Tänään

…olen herännyt valkoisen kissan pehmeään puskentaan.

…olen nauttinut kiireettömän aamiaisen paikallislehteä lukemalla.

…olen iloinnut auringon lämpimistä säteistä sekä sinisestä taivaasta.

…olen ihastellut puiden ja pensaiden valkohehkuista kukintaa.

…olen ollut kiitollinen saamani yllätyspaketin kirjallisesta sisällöstä.

…olen istunut torikahvilassa juomassa virvoitusjuomaa ja syömässä munkkipossua, joka oli nimetty nallepossuksi. Omenahillotäytteellä.

…ostin kauniskuosisen Lee Cooperin T-paidan.

…ostin torikauppiaalta itselleni passelin olkalaukun. Juuri sopiva kuljettamaan lompakkoa, kännykkää, aurinkolaseja, nenäliinoja, huulirasvaa sekä astmapiippua.

…olen ihaillut naapurin mummon perennapenkin kauniita kukkia.

…olen lukenut ulkona kirjaa ja kuunnellut luonnon ääniä.

…olen löytänyt kuolleeksi luulemastani luumupuusta kukkia.

…olen istunut metsän vierustalla olevalla puiston penkillä ja ihmetellyt ensimmäisten alppiruusujen kukintaa.

…olen hämmästellyt voikukkien keltaista loistoa. Pitäisikö tänä keväänä yrittää vihdoin ja viimein tehdä voikukkalikööriä?

…olen käynyt puutarhamyymälässä ostamassa muutaman perennan taimen. Samalla tuli huokailtua kukkaloiston keskellä.

…olen ihmetellyt puun suuruutta.

…olen miettinyt vihreän eri sävyjä.

Tänään on ollut kaunis ja onnellinen päivä. Millainen päivä sinulla on ollut?

Arttu Tuominen: Verivelka

Olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Suomeksi sanottuna roikuin eräänä perjantai-iltana Facebookissa ja huomasin Kirja.fi-sivuston houkuttelevan tarjouksen tai kilpailun tai ihan miksi sitä kukin haluaa nimittää. Viidellekymmenelle ensimmäiselle sähköpostia lähettäneelle luvattiin Arttu Tuomisen Verivelka (WSOY, 2019) ennakkolukukappaleena. Satuin olemaan nopea ja saamaan uutuusdekkarin itselleni. Ilmoituksessa mainittiin, että kirja ilmestyisi kesäkuussa, mutta ennakkolukukappaleen kannessa mainittiin, että toukokuussa. Myös WSOY:n sivuilla mainitaan, että kirja ilmestyisi toukokuussa eli ehkä se pitänee paikkansa.

Komisario Jari Paloviita saa myöhäissyksyisenä työpäivänä kuulla puukotuksesta, jonka uhri on kuollut. Hän lähettää alaisensa Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen rikospaikalle. Keikka vaikuttaa rutiinijutulta. Känniläisten yhteenotto, jossa on vain sattunut tällä kertaa hieman pahemmin. Myöhemmin, kun Paloviita saa kuulla tekijän ja uhrin nimet, kaikki muuttuu. Surmatyön tekijä Antti Mielonen on Paloviidan paras ystävä lapsuusvuosilta. Uhri puolestaan on Rami Nieminen. Jarin ja Antin luokkatoveri, jonka kanssa pojat ottivat jatkuvasti yhteen.

Paloviidan muistot palaavat vuoteen 1991, joka muutti kaiken. Poikien lapsuus on vaihtumassa nuoruudeksi. Jarin elämässä on ensirakkautta, mutta on myös musta varjo. Rami Nieminen, joka on ihastunut samaan tyttöön kuin Jari. Tämä pelkästään on syy Ramille antaa kunnon löylytys Jarille. On myös muita syitä vihata Jaria. Anttia Rami tavallaan ihailee, koska poika on isokokoinen, voimakas ja jollain tavoin arvovaltainen. Toisaalta Rami myös vihaa Anttia, koska poika on aina yhdessä Jarin kanssa. Kesällä tapahtumat alkavat vyöryä sellaista vauhtia, joka muuttaa lopullisesti Jarin ja Antin sekä monen muun elämän suunnan. Komisario Jari Paloviita tuntee sisimmässään, että hän on Antille velkaa, joten hänen on autettava vanhaa ystäväänsä Anttia hinnalla millä hyvänsä.

Olipas jännittävä kirja. Juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea välillä käsistään. Arttu Tuominen on rakentanut kiehtovan tarinan, jossa nykyisyys ja menneisyys vuorottelevat sopusoinnussa. Jarin ja Antin menneisyyttä raotetaan pala palalta, jolloin lukijalle selviää paljon sellaista, joka auttaa ymmärtämään aikuisen Jarin teot. Tekeekö Jari moraalisesti oikein vai väärin, se jää jokaisen lukijan päätettäväksi. Joka tapauksessa vastaus ei ole yksiselitteinen. Hinta on kuitenkin kova, oli Jarin ratkaisu mikä tahansa.

En ole lukenut aiempia Arttu Tuomisen kirjoja, mutta tämä kirja ainakin vakuutti sen, että mies osaa oikeasti kirjoittaa kirjoja. Teksti on selkeää ja tarinan kulussa pysyy hyvin mukana. Tarinassa on kauhua, jännitystä ja epätoivoa. Samalla löytyy kuitenkin myös hienoja luontokuvauksia ja tunnelmakuvia. Pidin myös siitä, että tarina etenee koko ajan, eikä jää junnaamaan paikoilleen. Verivelka on kirja, jonka kanssa viihtyy.

