kartanosta. Palvelussuhteesta huolimatta Ihlenin perheen nuorin tytär, Johannea muutamaa vuotta vanhempi Tullik, ystävystyy hyvin nopeasti Johannen kanssa.

Tullikin saadessa tietää, että Johanne tuntee taiteilija Edvard Munchin, käyttää hän Johannea välikätenä tutustuakseen taiteilijaan. Johanne ei pidä ajatuksesta, koska Munch on kaikkien mielestä outo ja epämääräinen tapaus, jota on syytä karttaa. Tullik ei anna kuitenkaan periksi, eikä aikaakaan, kun nuorella Ihlenin tyttärellä on intohimoinen suhde Munchin kanssa. Tullik osaa olla itsepäinen tuittupää ja pian Johanne huomaa olevansa solmussa salaisuuksien verkossa. Hänen tehtävänsä on peitellä Tullikin tekemisiä.

Mansikkatyttö on ihastuttava kirja. Mielestäni Strømme on osannut kuvata erityisen hyvin Johannen puhdasta viattomuutta ja kasvamista kohti aikuisuutta sekä aikuisuuden mukanaan tuomia haasteita. Myös Tullikin intohimoinen rakkaus Munchia kohtaan on jotain käsin kosketeltavaa. Näiden lisäksi 1800-luvun Åsgårdstrand on kuvattu todella kauniilla tavalla. Henkilöhahmot ovat uskottavia kaikessa erilaisuudessaan ja kirjan tarina on mukaansa tempaava. Kirjan taiteilijapiirit on kuvattu juuri siten kuin voisi kuvitella boheemien piirien olevan. Paljon viiniä, naurua, älykästä keskustelua ja juhlia.

Vaikka kirja onkin fiktiota antaa se mahtavan kuvan Edvard Munchin tuotannosta, ja ainakin allekirjoittaneen piti hieman googlata katsellakseen tarkemmin Munchin tauluja. Totta on kuitenkin se, että Ihlenin perhe on oikeasti ollut olemassa ja romanssiakin on ollut ilmassa. Myös Hans Heyrdahl on maalannut Mansikkatytön (Jordbærpiken), vaikka salaisuudeksi on jäänyt, kuka on ollut taulun mallina. 

Kustantaja antoi ymmärtää, että Lisa Strømmen Mansikkatyttö on hömppäkirja, mutta se on mielestäni paljon muutakin. Kirjaa ehdotan luettavaksi, jos kaipaat fiktiivistä kertomusta historiallisista taiteilijapiireistä. Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja jää pyörimään mieleen.

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Sain ihanan hömppäkirjapaketin HarperCollins Nordicilta. Suurkiitokset kustantajalle paketista. Tarkoituksenani oli lukea kirjat kesälomalukemisena, mutta koska olen minä, otin varaslähdön ja ahmin kaksi kirjaa jo ennen lomaani. Ensimmäiseksi tartuin Michael Zadoorianin Viimeiseen lomaan (HarperCollins Nordic, 2017), joka on ilmestynyt vastikään heinäkuussa. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Leisure Seeker on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Viimeinen loma kertoo Ellasta ja Johnista, ikääntyneestä pariskunnasta, jolla vaivoja riittää. Ella sairastaa syöpää ja Johnilla on Alzheimer. Ella haluaa vielä kerran lähteä miehensä kanssa seikkailulle ja aivan kahdestaan. Pariskunta karkaa kotoaan Detroitin esikaupungista heidän ikivanhalla Leisure Seeker -asuntoautolla. Suuntana on Route 66 ja määränpäänä Disneyland Kaliforniassa. Sairaudestaan huolimatta John hallitsee edelleen autolla ajamisen kuin itsestään.

Ellan ja Johnin matkan tarkoitus on palata menneisyyteen, ja löytää uudestaan kaikki ne ilon aiheet, joita he ovat vuosien varrella lastensa kanssa kokeneet ja nähneet. Matka on pitkä ja uuvuttava. Onko mahdollista kokea enää mitään sellaista, mitä he ovat aiemmin kokeneet? Kaikki tuntuu olevan vanhaa ja rapistunutta. Vähän kuin pariskunta itsekin. Matkan aikana he pysähtyvät yöpymään leirintäalueille, joilla he viihdyttävät itseään katselemalla vanhoja dioja entisiltä perhematkoiltaan.

