Perjantai-ilta säteilevän Jeminan seurassa

Kylläpä vaihtui arkisen harmaa työviikko kertaheitolla pinkin ja glitterin sävyttämäksi perjantai-illaksi. Ai miksikö? Siksi, että minähän kuulun ihanan diivan Jeminan sisäpiiriin Team Jeminaan. Olimme saaneet kutsun perjantai-illaksi Jeminan I absolutely love me (and Jemina) -workshoppiin. Kyllä kuulkaa taas tuli todistettua, kuinka kivaa ja säteilevää ihmiselo voi olla. Ihanaa, kun saan kuulua kimaltelevan Jeminan sisäpiiriin.

Team Jemina

Kuva © Riikka Kiviaho

Ennen varsinaista workshoppia saimme hienon tilaisuuden nähdä osan Jemina – The Great American Shown salaisista harjoituksista. Jemina ei vielä tässä vaiheessa ollut paikalla, mutta Jyrki Karttunen antoi ohjeita tanssijoille koreografioiden suhteen ja osallistui tietenkin myös itse harjoituksiin. Aina olen ihaillut sitä, kuinka taitavasti tanssijoiden liikkeet menevät yksiin ja kuinka sulavaa heidän esiintymisensä on. Salaisissa harjoituksissa sain kuulla, että ei kaikki käy kuitenkaan ihan sormia napsauttamalla. Työtä tehdään paljon. Liikkeitä hiotaan ja harjoituksia on päivittäin. Siitä huolimatta sain eilenkin nähdä taitavaa liikehdintää. Kyllä ammattilaiset osaavat. Pienoista haastetta kuulemma toivat miestanssijoiden jalkoihin asetetut korkokengät. Naiset sen sijaan olivat tyytyväisiä, että kerrankin saisivat tanssia matalissa kengissä.

Salaisten harjoitusten loputtua Jyrki Karttunen antoi tanssijoille luvan lähteä. Tässä vaiheessa Jemina astui huoneeseen ja siitähän se bling bling alkoikin. Team Jeminalle tuotiin vaaterekki, jossa oli paljettimekkoa, korkokenkää ja kimalletta. Wau! Tiimiläiset rekin kimppuun ja vaatteita sekä kenkiä sovittelemaan. Jemina korjaili samaan aikaan meikkiään, mutta kävi ihastelemassa tiimiläisten huippuvalintoja. Itse päädyin säteilevän säihkyvään kultaiseen paljettihameeseen sekä ihanan kimaltelevaan huiviin. Niin ja huippuna kultaiset kengät. Vähänkö olin hienona, mutta en tietysti niin hienona kuin Jemina. Upean Jeminan tasollehan ei kukaan toinen yllä.

Mitä workshopissa sitten muuta tehtiin kuin soviteltiin vaatteita? Siis aivan mieletöntä! Jemina opasti meitä muutaman salaisissa harjoituksissa nähdyn koreografian saloihin. Ensin harjoittelimme Meryliä. Tunnetila Hiljaiset sillat -elokuvan sillalle, jossa Meryl astelee sillalla kärsien Iowan kuumuudesta. Hieman täytyy välillä kuivata hikeä pois kasvoilta ja kaulalta, kunnes katse kohdistuu virkistyksen tuojaan, kylmään limukoriin ja sitä kautta itse Clint Eastwoodiin. Ooh. Mutta mitä? Siis hupsis, takaisin kotitöihin haaveksimasta. Satusiivous oli oppi, jonka otin heti tänään käyttööni. Disneyn satumusiikki taustalle soimaan ja siivousrätti käteen. Siivousrätin liike lähtee koko kropasta. Välillä voi nostaa katseen korkeuksiin ja haaveilla. Pinttyneimpiin likoihin puhalletaan ja hangataan oikein kunnolla, jonka jälkeen lopputulosta voi vain ihailla nostamalla kädet yhteen. Saatat nähdä myös pienen lintusen lentoonlähdön siivotessasi. Bolerossa sinä tiedät, kuka olet ja mitä haluat. Kaikki lähtee lantiosta ja katseesta. Hurjaa! 