Verivelka aloittaa uuden suomalaista poliisiyksikköä kuvaavan Delta-sarjan. Kirjassa päästiin Jari Paloviidan elämään melko mukavasti sisälle, vaikka muutama asia jäikin ikään kuin avoimeksi. Niistä olisi tietysti kiva lukea vielä myöhemmin lisää. Muista henkilöistä jäi kutkuttamaan erikoislaatuinen Oksman, josta todellakin toivoisin lukevani seuraavissa kirjoissa enemmän. Mikä mies Oksman oikeasti on? Ainakaan hän ei ole aivan tavallinen poliisi. Myös Linda Toivonen on mielenkiintoinen nimi. Naisella on selvästi ongelma, jota hän yrittää peitellä. Onnistuuko hän peittely-yrityksissään jatkossakin vai kaatuvatko kulissit?

Vaikka kirja on selkeästi dekkari, on siitä kuitenkin löydettävissä myös erilaisia teemoja. Aiemmin mainittu moraali on yksi. Toinen on kiusaaminen. Kiusaamista tapahtuu monissa ei yhteisöissä, mutta koulukisaaminen on ehkä yksi suurimmista ongelmista. Kun lapsi voi todella huonosti, saattaa hän purkaa sen kiusaamalla muita. Ikävintä tässä on se, että kiusaaminen kohdistuu yleensä pienempiin ja heikoimpiin yksilöihin. Koulukiusaaminen voi olla todella raakaa ja se voi jättää elinikäiset jäljet. Kirjassa olevat kiusaamiskohtaukset ovat järkyttäviä. Oikeasti en soisi kenenkään joutuvan moisiin tilanteisiin. En usko, että kukaan pystyy lukemaan näitä kohtauksia tuntematta yhtään mitään.

Antti Tuomisen Verivelka on kirja kaikille dekkareista pitäville. Tämä on myös kirja, joka sopii hyvin lomalukemiseksi.

Kiitos Kirja.fi. Annoitte minulle huikean jännittävän kirjan luettavaksi.

Teatterissa: Kaikki hienot jutut

Pääsin Bloggariklubin mukana katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan Kaikki hienot jutut -esitystä, josta en kauheasti etukäteen tiennyt mitään. Olin vain äkkipikaisesti katsonut, että näytelmässä on kaksi näyttelijää. Käsikirjoittaja Duncan Macmillan oli tietysti myös seikka, johon olin kiinnittänyt huomiota. Siinä ne sitten olivatkin. Avoimin mielin liikkeellä olin siis.

Mitä sitten tapahtuikaan? Narikassa sanottiin, että kassit ja takit saa viedä mukaan Willensaunaan. Sepäs vasta jotakin. Minulla kun on aina olkalaukun lisäksi kangaskassi, jossa kantautuu milloin mitäkin. Aina vähintään kirja ja sateenvarjo. Aluksi hieman emmin, kuinka selviydyn takin ja kassien kanssa Willensaunan penkillä, mutta lopulta voitti ajatus siitä, että pääsen nopeammin kiiruhtamaan junalle, kun ei tarvitse jonottaa takkia narikasta. Sitä paitsi jälkikäteen ajateltuna tällaiselle järjestelylle on erityinen syy.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Toinen yllätys tuli heti perään. Myyrä -ohjelmasta tutuksi tullut kuiskaaja-Irene jakoi Willensaunan edustalla paperilappuja. Paperilappu tultiin tarvitsemaan esityksen aikana, joten sitä ei saanut hävittää. Kolmas yllätys oli, kun Willensaunan näyttämötila muistutti oikeasti saunan lauteita. Penkit oli nostettu näyttämölle ja näyttämöllä hyppelehti näyttelijä Mari Lehtonen. Lehtonen jakeli katsojille myös ohjeita. Kun näytelmän aikana kuulee numeron, joka on merkitty katsojan saamaan paperilappuun, täytyy katsoja lukea sana tai sanat, jotka paperille on kirjoitettu. Hui ja jännää! Minun lappuni luku taisi olla 998 ja teksti ”friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeessa”.

Näytelmän alkaessa Lehtonen tai oikeastaan näytelmän nainen alkaa kertoa tarinaansa siitä, kun hän oli 7-vuotias ja äiti yritti tehdä itsemurhan. Äiti viipyy sairaalassa, mutta perheen sisällä asiasta ei yksinkertaisesti puhuta. Tyttö alkaa laatia listaa asioista, jotka ovat hyviä ja hienoja juttuja. Tyttö kasvaa ja lista sen mukana. Välillä lista unohtuu vuosikausiksi, kunnes se taas nousee esiin jostain. Jossain vaiheessa tytön ystävätkin lisäävät asioita listaan. Äidin sairaudesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuta perheen sisällä.