Johnilla on parempia ja huonompia päiviä, mutta ikinä ei ole täysin selväjärkistä päivää. Ella kuitenkin iloitsee niistä pienistä minuuteista tai sekunneista, jolloin John ikään kuin palaa entiselleen. Kyseessä voi olla jokin muisto tai ele. Matkaa varjostaa myös Ellan vakava sairaus ja hän joutuukin turvautumaan pieniin sinisiin pillereihin tuon tuosta. Ella on kuitenkin periksi antamaton. Matka on heidän viimeinen mahdollisuus olla yhdessä.

Michael Zadoorianin Viimeinen loma on hyvin kerrottu ja tarina etenee koko ajan. Pidin kirjan road trip -tunnelmasta erityisen paljon. Route 66 maisemat peilaavat hyvin ikääntynen pariskunnan elämää. Nautin myös Ellan ja Johnin matkan jokaisesta hetkestä, vaikka matka on kieltämättä osin hyvinkin rankka. Kirjan idea on myös loistava. Pitkään yhdessä eläneen pariskunnan irtiotto ja pakomatka vanhuudesta.

Viimeinen loma on kevyttä viihdettä, jossa on kuitenkin mukana paljon vakavia aiheita. Kirjassa on monia asioita, jotka naurattavat, mutta toisaalta mukana on surullisia asioita, jotka saattavat tuoda kyyneleet kasvoille. Pidin myös siitä, kuinka Zadoorian on kuvannut Ellan ja Johnin. Ella, itsepäisenä ja sisukkaana naisena, jota ikävuodet eivät niinkään paina, vaan sairaus ja ihmiset, jotka yrittävät laittaa pariskunnan asiat järjestykseen. John, liikuttavana vanhuksena, jonka sairaus näkyy joka päiväisessä elämässä selkeämmin ja selkeämmin, mutta joka siitä huolimatta luottaa vaimoonsa, kuten on aina tehnyt.

Postatessani Claes Anderssonon kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa, tulin maininneeksi, kuinka olen miettinyt lähiaikoina vanhenemista melkoisen paljon. Viimeinen loma asettaa myös lukijalle kysymyksiä vanhenemisesta sekä ikääntyneen ihmisen omasta että lähipiirin näkökulmasta. Vanheneminen tuo usein myös muistisairauksia, jotka aiheuttavat etenkin lähipiirille paljon huolenaiheita. Olen usein miettinyt, kuinka muistisairas itse ymmärtää sairautensa vai ymmärtääkö ollenkaan. Viimeisen loman John tuntuu tiedostavan muistamattomuuden silloin, kun on terävä hetki päällä, mutta kuinka on asian laita silloin, kun ihminen ei tunnista ketään, eikä mitään ympärillään olevaa. 

Michael Zadoorianin Viimeinen loma sopii luettavaksi, jos pitää road trip -hengestä ja uskaltaa hypätä itsepäisten vanhusten matkaan mukaan.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Kaivelin lukemattomien kirjojen pinoja ja löysin yhdestä pinosta joskus viime vuonna voittamani kirjapalkinnon. En edes muista, mikä kilpailu oli kyseessä, mutta kirja on joka tapauksessa Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016). Kirjan englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones on ilmestynyt vuonna 2013. Kirja on suomentanut Maija Heikinheimo.

Kirja vie lukijan 50-luvun englantilaiseen Bishop’s Laceyn kylään. Flavia de Luce asuu isänsä ja kahden siskonsa kanssa rapistuneessa perintökartanossa. Flavia on ominut Tar-enon kartanoon jälkeensä jättämän ammattimaisen laboratorion kirjoineen ja laitteineen. Tyttö rakastaa myrkkyjä, ja jakeleekin niitä ajatuksissaan kaikille, jotka häntä jollain tavoin loukkaavat. Laboratoriosta on myös hyötyä, kun nuori tyttö haluaa ratkoa rikoksia.

Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimys Pyhä Tancredin hauta halutaan avata pyhimyksen juhlapäiväksi kaiken kansan ihmeteltäväksi. Kirkon kryptasta löydetään kuitenkin kirkon urkurin ruumis. Flavia sattuu olemaan paikalla, ja hän pääsee jopa ensimmäisenä näkemään rikoksen uhrin. Tästä lähtee liikkeelle tutkinta, jota yrittävät auttaa salaperäinen muinaissiementutkija Adam Sowerby sekä neiti Tanty, joka tuntuu saapuvan paikalle aina pahimmalla mahdollisella hetkellä. Flavia yrittää saada mainetta ja kunniaa selvittämällä rikoksen itsenäisesti, mutta samalla hänen mieltään painaa kartanon kohtalo, joka on laitettu pakkomyyntiin. Minne perhe joutuu, jos heiltä lähtee koti?

Kirja on osa Flavia de Luce -sarjaa. Itselleni tämä oli ensimmäinen kohtaaminen kyseiseen sarjaan, mutta hinku kasvoi lukea sarjan kaikki kirjat. Eikä edes haitannut, että aloin lukea kirjasarjaa aivan jostain muualta kuin alusta. Kirja on ihastuttava, eikä vähiten siksi, että kirjan päähenkilö on 11-vuotias hullunrohkea ja älykäs tyttö. Kirjassa on jotain entisaikojen meininkiä. Kirjasarjaa on verrattu paljon Enid Blytonin Viisikko -sarjaan, ja ehkä tässä jotain sellaista onkin, mutta toisaalta itselleni Viisikko on ollut lapsuusajan kirjasarja. Flavia de Luce -sarja sopii vallan mainiosti tällaiselle hieman hupsulle keski-ikäiselle naishenkilölle.

Kirjan tunnelma on mainio, vaikka välillä aina hieman hirvittääkin Flavian uskaliaisuus sekä rikoksen ratkonnassa että laboratorion kätkössä. Pidän siitä, kuinka Bradley on saanut luotua kirjan, jonka tarina vie mennessään. Kirja on oikea hyväntuulen tuoja, vaikka kyseessä onkin salapoliisiromaani. Kirjasta löytyy viehättäviä yksityiskohtia, jotka antavat kirjaan lisää sitä jotakin. Flavia on esimerkiksi nimennyt polkupyöränsä Gladysiksi ja pitää polkupyörää parhaimpana ystävänään, jota vaalii kaikin tavoin.

Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjaa suosittelen kaikille, jotka rakastavat perinteisiä dekkareita englantilaisessa miljöössä. Lukijalla kannattaa olla myös avoin mieli, koska kirjan 11-vuotias päähenkilö on todellinen yllättäjä.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa menee luokkaan Y eli suljetun huoneen mysteeri.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Kesä on siitä mukavaa aikaa, että ehtii tarttua lukemattomien kirjojen pinoihin. Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa (WSOY, 2016) on odottanut lukemista viime syksyisistä Helsingin Kirjamessuista lähtien. Kirjan sain kustantajan bloggaaja-aamiaistilaisuudesta, joten kiitos lähtee kustantajalle. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.

Otto on kirjailija, joka on vanhentunut ja myöntää sen. Hän tuntee itsensä raihnaiseksi, eikä peilikuva valehtele, kun sitä katselee. Otolla on työhuone Meilahdessa, jossa hän kirjoittaa ja katselee elettyä elämää ja tulevaisuutta ajatustensa sekä kirjoitustensa kautta. Hiljaiseloa Meilahdessa on katkelmia Oton elämästä. Otto muistelee ihastuksiaan, ystäväänsä Albertia, kokemiaan kirjallisia vääryyksiä. Hän seuraa myös politiikkaa, vaikka onkin jo itse ulkoistanut itsensä siitä. Etenkin Putinin elämän tutkiminen on tuonut Otolle täysin uudenlaisen kuvan miehestä, josta koko maailma puhuu. Entä millaisena Otto näkee nykyisen terveydenhoitosysteemin, kun hän itse sairastuu vakavasti?