Miksi koulussa tanssiharjoitukset olivat jalkaliikkeiden laskentaa ja yhtä kärsimystä? Jos vain kaikilla olisi mahdollisuus päästä ihanan Jeminan tanssiharjoituksiin, niin mitä mahtavia taitureita ihmisistä kuoriutuisikaan? Sitä paitsi Jemina ei harjoituttanut meitä kahta tuntia putkeen, vaan pienissä pätkissä, jolloin ei iskenyt tuskanhiki päälle, vaan kaikki oli mukavaa ja sulosointuista. Täytyy sanoa, että olen etuoikeutettu, koska kuulun säteilevään Team Jeminaan.

Tanssiharjoitusten lisäksi Jemina antoi meille käytännön meikkivinkkejä. Parhaimman lopputuloksen saa, kun yhdistää kallista ja halpaa. Tämä siis vinkkinä muillekin, niin koette ehkä sen, kuinka tulla säteilevämmäksi ja ihanammaksi. Itse vain mietin, kuinka upeaksi sitä voikaan tulla, kun tällaisen opin käyttööni otan. Tietysti voin vain katsoa mahtavaa Jeminaa ja todeta, että suunta on oikea, kun Jeminan meikkivinkit otan haltuuni. Jemina neuvoi myös vaihtamaan vaatteita jatkuvasti. Sitä tuleekin kotona harrastettua, mutta ehkä alan myös töissä vaihdella vaatteita päivän mittaan. Jeminalla oli muuten hirvittävä ongelma, mitä tehdä lauantaina. Hän oli hieman kahden vaiheilla, lähteäkö Pariisiin shoppailemaan vaiko Lappiin hiihtämään. Erään tiimiläisen kysyessä, hiihtääkö Jemina, niin Jemina oli hieman hämmästynyt ja sanoi, että after skihän on hiihtoa.

Enää on muuten reilu kaksi kuukautta Jemina – The Great American Shown ensi-iltaan. Team Jemina on paikalla ensi-illan jälkeen yhtenä perjantai-iltana ja tietenkin VIP-paikoilla, koska ihana Jemina niin haluaa. Tätä ennen Team Jemina ehtii kuitenkin vielä olla Jeminan matkassa mukana muutamaan otteeseen. Pidän teidät kuulolla. Bling bling. Pinkkiä ei voi koskaan olla liikaa. 💗💗💗

Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Voitin viime kesänä kasan kirjoja Ullan luetut kirjat -blogista. Kirjapinossa oli myös Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti (Gummerus, 2012) pokkariversiona. Suomenkielinen kovakantinen laitos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2011. Englanninkielinen alkuteos Lost Dogs and Lonely Hearts on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Ulla Lempinen. Luin kirjan jo viime syksynä, mutta on postaus jäänyt tekemättä, joten korjataanpa tilanne nyt.

Rachel Fielding on tullut juuri jätetyksi. Kostoksi hän on lähtenyt kävelemään hyvästä työpaikastaan, koska mies työskentelee samassa paikassa. Sekavaan elämäntilanteeseen tulee vielä yksi mutka. Rachel perii tädiltään talon, Gem-nimisen koiran sekä koirahoitolan. Koska vaihtoehtoja ei tunnu olevan, muuttaa Rachel Lontoosta Englannin maaseudulle pieneen Longhamptonin kylään ainakin siksi aikaa, että elämäntilanne selkenee.