Näytelmän alkupuolella oivalsin, ettei näytelmässä olekaan muita kuin yksi näyttelijä ja yleisö. Lehtosen näytellessä ja tipautellessa välillä listan numeroita kuuluviin, pääsi yleisön edustajat oikeasti avaamaan suunsa. Yleisöä tarvittiin muutamissa muissakin jutuissa. Yleisöllä onkin melkoinen rooli esityksessä, mutta kenenkään oloa ei tehdä kiusalliseksi, eikä ihmisiä nolostuteta. Esitys on interaktiivisuutta parhaimmillaan. Nautin joka hetkestä.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Kaikki hienot jutut on pohjimmiltaan surullinen tarina, mutta mukana on myös onnen pilkahduksia. Välillä näytelmä hymyilyttää ja naurattaa, mutta käy myös muutakin. Esitys tulee iholle ja vielä enemmänkin. Itselleni kävi niin, että esityksen loppupuolella tunsin kyyneleiden tippuvan poskilleni. Ilta oli saanut minut todella liikuttuneeseen tilaan, eikä itkusta meinannut aivan heti tulla loppua. Käsittämätöntä, kuinka tällaista tapahtuu. Uskon, että näyttelijän ja katsojien välisellä vuorovaikutteisuudella oli osasyy tapahtuneeseen.

Näytelmän teemana ovat ilman muuta masennus, puhumattomuus ja itsemurha. Surullisia aiheita, mutta tarina, joka näiden ympärille on rakennettu, on yksinkertaisesti kaunis. Kuvittelen, että tämän näytelmän nähdessään ihminen voisi ainakin ottaa jotain oppia. Aina kannattaa puhua. Asioita ei kannata pitää sisällään. Jos masentunut ihminen ei itse kykene puhumaan, niin muiden perheenjäsenten ei kuitenkaan kannata käpertyä omaan itseensä. Puhumalla helpottaa sekä omaa, että muiden oloa.

Mari Lehtonen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Näytelmässä ei ollut lavastusta ollenkaan, ellei näytelmän lavasteiksi lasketa laatikoita, jotka näyttämölle kannettiin näytelmän loppuvaiheessa. Laatikot sisälsivät naisen vuosien aikana listaamat asiat. Yleisökin pääsi kirjoittamaan oman lisäyksensä listaan. Arvaatteko mitä kirjoitin? Kirjoitin lappuun, että kissan kehräys. Sehän on vain yksinkertaisesti niin hieno asia, että suupielet nousevat ylöspäin väkisinkin.

Heti näytelmän nähtyäni minulle tuli tunne, että haluan nähdä esityksen uudelleen. Mari Lehtosen kanssa vuorottelee Ilja Peltonen. Olisi oikeastaan mahtava nähdä näytelmä myös Iljan versiona. Joudun luultavasti varaamaan syksylle liput johonkin esitykseen. Tässä on näytelmä, jota voin koko sydämestäni suositella muillekin. Ihana. 💗

Kaikki hienot jutut sai ensi-illat Kansallisteatterin Willensaunassa keskiviikkona 20.3.2019.

Rooleissa: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö

Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa

Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Olli Valkola

Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä näytelmä. Kiitos myös kuvalainauksista.

Herra Karvajalan iho-ongelmia

Kyllä on taas piisannut kissaongelmaa. Kirjoitin viime syksynä Herra Karvajalan ongelmakäyttäytymisestä, joka ilmeisesti on jonkin sortin stressireaktio johonkin, mutta kun vain tietäisi mihin. Vuodenaikojen vaihteluihin ehkä, koska nyt kun asiaa tarkemmin mietin, oireet ilmaantuvat voimakkaammin heti, kun ilmoissa tapahtuu muutoksia. Oireet ovat kuitenkin selkeästi helpottuneet ylettömästä säntäilystä. Sen sijaan tilalle on tullut peseminen ja peseminen.

Huhtikuun alkupuolella laitoimme Herra Karvajalan niskaan punkkilääkkeen, koska punkkiaika on todellakin alkanut. Onneksi emme ole vielä itse punkkeihin törmänneet, mutta tiedän niitä liikkeellä olevan. Yök. Inhoan niitä yli kaiken. Kävin myös hakemassa eläinlääkäristä stressiä lievittävää kuivamuonaa. Joo, ei kissa tykännyt ruoasta kauheasti, mutta syö, kun muutakaan kuivamuonaa ei tarjolla ole.

Matolääkitys laitettiin myös niskaan jossain vaiheessa huhtikuuta. Hullu peseminen silti jatkui ja jatkui. Selasin netistä kaikki mahdolliset kauheudet ja juttelin työkaverini kanssa aiheesta. Hän suositteli Zylkeneä, joka helpottaa kissan hermostuneisuutta. Työkaverini on syöttänyt Zylkeneä toiselle kissalleen talvisin, jolloin kissa on selkeästi masentunut. Lääke tai pitäisikö sanoa luontaistuote on auttanut työkaverini kissaa. Kissan on kuulemma ollut helpompi olla.

Ostin siis Zylkeneä. Maksoi lähes kolmekymmentä euroa. Se täytyy sanoa, että mietin, kuinka kapselin kissalle syöttäisin. Pari ensimmäistä kertaa meni loistavasti. Avasin kapselin ja kaadoin jauheen kämmenelleni. Tästä nappasin tuotetta sormenpäähäni ja Herra Karvajalka nuoleskeli jauhot nassuunsa. Ihan tuosta vain. Olipa kiva tuote, paitsi että sitten loppui yhteistyö. Nyt olen sekoittanut jauheen märkäruoan joukkoon. Jos kissa syö märkäruokansa, niin Zylkene sujahtaa suuhun, mutta jos päättää olla syömättä, niin sitten ei mene. Toisaalta en ole tästä niin huolissani, koska Herra Karvajalka on kuitenkin jollain tavoin rauhoittunut.