Pidin kirjan rauhallisuudesta ja tuumailevasta otteesta. Kirjassa ei ollut kiire minnekään, vaan ihmisellä oli aikaa omille ajatuksilleen ja mietteilleen. Aluksi hieman mietin, pidänkö siitä, että kirjassa hypitään ajasta ja paikasta toiseen, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän nautin Oton pienistä tarinoista elämänsä varrelta. Aivan kuin olisi kuunnellut jonkin ikääntyneen henkilön kertomuksia elämästä. Tällaisia kertomuksia kuulee nykyään hyvin harvoin. Pidin myös kirjasta löytyvästä sarkastisuudesta, ja siitä, kuinka Otto osasi nauraa myös itselleen, vaikka välillä hieman sapettikin. Kirjan yksi hauskimpia kohtauksia oli Oton esitelmöinti palvelutalossa. Jos Anderssonille on tällainen oikeasti tapahtunut, olisin halunnut olla kärpäsenä katossa.

Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 on itsenäinen jatko-osa Claes Anderssonin kirjalle Oton elämä (WSOY, 2011), joten ei tuntunut tuskaiselta lukea jatko-osaa, vaikka ei ollut lukenut ensimmäistä osaa. Kirjan Otto vaikuttaa olevan Claes Anderssonin alter ego. Hyvin samantapainen on Oton elämä kuin on ollut Anderssonin elämä tai ainakin sen Anderssonin, jonka julkisuudesta tunnistamme. Bloggaajatilaisuudessa Andersson kuitenkin kertoi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen fiktio. Oton kautta on ollut helpompi kirjoittaa, koska totuuden vaaliminen ei ole ollut niin tarkkaa. Andersson kertoi myös, että jokainen kirjailija kirjoittaa itsestään jollain tavoin.

Kirjan yksi teema on vanheneminen. Itse olen miettinyt vanhenemista ja ikääntymistä lähikuukausina hyvin paljon. Vanheneminen tuo sellaista viisautta ja arvokkuutta, jota nuoremmilta puuttuu. Samalla ihmisen keho usein kuitenkin vanhenee samassa tahdissa. Kuinka ihminen hyväksyy nämä muutokset itsessään, jos järki muuten pelaa? Itse toivoisin, että osaisin suhtautua kehon rapistumiseen ilkikurinen pilke silmässä, vaikka kuinka sattuisi. 

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa -kirjaa suosittelen syksyn pimeneville illoille. Hieno kirja, jonka rauhallinen ja verkkainen ote pysäyttää.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

On ollut hiljaiseloa kirjapostausten suhteen, vaikka heinäkuussa on kirjoja tullut luettuakin ihan mukavasti. Ei ole vain ehtinyt kirjoittaa, koska vähäinen vapaa-aika on mennyt kaikkeen muuhun mukavaan. Nyt on toivottavasti hieman enemmän aikaa, koska tänään alkoi vihdoin ja viimein kesäloma. Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017) oli heinäkuun alun lukupiirikirja. Sinänsä mukava juttu, koska en olisi ehkä muuten tarttunut kyseiseen kirjaan.

Visa tietää elämänsä tarkoituksen jo 16-vuotiaana, kun hänelle kirkastuu ajatus, että hänestä tulee taiteilija. Visan isä on kuollut, mutta Visan onneksi hänen äitinsä tukee Visan tulevaisuudenhaaveita. Nuorukainen pääsee opiskelemaan vapaaseen taidekouluun, jossa hän tutustuu Tapioon. Nuorten miesten välille syntyy syvä ystävyyssuhde, josta Tapio toivoisi vielä enemmän. Tapion kautta Visa tutustuu myös Tapion siskoon Helmiin. Helmin ja Visan välille syntyy varastettuja, kiihkeitä hetkiä. He ovat kuitenkin kaikki vielä nuoria. Visa lähtee Italiaan syventääkseen taideopintoja. Opinnot Italiassa pitkittyvät monen vuoden mittaisiksi. Jotain on tapahduttava, jotta Visa saa sysäyksen palata takaisin Suomeen. Muutaman vuoden aikana Suomen taiteilijapiireissä kaikki on toisin kuin ennen. Visa palaa vapaaseen taidekouluun opettajaksi ja avaa lopulta ensimmäisen näyttelynsä, joka saa suuren suosion taiteilijapiireissä.

