Slunga & Seppänen: Lapin Lolita

Nyt tulee poistuttua hieman omalta mukavuusalueelta, koska aion kertoa teille Heli Slungan ja Jaana Seppäsen Lapin Lolitasta (WSOY, 2016). Kyseessä on uutuuskirja, joka luetaan bitch lit -genreen kuuluvaksi. Sain kirjan kevään viimeisimmässä Bloggariklubissa. Täytyy myöntää, etten ehkä olisi kirjaan tarttunut, ellei sitä olisi kassista löytynyt. Hienoa kuitenkin, että löytyi, koska tuli taas kerran todettua, että välillä on hyvä poiketa totutuilta lukupoluilta hieman sivupoluille.

Lapin Lolitassa on kolme kertojaääntä. 18-vuotias Irene on karannut kotoaan pohjoisesta Helsinkiin. Saadakseen lisätienestejä Irene päättää huutokaupata neitsyytensä. Samassa hostellihuoneessa Irenen kanssa asuu vironvenäläinen Nadja. Nadja on prostituoitu, joka yrittää ansaita rahoja tyttärelleen Mašalle, joka asuu isoäitinsä luona Virossa. Päivittäin Nadja unelmoi rauhallisesta avioelämästä Suomessa. Johtaja on mies, joka on voittanut Irenen neitsyyshuutokaupan. Hänellä on takanaan epämääräinen suhde alaikäiseen thaityttöön Sungiin. Irenestä johtaja etsii viattomuutta.

Pidin kirjan rakenteesta. Kolme eri kertojaääntä toivat kirjaan erilaisia katsantokantoja. Lisäksi minua huvittivat suuresti kirjan sivuille upotetut huutokauppavastaukset Irenelle. Vastauksien kirjo oli melkoinen sekametelisoppa. Irenen osuudet kirjassa oli kerrottu lapinmurteella. Vaikkei minulla tietääkseni ole mitään sukujuuria Lapissa, maistelin sanoja suussani ja nautin lukemastani, vaikka teksti olikin rivoa ja uhittelevaa. Pidin myös siitä, kuinka Irenen mielen lapsellisuus ja viattomuus tulivat kirjassa esiin. Nadja henkilöhahmona jätti minut jollain tavoin kylmäksi. En oikein saanut otetta Nadjaan. Johtaja sen sijaan kaikessa herrasmiesmäisyydessään oli etova viimeistään siitä lähtien, kun ymmärsin, että hänellä oli ollut ulkomaanmatkallaan suhde alaikäiseen tyttöön, voisi jopa sanoa lapseen. Ei vain ymmärrä.

Lapin Lolita on pornoa. Kieli on melkoisen ronskia ja räävitöntä ja kerronta vahvaa. Seksuaalisuus on kirjassa läsnä joka sivulla, mutta kirjan jännite säilyy loppuun saakka. Vaikka kirjan genre onkin minulle vierasta, oli kirjaa silti helppo lukea. Otsikoinnissa vuorottelivat I, N tai I <3 J, jolloin lukijan viimeistään oli helppo tietää, kuka on milloinkin äänessä. Toisaalta henkilöiden kerronnat poikkesivat niin paljon toisistaan, että kertojaäänen olisi tiennyt jo pelkän tekstin perusteellakin.

Ronskiudestaan huolimatta kirja herättää ajatuksia ihmisen kaipuusta parempaan elämään ja ihmissuhdetoiveeseen. Mietin myös sitä, kuinka ihminen ajautuu prostituoiduksi. Jos ihmiseltä on viety kaikki, eikä mistään saa taloudellista apua, onko ainoa vaihtoehto todellakin prostituutio? Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa? Onko prostituutio ainoa tapa tienata nopeasti ja paljon? Vaikeita kysymyksiä ja vastauksia on varmasti monia. Prostituutio ei ole yksiselitteinen asia, koska prostituutiossa saattaa olla kyse myös esimerkiksi ihmiskaupasta tai huumeista. Entä sitten prostituutiosta maksajat? Hakevatko tällaiset ihmiset itselleen hetken huumaa ja jännitystä vai mistä tässä kaikessa on kyse?