Herra Karvajalan toisen silmän päälle ilmestyi ihottumaa. Tästä olen ollut aika huolissani. Koska eläinlääkärireissut stressaavat pientä poikaa, päätin kokeilla ensin kotihoitoja. Päädyin siihen lopputulokseen, että Herra Karvajalan turkki ja iho kaipaisivat kosteutusta. Herra Karvajalkahan tykkää istua terassilla, vaikka vettä sataisi. Mutta, kun sitä vettä ei ollut satanut aikoihin ja ilma vain pöllysi siitepölystä ja katupölystä, niin kyllähän siinä kenen tahansa iho on koetuksella. Ensin taas tutkin netin rasvahappovalikoiman kissoille ja sitten apteekkiin. Ensimmäisestä apteekista en saanut  sitä tuotetta, mitä hain. Apteekkari sanoi, että on loppu, koska koirilla on ollut todella paljon hankaluuksia tänä kevään pölyisen ilman takia ja tuotteet ovat menneet kuin kuumille kiville. Toisessa apteekissa valikoima oli vieläkin surkeampi. Kolmanneksi menin Mustiin ja Mirriin. Sieltä ostin jotain erityisesti kissoille tarkoitettua rasvahappoa. Parikymppiä köyhemmäksi tulin.

Kotona rasvahapot kokeiluun. Ajattelin, että rasvahapot eivät menisi ruoan mukana, joten päätin kokeilla ruiskua. Hirvittävä sählääminen, jotta sain 2½ millilitraa ruiskuun. Herra Karvajalka kiinnostui asiasta. Menin hänen luokseen ja työnsin ruiskun suuhun. Sain pienen määrän öljyä menemään, mutta suurin osa oli edelleen ruiskussa. Samalla Herra Karvajalka päätti, ettei hän ole mukana tällaisessa. Otin kuitenkin mielestäni tukevan otteen kissasta ja laitoin ruiskun uudestaan suuhun ja painoin. Herra Karvajalka riuhtaisi päänsä irti otteestani sillä seurauksella, että öljyt olivat pitkin lattiaa ja kissan naamaa sekä kauluria. Ei siis todellakaan hyvä juttu. Tähän vielä päälle se, että ulkoilun lomassa kissa piehtaroi grillin ympärillä olevilla laatoilla. Valkoinen kissa muuttui harmaaksi.

Seuraavana aamuna kissa oli aluksi ihan kaveria, mutta sitten muisti, että olen epäluotettava tapaus ja juoksi sängyn alle piiloon. Mies, joka täällä asuu, sivalsi lisää sanallisella miekallaan ja kysyi, miksi yritin antaa öljyn kissalle yksin. Onhan se hyvä lyödä lyötyä. Oli siis oikein mukava alku yhdelle arkipäivälle. Kissa ja mies molemmat olivat vihaisia minulle.

Juttelin öljyaiheesta muutamalle tuttavalleni. Eräs ehdotti kehäkukkavoidetta, joka on kuulemma todellinen taikavoide. Ostin sitä ja köyhdyin lähes kaksi kymppiä. Samalla ostin itselleni Omega kolmosia, jotka maksoivat hurjasti paljon enemmän. Kehäkukkavoide oli minulle uusi tuttavuus. En nyt tiedä taikavoidemaisuudesta, mutta voihan sitä vaikka käsille laittaa. Kissa oli aivan järkyttynyt tuotteen hajusta eli en edes yrittänyt mitään poppakonstihoitoja. Toinen tuttavani sanoi, että anna kissalle tonnikalaa öljyssä. Siis kauppaan ja tonnikalaa auringonkukkaöljyssä. Yritin olla ovela ja jätin reilusti öljyä tonnikalan joukkoon. Herra Karvajalka oli innoissaan, kun kuuli säilykepurkin avautumisen. Ruoka sen sijaan oli kauhistus. Selvä myrkytysyritys. Kissa porhalsi pakoon. Ei onnistunut sekään kokeilu. Tuoksuikohan se Mustin ja Mirrin öljy samalle? Siinä oli yksi ainesosa auringonkukkaöljy. Kolmas ehdotti margariinia. Sitä menee pieniä määriä sormenpäästä nuoltuna, mutta hyvin vähäisiä, eikä aina sitäkään.

Lopulta soitin eläinlääkäriin ja varasin ajan. Perjantaina livistin aiemmin töistä kotiin. Kun mies, joka täällä asuu, kasasi kissan kantolaukun, arvasi kissa, että nyt ei hyvä seuraa. Minä puolestani sulkeuduin makuuhuoneeseen ja soitin isälleni, että tulisi hakemaan meidät. Kissa puolestaan syöksyi saunan lauteiden alle pakoon. Olisi pitänyt mennä ulos soittamaan, mutta kun oli kylmä ja olen mukavuudenhaluinen ihminen, niin en mennyt. Seuraavalla kerralla menen. Mies yritti metsästää kissaa saunasta ja kylpyhuoneesta. Ei onnistunut. Menin avuksi ja lopulta saimme liukkaan kissan kiinni. Hirvittävän huudon kera pääsimme lopulta matkaan.

