Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Nyt on kesäloma vietetty tai oikeastaan suurin osa lomasta. Vielä on viikko takataskussa, joten syyskuun lopulla voi taas hyvällä omallatunnolla viettää rentouttavia lukuhetkiä. HarperCollins Nordic lähetti ihanan hömppäkirjapaketin ennen ensimmäistä kesälomasessiotani. Ehdin lukea paketin viimeisenkin kirjan Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin (HarperCollins Nordic, 2017) lomani aikana, mutta postaus tulee vasta nyt. Kirjan englanninkielinen alkuteos You Had Me At Hello on ilmestynyt vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Rachel eroaa pitkäaikaisesta poikakaveristaan tai pitäisikö sanoa avomiehestään. Olivathan he asuneet yhdessä iäisyyden ja häätkin olisivat olleet edessä. Rachel joutuu aivan tuuliajolle, mutta onneksi on kolme mahtavaa ystävää, jotka ymmärtävät ja auttavat. Rachel muuttaa upeaan vuokra-asuntoon, mutta tuntee itsensä voimattomaksi ja huonoksi. Lisäksi yksi ystävistä kertoo, että oli törmännyt kirjastossa Rachelin opiskeluaikojen parhaaseen ystävään Beniin. Ajatukset alkavat pyöriä enenevässä määrin Benin ympärillä, vaikka Rachel ei myönnäkään, että olisi ikinä ollut ihastunut, saati sitten rakastunut Beniin. Entä jos menisi käymään kirjastossa, jos vaikka törmäisi Beniin?

Hömppäkirjapaketin kirjoista Sinuun minä jäin oli ehdottomasti hömpin, mutta ei kuitenkaan sellainen hömppäkirja, ettenkö olisi jaksanut lukea. McFarlane on kirjoittanut viihdyttävän ja hauskan kirjan, jossa tarina etenee. Kirjassa on pari mukavaa sivujuonta, jotka tuovat kirjaan lisäjännitettä. Pidin myös siitä, kuinka McFarlane oli saanut pidettyä tarinan ehyenä, vaikka välillä lähdettiin muistelemaan Rachelin ja Benin opiskeluvuosia. Kirjan henkilöhahmot olivat omia persooniaan omine tapoineen. Ja se romantiikka. Sitä kirjasta löytyy tietenkin myös.

Sinuun minä jäin on kepeää ja nopeaa luettavaa. Kirja tuo hyvää mieltä ja on loistava viemään aivot narikkaan. Itselleni Mhairi McFarlane oli uusi tuttavuus, mutta voisin hyvinkin lukea lisää. Hieman välillä mietin, oliko kirjassa liikaa Sinkkuelämän piirteitä, mutta ei. Ei se sitä ollut, vaikka toisaalta voisin hyvinkin nähdä kirjan valkokankaalle pyöräytettynä. Mielenkiintoista on se, että Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäinen teos, vaikka McFarlanen teoksista tämä ei olekaan ensimmäinen suomennos. 

Tällainen kirja sopii tietenkin lomalukemiseksi, mutta miksei myös talven pimeille illoille, jolloin on kiva käpertyä huovan kanssa nojatuolin syleilyyn. 

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Kesä ja mansikat kuuluvat ehdottomasti yhteen. Siksi olinkin erittäin innostunut, kun kustantajan lähettämästä mahtavasta hömppäkirjapaketista löytyi Lisa Strømmen Mansikkatyttö (HarperCollins Nordic, 2017). Edelleen siis kiitoksia kustantajalle. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Strawberry Girl on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Eletään vuoden 1893 kesää Norjan rannikolla Åsgårdstrandissa. Paikkakuntalaiset ovat valmiita vastaanottamaan pääkaupungista tulevat varakkaat kesävieraat ja boheemit taiteilijat. Nuori tyttö Johanne Lien poimii vieraille marjoja ja hänet tunnetaankin Mansikkatyttönä, koska yksi taiteilijoista, Hans Heyerdahl, on ikuistanut tytön taululle joitakin vuosia aiemmin. Johannen äiti on järjestänyt tytölle kesäksi palvelustytön pestin Ihlenin perheen kartanosta. Palvelussuhteesta huolimatta Ihlenin perheen nuorin tytär, Johannea muutamaa vuotta vanhempi Tullik, ystävystyy hyvin nopeasti Johannen kanssa.

Tullikin saadessa tietää, että Johanne tuntee taiteilija Edvard Munchin, käyttää hän Johannea välikätenä tutustuakseen taiteilijaan. Johanne ei pidä ajatuksesta, koska Munch on kaikkien mielestä outo ja epämääräinen tapaus, jota on syytä karttaa. Tullik ei anna kuitenkaan periksi, eikä aikaakaan, kun nuorella Ihlenin tyttärellä on intohimoinen suhde Munchin kanssa. Tullik osaa olla itsepäinen tuittupää ja pian Johanne huomaa olevansa solmussa salaisuuksien verkossa. Hänen tehtävänsä on peitellä Tullikin tekemisiä.

Mansikkatyttö on ihastuttava kirja. Mielestäni Strømme on osannut kuvata erityisen hyvin Johannen puhdasta viattomuutta ja kasvamista kohti aikuisuutta sekä aikuisuuden mukanaan tuomia haasteita. Myös Tullikin intohimoinen rakkaus Munchia kohtaan on jotain käsin kosketeltavaa. Näiden lisäksi 1800-luvun Åsgårdstrand on kuvattu todella kauniilla tavalla. Henkilöhahmot ovat uskottavia kaikessa erilaisuudessaan ja kirjan tarina on mukaansa tempaava. Kirjan taiteilijapiirit on kuvattu juuri siten kuin voisi kuvitella boheemien piirien olevan. Paljon viiniä, naurua, älykästä keskustelua ja juhlia.