Slungan & Seppäsen Lapin Lolitaa suosittelen vahvoille persoonille. Henkilöille, jotka eivät vierasta rujoutta. Henkilöille, jotka haluavat lukea kotimaisen bitch lit -kirjan.

Tähtiä kirjalle annan 3½ (asteikko 1-5). 

Kiitos kustantajalle kirjalahjasta.

Piia Leino: Ruma kassa

Kansallisteatterin ja Bonnier Kirjojen kevään viimeisellä Bloggariklubilla oli näytelmäkirjailija ja -ohjaaja Juha Jokela kertomassa Kansallisteatterin syksyn uutuusnäytelmästä Sumu. Lisäksi saimme kuulla mielenkiintoisen haastattelun, jossa Johnny Knigan kustannustoimittaja Timo Ernamo haastatteli esikoiskirjailja Piia Leinoa teoksen Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016) tiimoilta. Huikean illan kotiin viemisiksi saimme kassit, joissa oli kaksi kirjaa. Toinen kirjoista oli Ruma kassa, johon tartuin tietysti suurella mielenkiinnolla.

Ruma kassa kertoo opintonsa keskeyttäneestä Sariannasta, joka on päätynyt kaupan kassalle kuuntelemaan asiakkaiden solvauksia, milloin kaupan valikoimasta, milloin omasta ulkonäöstään. Sariannan mielestä hän on ruma. Päivät valuvat samankaltaisina, kunnes eräänä päivänä Sariannan saadessa aikaiseksi hirvittävän sotkun purkaessaan pullonpalautuskoneen tukosta, lähestyy häntä asiakas, joka antaa käyntikorttinsa ja pyytää soittamaan, jos Sariannalle tulee tunne, että kaipaa jotain muuta elämämäänsä. Aikansa mietittyään Sarianna soittaa käyntikortissa olevaan numeroon. Kuinka ollakaan, pian hän huomaa joutuneensa paratiisisaarella kuvattavaan tosi-tv-sarjaan. Ja millainen sarja onkaan? Siinä kisaavat kaunottaret ja hirviöt vastakkain. Kaunottarissa on missiä, jääkiekkoilijan vaimoa ja lööpeistä tuttuja seurapiirikaunottaria. Hirviöissä puolestaan on ulkonäöltään hieman poikkeavia yksilöitä. On luurangonlaihaa, on lihavaa ja on Sarianna. Tosi-tv-sarjan kuvausten alettua kilpailu käy veriseksi. Kumpikaan joukkue ei halua hävitä toiselle. Tuotantoyhtiö lisää vettä myllyyn ja solvaa kilpailijoita henkisesti erittäin julmilla tavoilla. Kulissien takana kuohuu myös. Kuinka kaikessa lopulta käy, kun kilpailu eittämättä päättyy jossain vaiheessa?

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että minä seuraan joitakin tosi-tv-sarjoja, vaikka sitä ei tietenkään saisi julkisesti kertoa. Selviytyjät, Amazing Race ja Big Brother. Viimeksi mainittua yleensä viikonloppuhuvina silloin, kun sarja vielä televisiossa pyöri. Etenkin tästä tosi-tv-sarjapohjaisuudesta johtuen Ruma kassa kiinnosti paljon. Itse olisin Sariannan mukaisesti joutunut sinne hirviöpuolelle, joten sympatiat olivat tietysti lähtökohtaisesti heikoimpien puolella. Piia Leino on kirjoittanut kutkuttavan hauskan, mutta samalla hieman surullisen kirjan. Vaikka kirjan voisi kuvitella olevan kevyttä viihdettä, on se myös kaikkea muuta. Leino nostaa kirjassaan rohkeasti esiin ulkonäkökeskeisen ajattelutavan. Kirjassa käsitellään myös perinteistä miehen ja naisen välistä suhdetta.