Eläinlääkärissä kerroin Herra Karvajalan tilanteen. Eläinlääkäri tutki kissaa ja totesi, että Herra Karvajalalla on varmasti väreilevän ihon syndrooma, koska on selkeästi stressiherkkä. Käytti vain sitä hienoa latinankielistä nimitystä, jota en osaa edes kirjoittaa. Kissan korvista otettiin varmuuden vuoksi näytteet, mutta puhtaat olivat. Eläinlääkärin poistuessa hetkeksi huoneesta tutkimaan korvista otettuja näytteitä kissa hyppäsi takaisin kantokassiin. Taisi olla sitä mieltä, että nyt riitti tutkiminen. Eläinlääkäri totesi taas kerran, että selvästi Herra Karvajalka voi todella hyvin ja on sopusuhtainen. Karva kiiltää kauniisti, eikä mikään näytä olevan päällisin puolin huonosti, paitsi silmien päällä oleva kuiva iho. Lääkkeeksi saimme Betafuse vet -geeliä. Pakkauksessa lukee, että koirille, mutta kai se sitten kissoillekin käy. Rasvahapoista mainitessani eläinlääkäri totesi, että niitä kyllä kannattaa antaa, koska iho-oireilu johtuu luultavasti kuivista keleistä. Ehdotti Viacutan Plus -rasvahappoja, jotka ovat yleensä kissoille maistuneet ja annosmääräkin on pienempi. Eläinlääkärireissu geelin kanssa maksoi vajaa seitsemänkymmentäviisi euroa. Viacutan Plussan ostin apteekista ja kiitos 43,50 euroa apteekkiin. Eläinlääkäri mainitsi myös ruoka-aineallergian mahdollisuuden, mutta piti sitä epätodennäköisenä, koska Herra Karvajalka on jo yli kymmenen vuotta vanha. Märkäruokaa voisi vaihtaa, mutta se saattaa myös aiheuttaa kissalle stressireaktion, joten suositteli miettimään ennen kuin tekisimme mitään kauhean radikaalia ruokapäivitystä.

Entä kuinka kävi lääkityksen kanssa? Ensimmäisellä kerralla, kun geeliä vanupuikolla sivelin kissan otsalle silmien yläpuolelle, oli kissa hieman hämmentynyt. Ei kuitenkaan heti pessyt kasvojaan. Tämän jälkeen geelin laitto onkin mennyt todella sujuvasti. Jotenkin tuntuu, että Herra Karvajalka itsekin tuntee, että aine helpottaa kutinaa. Lisäksi joko uskottelen itselleni tai sitten se on aivan totta, mutta mielestäni iho ei enää punoita samalla tavoin kuin ennen geelin laittamista. Rasvahappojen kanssa ensikokeilu sujui hyvin. Päätimme laittaa rasvahapot iltaruokaan. Tänä aamuna kuppi oli tyhjä, joten maistunut oli. Toivon, että myös jatkossa maistuu. Määrä on ainakin todella pieni, mitä yhdestä painalluksesta tulee.

Tällaisia iho-ongelmia siis Herra Karvajalan kanssa. Mielestäni myös lähipäivien sateet ovat helpottaneet tilannetta. Eläinlääkäri tuskin olisi kehunut kissan turkkia, jos olisimme menneet sinne ennen sadevesikäsittelyä. Silloin se nimittäin oli selkeästi pölyinen, karhea ja likainen. Paras vaihtoehto olisi varmasti viedä Herra Karvajalka suihkuun, mutta siihen tarvitsisimme armeijan apua.

Onko teidän lemmikit kärsineet kevään kuivuudesta?

Emma Puikkonen: Lupaus

Yksi tämän kevään ajankohtaisimpia kirjauutuuksia on Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019). Itse olisin saattanut ohittaa kirjan, mutta onneksi on Bloggariklubi. Maaliskuisella Bloggariklubilla kirjailijavieraana oli Emma Puikkonen, jota haastatteli WSOY:n kustannustoimittaja Silja Koivisto. Saimme kirjan tilaisuudesta mukaamme, joten olihan se luettava.

Emma Puikkonen ja Silja Koivisto

Rinna on Seela-tyttären yksinhuoltaja. Rinnan isä on antanut aikoinaan Rinnalle lupauksen pelastaa tytär mistä tahansa ja aina. Lupaus kaihertaa Rinnan mieltä, koska tätä nykyä isä on muistisairas, eikä näin ollen voi enää lunastaa lupaustaan. Kun Seelaa puree punkki, joka aiheuttaa puutiaisaivokuumeen, alkaa Rinnaa ahdistaa maailma ympärillään todella paljon. Maailma on muuttunut. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Pystyykö hän pelastamaan Seelan kaikelta pahalta? Ainakin on yritettävä.

Rinnan veli Robert on rakastunut. Hän lähtee rakastettunsa työn perässä Grönlantiin kuvaamaan sulavaa jäätikköä. Robert on myös vihainen. Hän on vihainen Rinnalle. Rinna on tehnyt jotain peruuttamatonta, joka on hävittänyt hetkessä sisarusten lapsuuden maiseman. Elämä ja työ rakastetun rinnalla on kuitenkin voimavara, joka helpottaa pahaa oloa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Ei luultavasti kovin kauaksi eteenpäin, mutta ei ihan tähän päiväänkään. Ilmastonmuutos on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Tekoälyä on joka paikassa. Lahkot, yhdistykset ja osuuskunnat lisääntyvät. Hallitus vaihtuu jatkuvasti. EU vetelee viimeisiään. Energiankäyttöä on rajattu. Ruokaa ostetaan varastoihin, koska toisinaan jokin tuote loppuu kaupan hyllyltä. Kauhealta tuntuvasta tulevaisuudesta huolimatta kirja on lämminhenkinen. Rinna haluaa pitää huolta rakkaistaan. Ei pelkästään Seelasta, vaan myös Robertista ja isästä.