Vähitellen Rachel huomaa uppoutuneensa uuteen työhönsä, jota ei varsinaisesti työksi kutsu. Hän jatkaa tätinsä jalanjäljillä ja etsii löytökoirille uusia, parhaiten sopivia omistajia. Bertie-basset saa väliaikaisen kodin lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan Natalien ja Johnnyn luota. Yksinhuoltaja Zoe saa riesakseen ex-miehensä lapsille ostaman koiranpennun Toffeen. Kylän lääkäri Bill huomaa yhtäkkiä omistavansa villakoiran. Rachelin apuna on Megan, joka onneksi osaa ja tietää kaiken koirista ja koirahoitolasta. Kaiken tämän koiraelämän keskellä Rachel joutuu tekemisiin ärsyttävän eläinlääkärin, Georgen, kanssa.

Eksyneiden sydänten koti on ennalta arvattava, mutta jollain tavalla hyvin ihana ja sympaattinen kirja. Kirja on myös helppolukuinen ja helposti keskeytettävissä oleva, ellei halua ahmia koko kirjaa kertaistumalta. Pidin kirjassa etenkin siitä, että vaikka Rachelin tarina oli kirjan päätarina, oli kirjassa sivutarinoita, jotka värittävät kirjaa entisestään. Dillon on osannut luoda kirjan henkilöhahmoista kutkuttavan herkullisia. Sellaisia, että lukija haluaa tietää lisää, mitä henkilöille tapahtuu. Täytyy myös antaa kiitokset kirjan koiratietoudelle, joka tuntui olevan kirjailijalla hyvin hallussa.

Vaikka kirja on näennäisesti luettavissa hömppäkirjoihin, on kirjassa myös monta syvällisempää asiaa. Kirjassa käydään läpi nelikymppisen naisen yksineloa ja sinkkuutta. Missä ovat lapset ja kuinka paljon suku jaksaa painostaa? Hyvin tyypillistä nyky-yhteiskunnalle, vaikka yksineläviä on koko ajan enemmän ja enemmän. Toisaalta pohdittavaa riittää myös eronneen naisen yksinhuoltajuudessa ja sitä myötä sinkkuudessa. Joillakin on ongelmana lapsettomuus ja mahdolliset hedelmöityshoidot. Rankkoja aiheita. Taloudellinen ahdinko on myös yksi kirjan teemoista. Kuinka selvitä päivästä toiseen, kun tuloja ei ole tai tulot ovat pienet? Tästä päästään myös kirjan työttömyysaiheeseen. Kirjan teemat ovat hyvin tyypillisiä nykymaailman ongelmia, mutta toisaalta kirja luo myös uskoa rakkauteen ja todelliseen ystävyyteen.

Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti voitti Britannian Romantic Novelists’ Associationin vuoden romanttinen kirja -palkinnon vuonna 2010. 

Eksyneiden sydänten kotia suosittelen romantiikannälkäisille ja koirahulluille. Vielä parempi, jos lukija omaa molemmat ominaisuudet.

Hanna Weselius: Alma!

Työmatkakirjana kulki hetken aikaa Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! (WSOY, 2016), jonka sain viime syksynä yhdessä mukavassa Bloggariklubi-illassa. Kyseisenä iltana kuulimme myös Hanna Weseliuksen omia kommentteja kirjastaan. Onneksi olin taas kerran tunnollinen kuuntelija ja kirjasin Hannan puheita muistiinpanoiksi. Nyt kun muistiinpanoja luin, moni kirjan asia nousi esiin vielä voimakkaammin kuin kirjaa lukiessa.

Alma! on monilonkeroinen romaani nykymaailmasta, taiteesta ja naisen arvosta. Kirjassa on kaksi kertojaääntä, nimetön lakimiesnainen sekä kuvataiteilija Aino. Kirjan ytimessä on muusikko Alma Mahler (1879-1964), jonka elämään lakinainen on perehtynyt. Hän on yrittänyt vimmaisesti selvittää, miksi Alma ei saanut toteuttaa musikaalisia antejaan ollessaan naimisissa Gustav Mahlerin kanssa ja miksi Alma eli sellaisen elämän kuin eli. Miksi Alma omistautui kodille ja lastenhoidolle? Mitä tapahtui, kun Alma oli löytänyt itselleen rakastajan? Entä kuinka Alma koki maastamuutot?