Leino itse kertoi Ruman kassan olevan itsensä kokoinen kirja. Ernamon mukaan Leinon tyyli kirjoittaa on ilmavaa. Lisäksi Bloggariklubissa kirjan tekstin kerrottiin olevan melkoisen ronskia, mutta yhteiskunnallista. Täytyy allekirjoittaa nämä kaikki sanomiset. Pidin kirjan tyylistä kauttaaltaan. Kirjaa oli helppo lukea ja se eteni johdonmukaisesti. Kirjassa on mehevän huvittavia kohtauksia, jotka oikeasti naurattavat. Kirja onkin hauskasti kirjoitettu, eikä se missään tapauksessa ole tylsä, vaikka pohjimmiltaan vakavista asioista onkin kyse.

Ruma kassa laittaa ajatukset liikkeelle siitä, kuinka ulkonäkökeskeistä nykypäivän meno on. Toisaalta kirja oli myös loistava muistuttaja siitä, kuinka ulkonäöltään massasta poikkeavien ihmistenkin sisällä sykkivät sydämet, jotka kaipaavat rinnalleen toista ihmistä. Asetelman voi kääntää myös siten, että kauniiden ihmisten pääkopissa syntyy myös loistavia ja hienoja ajatuksia. Jokainen meistä on yksilö, jolla on jokin erityispiirre, joka tekee meistä ainutlaatuisia. On hienoa olla ainutlaatuinen.

Piia Leino on SST:n toimittaja. Hän on toiminut mm. rikostoimittajana isoissa jutuissa. Leinon toimittajatausta näkyy Rumassa kassassa selkeänä ulosantina. Mielenkiinnolla odotan lisää Leinoa.

Rumaa kassaa suosittelen luettavaksi kesälaitumille. Kepeää luettavaa vaikeista asioista.

Kirjalle annan tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle hienosta kirjalahjasta.

Juhannusjuhlaa

Vietämme juhannusta kotona kaupungin hiljaisuudessa. Nautin siitä, kun kerrankin täällä vallitsee hiljaisuus, vaikka täytyy myöntää, että rauhallisempiakin juhannuksia on ollut. Mitä kaupungissa voi sitten tehdä juhannuksena? Itse olen nauttinut päivän kolmesta ulkoilukerrasta herra Karvajalan kanssa. Olemme kiertäneet vesitornin aitausta herra Karvajalan yrittäessä päästä aitojen sisäpuolelle. Ei ole päässyt. Ulkoilujen ohessa olen lukenut. Miehen, joka täällä asuu, kanssa olemme grillanneet kesäherkkuja. Olemme myös saunoneet. Hyttysiltä vastaankin olemme joutuneet suojautumaan. Pääasia kuitenkin on ollut levollinen ja rauhaisa olo. On aikamoisen hyvä kesäfiilis päällä.

Hieman kärttyisän näköistä ulkoiluseuraa.

Amiraaliperhonen jäi epätarkaksi, kun piti ottaa kuva miehen, joka täällä asuu, kameralla.
Oma kamera oli kotona latauksessa kauppareissulla.

Voihan pionit, kuinka kauniisti juhannuksena aloitte kukkia.

Ja kimalaisia riittää.

Siili, jonka herra Karvajalka huomasi yhdellä ulkoilureissulla.

Ihanaa juhannusta teille kaikille, jotka siellä ruutujen ääressä olette. Olkaa kiltisti ja nauttikaa Suomen kesästä.

W. Somerset Maugham: Näyttelijätär

Voitin jo viime marraskuussa Oksan hyllyltä –blogin kirjojen kierrätysarvonnassa W. Somerset Maughamin Näyttelijättären (Otava, 2005). Vaikka kirja on ohut, en ollut ehtinyt siihen aiemmin tarttua, joten ehdotinkin kirjaa luettavaksi lukupiirissä. Lukemani kirja oli Sevenin pokkariversio. Englanninkielinen alkuteos Theatre ilmestyi vuonna 1937, joten varsin kunnioitettavan ikäisestä kirjasta on kyse. Otava julkaisi kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1951. Kirjan on suomentanut J. A. Hollo. Siitä olin hieman hämmästynyt, ettei Kirkes-kirjastoista löydy kyseistä teosta kuin yksi ainokainen kappale.