Emma Puikkosen tekstiä on helppo lukea ja se on ilmavaa. Ilmastonmuutos on aiheena rankka, mutta Puikkonen on taitavalla tavalla osannut luoda tarinan, joka kantaa. Kirjasta löytyy myös kauneutta kauheiden asioiden keskellä. Kirjan tarina ei saarnaa, mutta se on ilman muuta kannanotto ilmastonmuutoksen johdosta. Kirja laittaa pakostikin miettimään tulevaisuutta.

Emma Puikkonen kertoi Bloggariklubilla, että Suomessa on nyt vasta herätty kunnolla ajattelemaan ilmastonmuutosta. Hänellä oli ollut pieni jännitys siitä, onko hän kirjan aiheen kanssa myöhässä yhteiskunnallista keskustelua ajatellen, mutta ei. Hän on juuri niin tässä hetkessä kuin olla ja voi. Kirjoitustyö oli kuitenkin vienyt 2-3 vuotta, joten olisi voinut käydä toisinkin. Emma Puikkosella on selvästi kyky pureutua aiheisiin, jotka ovat kuumia perunoita.

Itse mietin kirjan luettuani sitä, kuinka ilmastonmuutoksesta ei olla puhuttu työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Päädyin siihen, että aihe on vaikea ja se nähdään ehkä kaukaisena, mutta sitten tapahtui jotain. Perjantaina lounaspöydässä tuli puhetta lapsista ja siitä, kuinka lapsia tehdään nykyään yhä myöhemmin ja myöhemmin tai ei tehdä ollenkaan. Eräs nuori rouva otti puheeksi ilmastonmuutoksen. Sanoi, että osa ihmisistä saattaa ajatella asiaa ilmastonmuutoksen kautta, etteivät halua lapsia maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta. Hän ei itse henkilökohtaisesti kolmen lapsen äitinä nähnyt asiaa tältä kannalta, mutta oikeassa hän varmasti oli monen muun mietteiden kannalta. Tästä keskustelu sai uuden suunnan. Alettiin ihan oikeasti keskustella ilmastonmuutoksesta. Kaikki keskustelijat eivät nähneet asian suuruutta, mutta osa oli selvästi valveutuneita ja tiesivät asiasta paljon. Ilmastonmuutos on jo tässä hetkessä ja jotain on tehtävä, jotta maailma olisi myös tulevaisuudessa turvallinen paikka elää ja olla.

Emma Puikkosen Lupaus on kirja, joka kannattaa lukea. Siinä on kauneutta ja herkkyyttä, mutta se on myös hyvin vahvasti tässä ajassa siitäkin huolimatta, että tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen.

Lämmin kiitos kirjasta ja hienosta tilaisuudesta lähtee kirjailijalle, kustantajalle ja Bloggariklubille. Ilta oli todella hieno.

Teatterissa: Tie Konyaan

Minua on jo pidempään kiinnostanut tehdä matka Konyaan. Lähinnä sellainen matka, että olisin Turkissa lomalla ja lähtisin lomakohteestani bussilla muutamaksi päiväksi Konyaan. Miksikö? En tiedä. Konyassa on jotain kiehtovaa, eikä vähiten se, että derviššitanssijat ovat lähtöisin Konyasta. Vaikka matkani Konyaan ei ole vielä toteutunut, sain yhden Bloggariklubi-illan päätteeksi hienon tilaisuuden kokea välähdyksen siitä, millainen on ollut näyttelijä Jari Virmanin tie Konyaan.

Jari Virman on siis oikeasti tehnyt matkan Konyaan, eikä minkä tahansa matkan, vaan 670 kilometrin vaelluksen. Virman oli törmännyt dervišširunoilja Rumin runoon, joka alkoi kiehtoa häntä kummalla tavalla. Miehelle tuli halua lähteä vaeltamaan kohti Rumin hautaa. Matkan aikana Virman nauhoitti kaiken kokemansa. Tie Konyaan on Jari Virmanin henkilökohtainen löytöretki tuntemattomaan, joka on nyt tuotu Kansallisteatterin Willensaunaan suuren yleisön nähtäväksi ja koettavaksi. Esityksen takana on kokkolalainen Ruska Ensemble -teatteri.

Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Ennen esitystä meitä opastetaan ottamaan tuolien selkänojilla olevat kuulokkeet valmiiksi käsiimme. Sanoin heti ystävälleni, että minä en ole kuulokeihminen, kuinka päin nämä laitetaan päähän. Ystäväni totesi aivan samaa. Siinä sitten arvuuttelimme ja katsoimme kuulokkeissa olevia säätimiä ja painiketta. Ennen kuin varsinainen h-hetki koitti, saimme vielä tarkat ohjeet, kuinka kuulokkeet asetetaan päähän, ja mitä tapahtuu, jos painaa Tune-nappulaa. Asema menee pois kohdaltaan ja se pitää hakea uudestaan. Testasimme kuulokkeita ja piippausta kuului. En tajunnut, että olisi pitänyt kuulua puhetta. Olin siis jo ehtinyt ennen ohjeistamista painaa sitä kiellettyä nappulaa. Juuri niin minulle osuvaa tällainen. Ohjeistaja ehti häipyä näyttämöltä ennen kuin ehdin huitoa, etten kuule sitä, mitä pitäisi kuulla. Onneksi tajusin painaa Tunea uudelleen ja oikea kanava löytyi heti ja saatoin heittäytyä matkalle Konyaan, enkä edes ehtinyt menettää mitään matkan alkutohinoissa.