Vaikka kirja onkin fiktiota antaa se mahtavan kuvan Edvard Munchin tuotannosta, ja ainakin allekirjoittaneen piti hieman googlata katsellakseen tarkemmin Munchin tauluja. Totta on kuitenkin se, että Ihlenin perhe on oikeasti ollut olemassa ja romanssiakin on ollut ilmassa. Myös Hans Heyrdahl on maalannut Mansikkatytön (Jordbærpiken), vaikka salaisuudeksi on jäänyt, kuka on ollut taulun mallina. 

Kustantaja antoi ymmärtää, että Lisa Strømmen Mansikkatyttö on hömppäkirja, mutta se on mielestäni paljon muutakin. Kirjaa ehdotan luettavaksi, jos kaipaat fiktiivistä kertomusta historiallisista taiteilijapiireistä. Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja jää pyörimään mieleen.

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Sain ihanan hömppäkirjapaketin HarperCollins Nordicilta. Suurkiitokset kustantajalle paketista. Tarkoituksenani oli lukea kirjat kesälomalukemisena, mutta koska olen minä, otin varaslähdön ja ahmin kaksi kirjaa jo ennen lomaani. Ensimmäiseksi tartuin Michael Zadoorianin Viimeiseen lomaan (HarperCollins Nordic, 2017), joka on ilmestynyt vastikään heinäkuussa. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Leisure Seeker on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Viimeinen loma kertoo Ellasta ja Johnista, ikääntyneestä pariskunnasta, jolla vaivoja riittää. Ella sairastaa syöpää ja Johnilla on Alzheimer. Ella haluaa vielä kerran lähteä miehensä kanssa seikkailulle ja aivan kahdestaan. Pariskunta karkaa kotoaan Detroitin esikaupungista heidän ikivanhalla Leisure Seeker -asuntoautolla. Suuntana on Route 66 ja määränpäänä Disneyland Kaliforniassa. Sairaudestaan huolimatta John hallitsee edelleen autolla ajamisen kuin itsestään.

Ellan ja Johnin matkan tarkoitus on palata menneisyyteen, ja löytää uudestaan kaikki ne ilon aiheet, joita he ovat vuosien varrella lastensa kanssa kokeneet ja nähneet. Matka on pitkä ja uuvuttava. Onko mahdollista kokea enää mitään sellaista, mitä he ovat aiemmin kokeneet? Kaikki tuntuu olevan vanhaa ja rapistunutta. Vähän kuin pariskunta itsekin. Matkan aikana he pysähtyvät yöpymään leirintäalueille, joilla he viihdyttävät itseään katselemalla vanhoja dioja entisiltä perhematkoiltaan.

Johnilla on parempia ja huonompia päiviä, mutta ikinä ei ole täysin selväjärkistä päivää. Ella kuitenkin iloitsee niistä pienistä minuuteista tai sekunneista, jolloin John ikään kuin palaa entiselleen. Kyseessä voi olla jokin muisto tai ele. Matkaa varjostaa myös Ellan vakava sairaus ja hän joutuukin turvautumaan pieniin sinisiin pillereihin tuon tuosta. Ella on kuitenkin periksi antamaton. Matka on heidän viimeinen mahdollisuus olla yhdessä.

Michael Zadoorianin Viimeinen loma on hyvin kerrottu ja tarina etenee koko ajan. Pidin kirjan road trip -tunnelmasta erityisen paljon. Route 66 maisemat peilaavat hyvin ikääntynen pariskunnan elämää. Nautin myös Ellan ja Johnin matkan jokaisesta hetkestä, vaikka matka on kieltämättä osin hyvinkin rankka. Kirjan idea on myös loistava. Pitkään yhdessä eläneen pariskunnan irtiotto ja pakomatka vanhuudesta.

Viimeinen loma on kevyttä viihdettä, jossa on kuitenkin mukana paljon vakavia aiheita. Kirjassa on monia asioita, jotka naurattavat, mutta toisaalta mukana on surullisia asioita, jotka saattavat tuoda kyyneleet kasvoille. Pidin myös siitä, kuinka Zadoorian on kuvannut Ellan ja Johnin. Ella, itsepäisenä ja sisukkaana naisena, jota ikävuodet eivät niinkään paina, vaan sairaus ja ihmiset, jotka yrittävät laittaa pariskunnan asiat järjestykseen. John, liikuttavana vanhuksena, jonka sairaus näkyy joka päiväisessä elämässä selkeämmin ja selkeämmin, mutta joka siitä huolimatta luottaa vaimoonsa, kuten on aina tehnyt.

Postatessani Claes Anderssonon kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa, tulin maininneeksi, kuinka olen miettinyt lähiaikoina vanhenemista melkoisen paljon. Viimeinen loma asettaa myös lukijalle kysymyksiä vanhenemisesta sekä ikääntyneen ihmisen omasta että lähipiirin näkökulmasta. Vanheneminen tuo usein myös muistisairauksia, jotka aiheuttavat etenkin lähipiirille paljon huolenaiheita. Olen usein miettinyt, kuinka muistisairas itse ymmärtää sairautensa vai ymmärtääkö ollenkaan. Viimeisen loman John tuntuu tiedostavan muistamattomuuden silloin, kun on terävä hetki päällä, mutta kuinka on asian laita silloin, kun ihminen ei tunnista ketään, eikä mitään ympärillään olevaa. 

Michael Zadoorianin Viimeinen loma sopii luettavaksi, jos pitää road trip -hengestä ja uskaltaa hypätä itsepäisten vanhusten matkaan mukaan.