Näyttelijätär kertoo Julia Lambertista. Näyttelijättärestä, jota yleisö rakastaa. Näyttelijättärestä, jonka uraa ohjaa aviomies Michael. Näyttelijättärestä, joka on diiva ja itsekeskeinen. Näyttelijättärestä, jolla on suhde itseään huomattavasti nuorempaan seurapiireihin kuulumattomaan Tom Fennelliin. Julian näytteleminen ei rajoitu teatterin näyttämölle, vaan nainen näyttelee koko ajan. Hänen elämänsä on yhtä ja suurta näytelmää, jonka vain hänen poikansa Roger uskaltaa hänelle sanoa suoraan päin naamaa. Lannistaako Juliaa lopulta edes keski-iän tuomat merkit vanhenemisesta?

Lukupiirissä Maughamin Näyttelijätär aiheutti melkoisen keskustelun. Kirjasta pidettiin pääsääntöisesti kohtalaisen paljon ja vanhahtavan kielen luettiin kuuluvan asiaan. Itseäni kirjassa ärsytti Julian pinnallisuus ja itsekeskeisyys. En kuitenkaan osannut kirjaa lukiessani ajatella sitä, mikä lukupiirissä tuli ilmi, että kenties Maugham oli teoksellaan halunnut olla sarkastinen teatterimaailmaa kohtaan, jonka itse näytelmäkirjailijana tunsi erityisen hyvin. Kirjan nimi on suomennettu näyttelijättäreksi, mikä on ollut ehkä hieman huono käännös, koska alkuperäinen Theatre suomeksi käännettynä Teatteri, olisi ehkä laittanut lukijan lukemaan kirjaa hieman toisesta näkökulmasta. Nyt ainakin itselläni koko mielenkiinto kohdistui Juliaan, vaikka kirjassa olisi ollut teatterimaailmaa laajemminkin esittelevää kerrontaa.

Maughamin tapa kuvata pinnallisia ihmisiä on satiiria parhaimmillaan. Kirjassa on meheviä kohtauksia, jotka laittavat naurattamaan kaikessa hulluudessaan. Myös ajankuvaukset ovat loistavia. Kirjassa voi nähdä myös sen, kuinka kirjailija on asettanut vanhan brittiläisen ja modernin teatterin vastakkain. Yksi lukupiiriläinen on lukenut kirjan useaan otteeseen ja hän kertoi, että teoksesta löytyy joka lukukerralla jotain uutta, joka kiinnittää lukijan huomion.

Itselleni tämä oli ensimmäinen kosketus Maughamiin, mutta en usko että jää viimeiseksi. Kirjastossa kävin jo hipelöimässä muita Maughamin kirjoja, mutta vielä en lainannut, koska kotonakin on vinot pinot lukemattomia kirjoja. Yksi lukupiiriläinen kertoi, että vaikka Maugham ei ole muodikas kirjailija nykypäivänä, kuvaa hän Jane Austenin tapaan ihmisiä ja ihmissuhteita hienolla tavalla.

Näyttelijättärestä on tehty myös elokuvaversio. Being Julia sai ensi-iltansa vuonna 2004.

W. Somerset Maughamin Näyttelijättäreen kannattaa tarttua, jos tykkää vanhoista kirjoista, joissa on sitä jotain.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Synttäriarvonnan voittajat

Blogin 5-vuotissynttäriarvonnan voittajat on arvottu. Onnetar suosi Siinatarta, Annukkaa ja Airiinaa. Oikein paljon onnea voittajille. Voittajille on lähetetty sähköpostia arvonnan tiimoilta.