Tie Konyaan on kaksiosainen esitys, jossa ensimmäinen osio kertoo Virmanin matkasta Konyaan. Samaan aikaan, kun kuulokkeista valui katsojien korviin erilaisia elämän ääniä, Virman matkasi Konyaan näyttämöllä. Täytyy myöntää, että aluksi olin epäileväinen kuulokkeiden suhteen, mutta tällä tavoin matkasta tuli todella intensiivinen kokemus. Aivan kuin olisit itse vaeltanut Turkin vuoristoisella maaseudulla paahtavan auringon alla.

Jari Virman

Kuva © Jari Virman

Näytelmän toisessa osiossa Virman vaihtaa vaatteet ja näyttämölle tuodaan pirttipöytä ja penkit. On aika kutsua vieras pöydän ääreen keskustelemaan näytelmän tematiikasta. Olin katsomassa ensimmäistä yleisöharjoitusta, joten en yhtään tiennyt tai oikeastaan muistanut, kuka tulisi näyttämölle vieraaksi. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt, kun näyttämölle asteli suufilaisuuden tutkija Mikko Viitamäki Helsingin Yliopistosta. Todella huikeaa päästä kuuntelemaan todellisen asiantuntijan sanoja Rumista ja hänen runoudestaan. Saimmepa jopa kuulla Viitamäen lausuvan yhden Rumin runoista persiaksi. Olen todella otettu.

Tie Konyaan on hyvin henkilökohtainen näytelmä, jossa on monia eri kerroksia. Näytelmän tunnetilat ovat voimakkaita. On Virmanin toive ja uskallus lähteä vaeltamaan vieraaseen maastoon. On Virmanin epätoivo ja kiukku, kun kaikki alkaa väsyttää, eikä matkan päätepiste tunnu tulevan ikinä vastaan. On Virmanin suuri onni, kun hän on vihdoin Konyan rajalla. Rumi ajaa miestä eteenpäin. Hän todellakin haluaa matkata sinne, jonne Rumi on haudattu. Matka nostaa esiin suuria kysymyksiä, joihin Virman hakee vastauksia.

Mikko Viitamäki ja Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Virmanin vaeltaminen auringon paisteessa oli toteutettu hienolla tavalla. Valospotit kohdistettiin yksi kerrallaan paistamaan kuin aurinko taivaalta. Matkan taittuessa ja maan pyöriessä aurinko kohdisti säteitään eri suunnasta. Näppärästi toteutettu valaistus. Valosuunnittelun takana on ollut Titus Torniainen. Pidin myös siitä, kuinka koreografiasta tuli esiin derviššitanssin piirteitä. Hypnoottista katseltavaa.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan sitä, olisiko esityksestä saanut vielä enemmän irti, jos yleisö olisi saanut osallistua toisen osion keskusteluun. Toisaalta ei sitä kiellettykään. Ja voihan se olla niinkin, että jos yleisö saisi osallistua keskusteluun, niin aktiivisen yleisön kanssa tulisi ennen pitkää aikapula ja toisaalta hiljaisemman yleisön kanssa saattaisi syntyä kiusallisia hiljaisia hetkiä, jos kukaan ei keksisi mitään kysyttävää. Joka tapauksessa tulevissa esityksissäkin on mielenkiintoisia vieraita, kuten Kristian Smeds, Mikko Ijäs ja Tarja Halonen sekä Marjatta Lehtovirta ja Kati Juurus.

Tie Konyaan on erilainen teatteriesitys, joka pureutuu suoraan ihon alle. Lämmin suositus, jos et ole ennakkoluuloinen erilaisia teatteriesityksiä kohtaan.

Tie Konyaan sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa perjantaina 26.4.2019.

Vaeltaja ja näyttelijä: Jari Virman

Käsikirjoitus ja konsepti: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus ja koreografia: Panu Varstala

Audion äänisuunnittelija, ohjaaja ja dramaturgi: Tiina Luoma

Valosuunnittelija: Titus Torniainen

Säveltäjä: Tapani Rinne

Visualisointi: Työryhmä

Liikkeen konsultointi: Samuli Nordberg

Visuaalinen konsultointi: Katri Rentto

Tuottajat: Hinriikka Lindqvist (Ruska Ensemble) ja Pekka Savolainen (Yle Draama)

Kiitos Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä esitys ensimmäisen koeyleisön joukossa. Kiitos myös kuvalainauksista.

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Lukupiiri luki huhtikuussa kirjan, jossa kirjailijan nimi on tuottanut kirjailijalle ongelmia läpi tähän astisen elämän. Nimi ei ole millään tavoin helppo nimi venäläisten keskuudessa. Toisaalta ei se ole helppo minullekaan, suomalaiselle, keski-ikäiselle naiselle. Itse olen yrittänyt tavuttaa nimeä Andrei Ast-vatsa-turov. Ei tietokaan, kuinka nimi pitäisi lausua tai tavuttaa, mutta suomalaisittain tuo vatsa keskellä sukunimeä helpottaa muistamista. Niin, ja lukemamme kirja oli siis Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa (Idiootti, 2010).