Alman elämä peilautuu kirjan nykymaailmassa elävien henkilöiden elämiin, mutta eniten kuitenkin Ainon elämään. Aino on yksinhuoltaja, joka yrittää selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Hän yrittää taiteen avulla toteuttaa itseään ja tuoda leivän pöytään, mutta toisaalta lapset ovat hänelle kuitenkin tärkein asia maailmassa. Lakimiehen elämässä on rakastajia, joista yksi on nuori maahanmuuttaja Abdi. Abdin ja lakimiehen suhteesta syntyy uusi elämänalku, joka auttaa lakinaista lopulta antamaan periksi kiihkeässä Alma-tutkinnassa.

Hanna Weselius kertoi Bloggariklubissa, että kirja ei lähtenyt liikkeelle juonenomaisesti, vaan aiheiden ja teemojen kautta. Hän kuuli radiosta Alma Mahlerista, josta syntyi idea. Näkyjä kirjaan tuli myös valokuvien kautta. Kirjan Alma on kuitenkin fiktiivinen, eikä varsinaista tutkimustyötä ole tehty, vaikka Weselius toki olikin hakenut tietoa Almasta myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa lakinainen kuvaa Almaa keskustelevaan tyyliin, eikä todellakaan aina sievistellen. Milloin haukkuu lehmäksi, milloin happanevaksi leivonnaiseksi.

Weseliuksen teksti on rikasta ja elävää. Välillä lukijana minua mietitytti ja välillä olisin voinut purskahtaa nauruun kaikkien mahdollisten kuvailujen keskellä. Weselius itse kertookin, että kirjassa on kaksi kertojaa, joista etenkin toinen villiintyi täysin ja homma lähti hieman lapasesta. Hyvä, että oli lähtenyt, koska tuloksena on mahtavaa sanojen ilotulitusta. Kirjoittajana Weselius oli yrittänyt ymmärtää Almaa, mutta kirjan kertojasta tuli raivoisa. Aivan mahtavaa sanataiteilua. Hanna Weselius on myös valokuvataiteilija ja mielestäni se näkyy kirjan hienoissa kuvanomaisissa tulkinnoissa.

Kirjailija itse kertoi, että kirja on feministinen, mutta kirjoitustapa on ollut tasa-arvoinen. Kirjassa tuleekin hyvin esiin se, millainen naisen asema nykymaailmassa voi edelleen olla. Parinsadan nigerialaistytön katoaminen ylittää uutiskynnyksen, mutta tehdäänkö asialle mitään, kun nuoret tytöt löydetään silvottuina? Ei. Maailma on kova paikka heikoille. Täytyykö naisen myydä itseään ja toimia alastonmallina, jotta voi auttaa syrjäytynyttä veljeään? Ei, mutta hän tekee sen.

Hanna Weselius voitti Alman! käsikirjoituksella Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2016 Alman! voittomarssi jatkui. Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Almaan! kannattaa ehdottomasti tarttua, jos osuu kohdalle. Taitavasti tehtyä kuvausta maailmasta, jossa elämme.

Ja miksi muuten kirjan nimen perässä on huutomerkki? Huutomerkki lisättiin nimen perään editointivaiheessa. Lakimies Helsingissä huutaa Almaa avukseen ja syntipukikseen.

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla

Lukupiirin ruotiessa syksyllä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -kirjaa joku mainitsi Ljudmila Ultskajan kirjan Vihreän teltan alla (Siltala, 2014), jossa Neuvostoliittoa kuvataan vielä paremmin kuin Liksomin teoksessa. Tästä innostuneena lukupiirissä ehdotettiin, että lukisimme Ulitskajan teoksen ja niinhän me teimme. Venäjänkielinen alkuteos Zeljonyi šatjor on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Arja Pikkupeura.