Herra Karvajalan kesäkuulumisia

Päätinpä minäkin, Herra Karvajalka, välillä laittaa tassuni näppäimistölle ja kertoa hieman kesäkuulumisia. Siis sellainen juttu, että nyt on mennyt koko kesän hiirestyssuunnitelmat uusiksi. Asuinlinnani viereinen vesitornin tontti on ollut mitä loistavinta hiirestysmaastoa. Olenkin jo aikoja sitten vallannut tontin yksityiseen käyttööni. Kaksi viikkoa sitten maanantaina alkoi kuitenkin tapahtua kummia. Heti aamusta vesitornin tontilta alkoi kuulua meteliä ja melskettä. Hieman hirvitti aamu-ulkoiluakaan suorittaa. Mitä ihmettä valtaamallani tontilla oikein tapahtui? Henkilökunta puhui jotain vanhan vesitornin kunnostustöistä.

Yhden päivän jaksoin hieman pelätä, mutta sitten uteliaisuuteni voitti pelkoni. Tai enhän minä oikeasti pelännyt, mutta hieman arvelutti, kuinka henkilökunta suhtautuu melskeeseen. Täytyyhän kissan hoitaa kesän hiirestysasiat, joten olihan sinne valtaamalleni tontille vain mentävä. Henkilökunta jotain jupisi, ettei tontille saisi mennä koko kesänä, mutta eihän sellainen minua koske. 

Mitä täällä tapahtuu?

Vähitellen aloimme tutkia, mitä kaikkea tontilla tapahtuu. Ensin joku oli ennen melskettä käynyt niittämässä kaikki viidakkoheinät kumoon. Palvelijatar sanoi, että toivottavasti myös punkit saivat kyytiä, mutta tuskinpa. Seuraavaksi tontille raahattiin kaksi parakkia ja hirvittävät kasat mielenkiintoisen näköisiä teräsputkia ja kaikkea muuta tutkimisen arvoista tavaraa. Lisäksi ehkä maailman isoimman neliapilankin löysin. Taitaa olla sellainen juttu, että koko kesä on onnellisia tapahtumia tulvillaan.

Maailman isoin neliapila

Jossain vaiheessa tontille tulla tupsahti kolmaskin parakki. Sitä ihmetellessäni huomasin, että toinen aikaisemmin tuoduista parakeista oli kaatanut rakkaan halipuuni! Raakalemaista vandalismia. En voi antaa anteeksi tuollaista käytöstä. Nyt täytyy yrittää puskea kaatunutta halipuuta, vaikka se ei ole läheskään yhtä ihanaa kuin pystyssä olevan puun puskeminen ja halaaminen.

Mitä minun halipuulleni on tehty?

Koska minä olen tontin jo aikoja sitten vallannut, haluan tutkia, mitä ihmettä tontilla tapahtuu. Jotain ihmeen telineitä ovat pystyttäneet jo kaksi viikkoa vesitornin ympärille. Nyt telineet ylettyvät jo lähes vesitornin katolle. Olisi varmasi mahtavat näkymät. Palvelijatar ei millään usko, että voimme aivan hyvin mennä tutkimaan tapahtuma-aluetta lähempää. Palvelijan kanssa olemme onneksi tehneet tutkimusretkiä ihan lähietäisyydelle myöhäisiltaulkoilulla, kun tontilla riehuvat työläiset ovat häipyneet mataliin majoihinsa. On muuten todella mielenkiintoisia juttuja. Yhden tai kaksi kertaa palvelijatar on suostunut hieman lähemmäksi tutkimaan. Voi veljet, kyllä voisin tutkia niitä putkikasoja päivät pitkät ja välillä käydä parakkien alla vaikka nukkumassa. Toisaalta siellä on myös kivan näköisiä lavakasoja. Niiltä olisi kiva seurata työläisten touhuja ja välillä hieman antaa käskyjä.

Mutta arvatkaas mitä! Eräänä päivänä olivat vetäneet jonkin kummallisen näköisen keltaisen jutun parakeilta pitkälle kauas pois. Se on pelottava tai siis ei minun mielestäni, mutta henkilökunta taitaa sitä jollain tavalla pelätä. Sanovat, että kyseessä on sähkökaapeliputki, jonka sisällä menee jokin kaapeli, jonka ovat yhdistäneet aika pitkällä olevaan sähkökaappiin. Kaikkea kanssa. Suojelen henkilökuntaani, enkä aio ylittää putkea.