Ihmiset alastomuudessa on Astvatsaturovin omaelämäkerrallinen teos. Kirja koostuu pienistä hetkistä kirjailijan elämästä lapsuudesta aikuisuuteen asti. Astvatsaturovin lapsuus on brežneviläistä aikakautta. Neuvostoliiton normit ovat tarkkaan säädeltyjä ja niistä ei kannata poiketa. Koulussa opettajilla on valta mollata oppilaita hyvinkin ankarasti. Myös Andrei saa kuulla kunniansa. Hänet leimataan tietämättömäksi ja henkisesti köyhäksi ja onpa hänellä yhden opettajan mukaan karvainen sydänkin. Toisaalta myös Andrein isä on hyvin herkkä arvioimaan poikansa tietoja ja taitoja, eikä mitenkään positiivisesti.

Kaikesta maahan lyttäämisestä huolimatta Astvatsaturov löytää itsensä yliopistosta opiskelemasta. Neuvostoliitto lakkaa olemasta ja Venäjä on uusi kotimaa. Andrein opiskeluvuodet kiirivät ja välillä pitää tehdä harjoituksia, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Yksi tällainen on murteellisten ilmausten korttipinkat, jotka piti jakaa kylien mukaiseen järjestykseen. Toinen ohjeistaja puolestaan antoi aivan erilaiset ohjeet. Mutta koska tällaisessa opintotyössä on aikaa ajatella, päättivät Astvatsaturov ja hänen opiskelijakaverinsa perustaa rock-yhtyeen. Yhtyeen perustaminen ei käy käden käänteessä, eikä se yhtye sittemmin ehtinyt ikinä edes missään esiintyä. Oli yliopisto-opinnoista miehelle hyötyäkin. Leipäpuu löytyi lopulta Pietarin valtionyliopistosta kirjallisuudentutkijana.

Mitä sitten lukupiiriläiset pitivät kirjasta? Kirjan huumori huvitti ja kirjan sanottiin olevan virkistävän erilaista venäläistä kirjallisuutta. Kertojan lakoninen tyyli koettiin huvittavaksi. Osittain kirja oli sekava. Kirja oli selkeästi jaettu lapsuuden alkuosaan ja aikuisuuden loppuosaan. Sen sijaan kirjan keskivaiheilla oli outo pätkä Astvatsaturovin romaanintyngästä, jolla ei tuntunut olevan mitään yhteyttä mihinkään. Ja vaikka kirja koostui pääasiassa pienistä yhden luvun tarinoista, jotka olivat tapahtuneet kirjailijan elämässä tai lähipiirissä, niin kirjan loppuosassa oli selkeästi useamman luvun jatkuva tarina. Tämäkin kyllä oli tapahtunut kirjailijan elämässä.

Lukupiirissä kommentoitiin myös sitä, että kirjan kiemurainen kieli taisi olla hyvin venäläistä, joten suomentajan alaviiteselitykset olivat tarpeen. Toisaalta toinen lukupiiriläinen, joka on lukenut venäjää yliopistossa, kertoi, että venäläiset usein viittaavat muihin teksteihin ja sanomisiin, jolloin suomentajan selitykset ovat hyvin tärkeitä. Venäläinen kulttuuri pitäisi tuntea todella hyvin, jotta ilman lisäselvityksiä pystyisi venäläistä kirjallisuutta lukemaan.

Astvatsaturov sai lukupiiriläisiltä kiitosta kuvailevasta tyylistä. Ihmisten ja heidän ulkonäkönsä sekä ympäristön kuvaileminen oli huikeaa. Kaikki vertaukset kuvailujen yhteydessä hykerryttivät lukijan mieltä. Aivan mainiota kerrontaa. Kirjailija ei myöskään kaunistellut tapaa, jolla kuvasi venäläisiä tapoja ja ihmisten asuntoja. Rehellisyys huokui tekstistä kautta linjan. Myös venäläinen korruptio ja hyväksikäyttö tuli kirjassa hyvin esiin.

Jotenkin kirjasta jäi sellainen kuva, että vaikka Neuvostoliitto hajosi, jäi ihmisille pinttyneet neuvostoaikaiset tavat, ja miksikä ne yhdessä yössä olisivatkaan hävinneet. Jos ollaan totuttu juomaan vodkaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, niin ei niitä tapoja ihan heti muuteta. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että Venäjällä ei edelleenkään hyväksytä ns. marginaalikulttuureja. Ne ovat lähes kiellettyjä. Asiat varmasti muuttuvat Venäjälläkin, mutta osa vain hitaammin. Keskustelua aiheutti myös Venäjän länsimaistuminen. Sitä tapahtuu, mutta lukupiirin mielestä Venäjän ei täydy länsimaistua kokonaan. Venäjässä on niin paljon itää ja heillä on oma vahva historiansa.

Kirjan venäjänkielinen alkuteos Люди в голом on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Tuukka Sandström.

Kirja sisältää paljon Venäjän kulttuurihistoriaa ja nykypäivää hauskalla tavalla kerrottuna. Andrei Astvatstaturovin Ihmiset alastomuudessa kannattaa lukea, jos on kiinnostunut erilaisesta venäläisestä kirjallisuudesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).