Lukupiiriläiset pitivät Haahtelan kirjasta pääosin, vaikka jonkinlaisia uskottavuusongelmia kirjassa välillä olikin. Itse ihmettelin, oliko Visan äiti 1950-luvulla todellakin niin vapaamielinen ja luottavainen, että salli ainoan poikansa valita urakseen taiteilijan epävarman tulevaisuuden. Eräs lukupiiriläinen puolestaan oli sitä mieltä, että Visan ja hänen äitinsä suhde oli terve ja luottamuksellinen. Lukupiirissä on aina hyvä, kun tulee eriäviä mielipiteitä, koska tällöin luettu kirja ei ainakaan ole ollut tasapaksu. Visan vuodet opiskelijana vapaassa taidekoulussa olivat mielenkiintoista luettavaa. Kirjasta saa kunnon katsauksen taiteilijapiireihin 1950-luvulta 1970-luvulle.

Haahtelan teksti on kautta linjan kaunista ja syvällistä. Kerronta on hienovaraista ja ajankuvaukset hyvin realistisia. Inhorealismia ei revitellä edes sivuten, vaan kerrotaan, vaikkei oikeasti kerrotakaan. Taiteen kuvaus tai se, kuinka taidetta pitäisi kokea on mykistävää. Mistä maailmat alkavat on myös oppitunti entisaikojen taiteilijoista ja heidän erityispiirteistään. Lukupiirissä minun oli pakko kysyä, onko Haahtela itse taiteilija, koska kirjasta löytyvä taiteen asiantuntemus on mahtavaa. Minulle kerrottiin, ettei ole, mutta sitä ei kukaan osannut kertoa, harrastaako Haahtela itse taidemaalausta.

Jotain kirjan kauneudesta ja kerrontatavasta kertoo myös se, lukupiiriläiset olisivat halunneet nähdä Visan ensimmäisen näyttelyn teokset. Teokset, jotka syntyivät Visan ystävän Italiassa ottamien valokuvien perusteella. Hyvin taitavalla tekstillä lukija saadaan uskomaan ja toivomaan, että näkisi kaiken luonnossa.

Joel Haahtela on maalannut kauniin kirjan Mistä maailmat alkavat. Kirjaa suosittelen henkilöille, jotka haluavat lukea kaunista tekstiä, ja henkilöille, jotka nauttivat taiteesta. 

Lukupiiri palkitsi kirjan 4 tähdellä (asteikko 1-5).

Minusta on tullut kyyninen

Viikon sisällä on ollut pari episodia, joiden perusteella aloin miettiä omaa käytöstäni. Minusta on tullut kyyninen ihminen. Alan epäillä kaikkea, enkä enää ole valmis auttamaan, jos apua pyydetään. Mitä sitten on tapahtunut?

En yleensä ota kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, koska kyseessä on kuuma peruna ja asioilla on niin monta puolta. Viime viikolla kävi kuitenkin tapaus, joka nosti niskakarvani pystyyn. Töistä tullessani kiiruhdin kotikaupunkini aseman lähellä olevaan K-markettiin ostamaan kahvipöytään tarjottavaa veljentytölle, joka oli tulossa käymään luonamme. Kassalla ollessani huomasin, kuinka koko kassan ympärillä tuntui vellovan Lähi-idän ihmeitä. Nuoria miehiä siisteissä asuissa ja viimeisen päälle olevissa hiusleikkauksissa. Jostain syystä tuli hieman valju olo.

Kaupasta kiirehdin äkkiä kotiin, koska olin ostanut jäätelöä. Kirjaston edustalla oli satamäärin ihmisiä, sillä siellä oli kesäkirppis ja jotain ilmaisesitystä. En ehtinyt jäädä seuraamaan, vaan jatkoin matkaa. Päästessäni ihmismassan ulkopuolelle, ihan pienen matkan päähän kirjastosta, minut pysäytti nuori mies. Mies oli edellä kerrotun näköinen siististi pukeutunut nuori aikuinen. Mies sanoi minulle, että anteeksi, voitko auttaa minua, tarvitsen apua. Hälytyskello alkoivat kilahdella pääkopassani. Miksi mies tuli perääni, eikä pyytänyt apua kirjastosta tai ihmismassan joukosta, jos oikeasti tarvitsi apua. Sanoin miehelle, että sorry, en ehdi, minulla on kauhea kiire (ne jäätelöt). Mies huusi ilkeään sävyyn perääni, että mene, mene, jos on kiire. Jotenkin tuli tunne, ettei mies ollut aivan laillisilla asioilla.