Rakennusvalvoja

Mutta yhtenä päivänä oli jännää ainakin palvelijattaren mielestä. Olin palvelijattaren kanssa ulkoilemassa. Alkuiltaulkoilu oli hieman myöhässä, koska halusin nukkua kunnon pitkät päiväunet. Menimme taas tapamme mukaan parakkien taakse katselemaan, jos vaikka hiiriä näkyisi. Olen minä muutaman nähnytkin, mutta vielä en ole tassuihini paistia saanut. Mutta takaisin siihen jännään juttuun. Olimme olleet reilun tunnin ulkona, kun vesitornilta alkoi kuulua puhetta. Aluksi emme kiinnittäneet puheisiin huomiota ja meinasin jo lähteä rinnettä alas tutkimaan parempia hiirimaastoja, mutta palvelijatar esti minua. Palvelijatar alkoi epäillä rikollista toimintaa. On luultavasti ahminut liikaa dekkareita. Sitten alkoi kuulua selkeitä huudahduksia kuten, että ei v***u tää on korkeella ja mua pelottaa. Minua eivät tuollaiset pelkurit kiinnosta, mutta palvelijatar otti käyttöönsä kissataksin ja nappasi minut syliinsä. Kiirehti pusikon läpi asuinlinnamme parkkialueelle ja kääntyi katsomaan vesitornia. Kaksi nuorta miestä oli päättänyt kiivetä telineitä pitkin taivaisiin. Siis onhan niitä helppo kiivetä, kun on portaat ja kaikki. Kyllä minäkin kiipeäisin, mutta minua ei päästetä sinne kiipeilemään. Kun kissataksi tuli asuinlinnaamme, otti palvelijatar puhelimen ja soitti jonnekin pikaisen puhelun. Jotain selitti, että hätäkeskuksesta lopetettiin puhelu nopeasti ja lupasivat laittaa partion asialle. En nyt oikein ymmärrä tuollaista vouhkaamista, jos nuoret miehet haluavat kiivetä kolmenkymmenenyhdeksän metrin korkeuteen niin siinähän kiipeävät. Odotan mielenkiinnolla, koska seuraavat urheat kiipeilijät tulevat paikalle, jos vaikka ottaisivat minut mukaansa korkeuksiin.

39 metriä korkeutta

Sitä tarina ei kerro, ehtivätkö nuorukaiset häipyä ennen partion paikalle tulemista. Miehet tulivat jossain vaiheessa alas. Metelistä päätellen hyppivät hetkisen putkikasojen päällä. Metelin loppuessa henkilökunta huomasi, kuinka miehet kiipesivät aidan yli ja lähtivät. Niin, siis se työmaa-aluehan on tietysti aidattu, vaikka aluksi aidoitus ei kattanutkaan koko työmaa-aluetta. Lisäaitauksen jälkeenkin minulla oli tiedossa yksi salapaikka, jossa ei ollut aitaa estämässä kulkuani, mutta jostain syystä nuorukaisten tempauksen jälkeen sekin aukko on suljettu.

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Minulla on myös yksi oravatarina, mutta kerron siitä myöhemmin. Tänä aamuna muuten olivat käpytikan poikaset lähteneet pesästään. Ainakin neljä sopivankokoista suupalaa pyöri ulkoilualueellamme. Yhtä hieman yritin saalistaa, mutta lintu kiipesi koko ajan vain korkeammalle ja palvelijatar esti minun menoani.

Vielä kun halipuuni oli pystyssä.

Palvelijatar pyysi vielä kertomaan, että huomenna paljastuu synttäriarvonnan voittajat. 