Ilja, Miha ja Sanja ovat poikia, jotka ystävystyvät koulussa. Kukin pojista on omalla tavallaan syrjitty ja erilainen, mutta yhdessä heissä on voimaa. Iljasta kasvaa jo nuorena poikana valokuvaaja. Miha rakastaa kirjallisuutta ja runoja, mutta juutalaisuus on esteenä sille, että ovet avautuisivat yliopiston filologiseen tiedekuntaan. Onneksi löytyy vaihtoehto pedagogisen instituutin filologisesta tiedekunnasta. Sanjan nuoruuden onnettomuus oli pitkään esteenä sille, että Sanjasta olisi tullut maailmanluokan muusikko. Tarvittiin kuitenkin pieni sysäys, ja Sanja löysi musiikin uudestaan elämäänsä. Erilaisia poikia, joiden elämänlangat kuitenkin ovat kietoutuneet jo lapsuudessa toisiinsa siten, että vaikka he aikuistuttuaan etääntyvät toisistaan, tarvitaan vain pieni liike, niin ystävän auttava käsi on jo vieressä.

Vihreän teltan alla kuvataan olevan muistokirjoitus ajanjaksolle, joka alkaa Stalinin kuolemasta ja päättyy Neuvostoliiton viime vaiheisiin. Vaikka kirjassa on näennäisesti kolme päähenkilöä, on jokaisella luvulla kerrottavanaan oma neuvostovallan aikainen tarina jostain henkilöstä, jonka elämä jollain lailla liippaa Iljan, Mihan tai Sanjan elämää. On kuningas Artur, joka päätyy naimisiin entisen vaimonsa Ketun siskolle. Naittajana entinen vaimo Kettu. Itse Kettu lähtee finukoitten maahan eli Suomeen. Maša puolestaan tuhlaa isoisälle tarkoitetut rahat saappaisiin, jotka eivät mahdu hänelle. Boris Ivanovitš aiotaan vangita, jolloin hän ottaa jalat alle ja karkaa, jonka jälkeen hän viettääkin kiertolaiselämää neljän vuoden ajan. Kirja on täynnä toinen toistaan erikoisempia kertomuksia, jotka vievät lukijan mennessään.

Ulitskajan Vihreän teltan alla on oikeasti tiiliskiviteos. Sivuja kirjassa on 768 ja tarinoita todella paljon. Lukupiiriläiset pitivät kirjasta melkoisesti, mutta lähes kaikki olivat sitä mieltä, että kirja olisi vaatinut tiivistämistä. Henkilöhahmoja oli hurja määrä, eikä aina meinannut pysyä mukana, missä nyt mennään. Jotenkin oli sellainen tunne, että kun jouduttiin sivupolulle, oli sivupolku käytävä loppuun saakka ennen kuin voitiin palata siihen, mistä liikkeelle lähdettiin. Kirjassa oli myös liikaa tapahtumia, takaumia, viittauksia ja yksityiskohtia. Vaikka kirja olikin mahtava lukupaketti, olisi jossain kohdassa voinut vähempi olla enempi. Aluksi mietin, että olisi pitänyt keskittyä enemmän Iljan, Mihan ja Sanjan elämän seuraamiseen, mutta toisaalta tällainen sekametelisoppa antoi varmasti melko realistisen kuvan neuvostoajasta.

Parasta antia kirjassa olivat kirjallisuuden ja kulttuurin ylistys sekä se, kuinka Ulitskaja on kuvannut sen, kuinka poikakolmikko tai oikeastaan mieskolmikko vastusti systeemiä levittämällä kiellettyä kirjallisuutta. Kirjassa kuvattiin paljon myös aina ajankohtaista politiikkaa sekä sen vaikutusta tavalliseen kuolevaiseen. Valtion valvonta ja puuttuminen kaikkeen mahdolliseen sekä se, että kuka tahansa saatettiin pakottaa ilmiantajaksi kuulostaa hyvin erikoiselta, mutta varmasti totuudenmukaiselta. Vapaassa maassa eläneen on hyvin vaikea ymmärtää sitä kiertelyä ja kaartelua, jota Neuvostoliitossa harrastettiin. Tämän kaltaisessa maassa ei voi ikinä tietää, keneen voi oikeasti luottaa. Vihreän teltan alla on kuitenkin hyvin uskottava kuvaus ja mahtava tietopaketti siitä, millaista elämä oli neuvostoaikaan.