Kertoessani tapausta ystävälleni, hän hoki, ettei voi olla totta. Hänen äidilleen oli samana päivänä suunnilleen samoihin aikoihin tapahtunut aivan vastaava tapaus kotikaupunkini Prisman edustalla. Ystäväni äiti oli kysynyt, mikä hätä miehellä oli, kun mies oli kerjännyt apua. Oli pyytänyt rahaa ja ystäväni äiti oli kieltäytynyt antamasta. Tämän jälkeen mies oli tarttunut ystäväni äidin ranteesta kiinni, kun hän oli taluttanut pyörää. Onneksi ystäväni äiti oli nostanut metelin ja mies oli kaikonnut paikalta. En oikeasti pidä yhtään siitä, että Lähi-idän ihmeet alkavat seurata yksinäisiä naisia keskellä kirkasta päivää ja käyvät vielä käsiksi.

Toinen tapaus sattui tänään. Aivan erilainen, mutta silti sellainen, joka laittoi miettimään omaa kyynisyyttäni. Olin töistä tulossa ja odotin junaa. Kuulin, kuinka kaksi arviolta 10-vuotiasta pikkutyttöä selitti jotain lähelläni seisovalle naiselle. Naisen luota tytöt siirtyivät luokseni. Toinen tytöistä kilisytteli kolikoita ja kysyi, voisinko ostaa hänelle junalipun automaatista, niin hän maksaa minulle junalipun. En tiedä, mikä minuun taas meni, mutta kieltäydyin. Tytöt jatkoivat seuraavan henkilön luokse ja ilmeisesti aika monta henkilöä saivat kiertää, kunnes onnesti. Hieman tuli paha mieli tyttöjen vuoksi, koska VR on keksinyt tällaisen nerokkaan ratkaisun, ettet voi astua junaan ilman junalippua. Entä jos R-kioskia ei ole mailla halmeilla, eikä sinulla ole korttia, millä ostaa lippu automaatista. Toisekseen automaatit ovat aika usein epäkunnossa. Varsinainen pattitilanne. Toisaalta mietin myös sitä, mihin tuon ikäiset tytöt olivat keskenään menossa junalla. Ajatuksiini tuli myös se, että mennä nyt jonnekin automaatille naputtelemaan pankkikortin tunnuslukua, kun sinulla on vieressä kahdet silmäparit. Olen ehkä kyynisyyden perikuva. 

Mitä sinä olisit tehnyt kertomissani tapauksissa? Reagoinko liian voimakkaasti vai terveen järjen lailla?

Kesäteatterissa: Haluatko mökkiläiseksi?

Pari viikkoa sitten vietin mahtavan perjantain puolikkaan Turussa. Lähdimme neljän naisen voimin puoliltapäivin kohti Turkua. Olipa virkistävää lähteä töistä kerrankin todella ajoissa. Ja miksi Turkuun? Ei Ruisrockiin, vaikka se samaisena viikonloppuna Turussa jyrähteli. Ei, nämä naiset suuntasivat Linnateatteriin katsomaan Roope Lipastin käsikirjoittamaa kesäteatteriesitystä Haluatko mökkiläiseksi?

Valtteri Roiha, Arttu Kapulainen ja Minna Kivelä

Kuva © Otto-Ville Väätäinen, Linnateatteri

Keski-ikäinen pariskunta haluaa vaihtaa karavaanarielämän mökkielämäksi. Onneksi on tv-visailu Haluatko mökkiläiseksi? Mies (Valtteri Roiha) osallistuu kilpailuun ja yhtäkkiä pariskunta huomaakin olevansa loppukilpailussa. Heidän täytyy viettää koko kesä mökillä ja selviytyä. Mökillä kaikki näyttää hienolta, vaikkakin melkoisen rapistuneelta. Rouva (Minna Kivelä) ihastelee maalaismaisemaa, kunnes paikalle porhaltaa sekopää naapuri (Arttu Kapulainen), joka ei välitä peitellä melkoisia sukukalleuksiaan. Pariskunta huomaa, että naapuria saa pelätä henkensä kaupalla, mutta toisaalta ei toinenkaan naapuri (Arttu Kapulainen) mikään miellyttävä mies ole. Ökyrikas pullistelija, joka on tienannut omaisuutensa kauneusleikkauksilla. Entä mitä tapahtuu, kun pariskunnan murrosikäinen poika (Arttu Kapulainen) saapuu mökille? Pariskunnan mökkikesä on vauhtia täynnä, eikä mökillä tunnu olevan hetken rauhaa. Pariskunta joutuukin kysymään itseltään useammin kuin kerran, haluatko ihan oikeasti mökkiläiseksi?