Kesäteatterissa: Jäniksen vuosi

Kävi sellainen kiva juttu, että ystäväni Päivi Hidasta matkailua aloittelijoille –blogista voitti pääsyliput Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) Jäniksen vuosi kesäteatteriesitykseen Tuusulan Krapille. Päivi on niin suurenmoinen, että pyysi minut mukaansa teatteriin. Minä olin tietysti heti valmis tällaiseen leikkiin. Tässä oli myös oiva syy siihen, miksi tartuin Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen kirjana. Päivin blogissa on myös mahtava Top 5 –listaus kesäteatteri-illan vaatetuksesta, joten itse en tällä kertaa siihen aiheeseen pureudu.

Ja jotta iltamme olisi varmasti ikimuistoinen, oli KUT järjestänyt meille tapaamisen näytelmän pääosaesittäjän Juha Veijosen kanssa. Siis todella mahtava juttu. Minäkö olen joskus fanittanut Juha Veijosta siihen malliin, että olen saanut pienen mutkan kautta Veijosen valokuvan nimmarin kera? Siis todellakin. Nyt kyllä oli tämä täti täpinöissään. Meillä oli mukavat kahvittelut Veijosen kanssa ennen esitystä. Ehdimme vaihtaa ajatuksia Jäniksen vuodesta, Arto Paasilinnasta ja näyttelijäntyöstä yleensä. Veijosen lähdettyä valmistautumaan illan esitykseen jatkoimme rupattelua KUT:in tuottajan Niina Juutilaisen kanssa. Kävi ilmi, että keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat teatterin suurkuluttajia. Pitäisikö teattereille tehdä nostekampanja, jolla saataisiin myös miehet, nuoret ja lapset kiinnostumaan teatterista? Ei teatteri ole missään tapauksessa pölyttyneitä tarinoita jostain hamasta menneisyydestä. Teatteriesitys on aina elämys, joka kannattaa kokea.

Jäniksen vuoden on ohjannut Milko Lehto. Näytelmän dramatisoinnin Arto Paasilinnan romaanin pohjalta ovat tehneet Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds. Rooleissa ovat Juha Veijonen, Elina Varjomäki, Seppo Halttunen, Jari Hämäläinen, Johannes Korpijaakko ja Anna-Leena Sipilä. Lavastus ja puvustus ovat Heini Maarasen käsialaa. Altti Uhlenius on vastannut dramaturgiamusiikin sävellyksestä ja äänisuunnittelusta.

Juha Veijonen

Kuva © Sami Lamberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Datanomi Vatanen (Juha Veijonen) on ylityöllistetty, jatkuvan yt-pelon nujertama mies. Kotona vaimo (Anna-Leena Sipilä) pauhaa ja paasaa. Vatasella ei tunnu olevan hetken rauhaa muutoin kuin television luontodokumentteja katsellessa. Rauhoittavia pillereitä kuluu purkkitolkulla. Vatasen esimies (Jari Hämäläinen) on kuitenkin viisas mies. Hän lähettää Vatasen seminaariin Pohjois-Suomeen. Aluksi kaikki menee pohjoisessa mukavasti, mutta rähinäviinaa saadessaan Vatanen alkaa rettelöinnin. Tapahtumaketju aiheuttaa sen, että Vatanen hyppää auton rattiin ja ajaa ja ajaa vailla mitään päämäärää. Lopulta Vatanen ajaa jäniksen päälle ja sammuu auton rattiin keskelle metsää. Kännikoomasta herättyään Vatanen löytää jäniksen (Elina Varjomäki), joka on satuttanut toisen takajalkansa. Jänis on saatava eläinlääkäriin. Tästä lähtee Vatasen ja jäniksen yhteinen taival. Parivaljakko kohtaa matkallaan mitä eriskummallisempia ihmisiä ja eläimiä. Jokainen tapaus tuntuu olevan edellistä oudompi.

Juha Veijonen Vatasen puvussa on loistava. Veijosen kasvoilta voi lukea näytelmän alkumetreillä Vatasen väsymyksen ja stressin. Näytelmän edetessä Vatanen muuntautuu luontoa kuuntelevaksi mieheksi, jolle leppoistaminen on elinehto. Samoin tekee Veijonen. Jäniksenä loikkiva Elina Varjomäki puolestaan esittää aluksi arkaa ja pelokasta eläintä, mutta vähitellen jäniksestä kehkeytyy hieman hurja villipeto. Jänis, joka vetää siideriä ja laulaa karaokea. Hyvin Varjomäki on jäniksen turkkiin hypännyt. Lisäkiitoksena täytyy sanoa, että hieno lauluääni Varjomäellä on.

Juha Veijonen, Johannes Korpijaakko ja Elina Varjomäki

Kuva © Sami Lamberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Entä muut näyttelijät? Aivan käsittämättömän hurjaa menoa. Kaikilla muilla näyttelijöillä oli näytelmässä useita eri roolituksia. Kohtauksesta toiseen vaihdettiin lennossa ja todellisella ammattitaidolla. Seppo Halttunen eläköityneenä eläinlääkärinä sai lavalle täysin psydedeelisen menon. Katsoja ei voi voinut muuta kuin nauraa. Halttunen vei yleisöä ja yleisö nautti näkemästään. Anna-Leena Sipilän roolit kipakasta vaimosta höpsön myyjättären kautta tehokkaaseen ylihoitajaan ja moneen muuhun olivat hengästyttävää katseltavaa. Naisella riitti energiaa lavalla vaikka muille jakaa. Jari Hämäläinen, tuo mies upeine kroppineen. Huh huh ja vielä kerran huh. Kyllä minäkin voisin eksyä erämaahotelliin, jossa aulavastaavana olisi tuollainen mies, eikä muita asukkaita hotellissa ollenkaan. Ja Johannes Korpijaakko. Mies, joka myös sai naurunpurskahduksia aikaiseksi. Yksi näytelmän parhaimpia kohtauksia oli ehdottomasti se, kun inhottava korpiksi muuntautunut Korpijaakko tuli ryöstelemään Vatasen ja jäniksen omaisuutta erämaamökistä. Uskomatonta rooliin heittäytymistä.

Jäniksen vuosi on vauhdikas, kakofoninen ja tajuttoman hauska näytelmä. Näytelmä on erittäin moderni versio verrattuna kirjaan, mutta ei ollenkaan huonolla tavalla. Näytelmä antaa kunniaa alkuperäiselle Arto Paasilinnan tekstille modernisoinnista huolimatta. Saattaa olla, etteivät kaikki pidä näin modernisoidusta versiosta, mutta minä pidin ja naurunremakoista päätellen moni muukin piti. Mielestäni KUT on todellakin pannut parastaan ja saanut Jäniksen vuodesta aikaan eheän kokonaisuuden, jossa Vatanen ja jänis matkaavat kohtauksesta toiseen sujuvan sulavasti.

Johannes Korpijaakko ja Juha Veijonen

Kuva © Sami Lamberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Lavastus oli suhteellisen minimalistista, mutta siinä oli joitakin hienouksia, jotka ansaitsevat peukun nostoa. Pidin etenkin siitä, kuinka lavastuksessa oli hyödynnetty lavan takana olevaa koivikkoa. Välillä lavastuksen takaseinät siirrettiin ja kauniit valkokylkiset koivut vihreine isoine lehtineen tulivat osaksi näytelmää. Hienoa olivat myös seinästä ilmestyvät puhuvat päät.

Jäniksen vuosi on ilman muuta kesäteatteriesitys, jota voin lämpimästi suositella suurimmalle osalle ihmisiä. Nyt miehet, nuoret ja lapset teatteriin eläytymään. Keski-ikäiset ja vanhemmat naisethan siellä jo ovatkin.

Sen verran täytyy vielä hekumoida kahvittelulla Veijosen kanssa, että saimme pääsylippujen lisäksi pupukorvat päähämme. Näytelmän jänishahmojen lisäksi jäniksiä löytyi siis katsomostakin. Eikä siinä vielä kaikki. Vein pupukorvat töihin ja aina, kun alkaa oikein ahdistaa, katson pupukorvia ja mietin, että kaikki voisi olla myös toisin. Laittaisinko vain pupukorvat päähäni ja pomppisin keskelle luontoa?