Näyttelijöistä on ehdottomasti ensin kehuttava Arttu Kapulaista, vaikka kaikki hyviä olivatkin. Siis aivan uskomatonta. Kapulainen vetää näytöksen aikana ties kuinka monta roolia. Vaihdot sujuvat suit sait sukkelaan ja aina näyttämöllä on aivan uusi hahmo. Mahtavaa työskentelyä, jota oli ilo katsella. Valtteri Roiha on ihastuttavan tavallinen ja rauhaa rakastava mies. Ei mikään perinteinen juopotteleva suomalainen mies, vaan mies, joka haluaa vain viettää kesän mökillä vaimonsa kanssa. Minna Kivelä aviovaimon roolissa on suuruudenhullu ja hieman yksinkertaisen tuntuinen. Tällaisilla aineksilla saadaan kuitenkin hyvä soppa aikaiseksi ja katsojat saavat nauraa.

Arttu Kapulainen, Minna Kivelä ja Valtteri Roiha

Kuva © Otto-Ville Väätäinen, Linnateatteri

Kari-Pekka Toivosen ohjaama näytelmä sopii suomalaiseen kesäteatteritarjontaan mahtavasti. Toukokuisessa Linnateatterin bloggari-illassa Toivonen kertoi, että näytelmä syntyy yhdessä tekemällä ja näytelmässä annetaan näyttelijöille improvisointimahdollisuuksia. Katsoja huomaa hyvin helposti, että näyttelijöiden yhteistyö pelaa kitkatta. Pidin myös näytelmän lavastuksesta, josta on vastannut Peter Ahlqvist. Hienosti on saatu hieman repsahtanut kesämökkitunnelma lavalle.

Olen aina paasaamassa vaatetuksen ja varustuksen tärkeydestä, kun mennään kesäteatteriin. Näin olin tehnyt myös tällä kertaa ja kvartetillamme oli täysvarustukset vaatetusta ja lämmikettä mukana. Meille sattui kuitenkin yksi kesän parhaimmista illoista ilmojen suhteen. Sää oli todella mahtava, eikä pieni sadekaan olisi haitannut, koska Linnateatterin sisäpihalla oleva kesäteatteri on täysin katettu, eikä kastumisen vaaraa ole.

Valtteri Roiha, Minna Kivelä ja Arttu Kapulainen

Kuva © Otto-Ville Väätäinen, Linnateatteri

Haluatko mökkiläiseksi? on ehdottomasti tarkoitettu viihdyttäväksi kokemukseksi. Näytelmää en todellakaan suosittele tosikoille tai vakavailmeisille tunnelman pilaajille. Haluatko mökkiläiseksi? tekee hyvää ihmisen nauruhermoille ja sielulle. Suosittelen lämpimästi varaamaan liput. Esityksiä on pitkälle syksyyn asti, aivan marraskuun alkupäiville saakka. Kenties silloin onkin jo kesämökkikauden päättäjäiset tiedossa. Vinkkinä myös sellainen, että ennen esitystä ja väliajalla on mahdollisuus ruokailla Linnateatterin ravintolan antimilla. Pöytävarauksensa ennakkoon tehneet saavat katsomon parhaat paikat.

Haluatko mökkiläiseksi? sai kantaesityksensä 15.6.2017 Linnateatterin Pihanäyttämöllä.

Rooleissa: Arttu Kapulainen, Minna Kivelä ja Valtteri Roiha

Käsikirjoitus: Roope Lipasti

Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen

Ohjaajan assistentti: Riitta Lindroos

Lavastussuunnittelu: Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu: Anniina Kuula

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Äänisuunnittelu: Kristian Uusitalo 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Linnateatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.