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on humaani, sydämensivistyksen ja kulttuurin merkitystä korostava kirja, joka jättää kuitenkin ihmiset inhimillisiksi kaikkine heikkouksineen. Hieno kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Hyvää Uutta Vuotta 2017

Vuosi vaihtui rauhallisesti, kuten nykyään aina. Herra Karvajalka hieman pelkää uuden vuoden paukutuksia, joten olemme päättäneet, että vuodet vaihtuvat kotona rennolla meiningillä. Ei ainakaan tule huonoa omaatuntoa siitä, että jättää kissan yksin kotiin ja itse lähtee miehen kanssa jonnekin hillumaan. Ei. Sitä paitsi alamme olla liian vanhoja moiseen juhlintaan. Taidamme olla tylsiä ihmisiä.

Uuden vuoden lupauksia en ole tehnyt moneen vuoteen. Tipaton tammikuu ei kosketa minua, koska muutenkin juon kovin vähän alkomahoolia. Kevyempi elämä kuuluisi minulle, mutta tunnen itseni, enkä kuitenkaan tee asialle mitään. Etenkin, jos jotain tällaista päätän, keksin kaiken maailman tekosyitä, joilla siirrän aloitusta eteenpäin. Kevyempi elämä lähtee korvien välistä, kun on sen aika. Liikuntaa pitäisi harrastaa enemmän, mutta kun ei. Uimahalli on ollut jo kahdeksan kuukautta kiinni ja se olisi se minun juttuni, joten ei sitten. Odotellaan, josko halli jonain vuonna avattaisiin uudistettuna. Onneksi sentään pakollista arkiliikuntaa tulee vähintään tunti päivittäin. Kenties en ole aivan toivoton tapaus. Karkki- tai mihinkään muuhunkaan lakkoon en ryhdy. En jaksa mitään lakkoilua.

Mitä toivon alkaneelta vuodelta? Toivominen on vaikeaa ja ehkä hieman epäreilua, jos ei itse lupaa tehdä mitään. Toivon kuitenkin ehkä hieman tasaisempaa ja terveempää vuotta kuin viime vuonna. Toivon ihania kulttuurielämyksiä ja mahtavia lukunautintoja. Toivon ihania ulkoilukelejä. Toivon hyviä ihmissuhteita. Ihan muutamia juttuja vain toivon.

Suomi täyttää tänä vuonna täydet sata vuotta. Itse puolet vähemmän. Hui kauhistus. Ikäloppu vai nainen parhaassa iässä? En tiedä, mutta kaikesta huolimatta elämä on ihanaa ja jokainen päivä on uusi seikkailu. En muuten lupaa edes mitään syntymäpäiväjuhlia. 

Vielä kerran hyvää uutta vuotta 2017 kaikille!

Ja ihan röyhkeästi aloitin uuden vuoden leipomalla korvapuusteja.

Kiitos vuodelle 2016

Kiitos sinulle vuosi 2016. Tulit kuten muutkin vuodet. Ilotulitteiden välkkyessä ja myrskytessä taivaalla. Otin sinut vastaan hieman jännittyneessä, mutta toisaalta odottavassa mielentilassa.

Tammikuussa alkoivat uudet työt toden teolla vanhassa tutussa työpaikassa. Vaikka työ sinänsä sisälsikin paljon samoja elementtejä kuin aiemmin, olen lähes joka päivä oppinut jotain uutta. Bloggariklubin tammikuinen kokoontuminen avasi myös teatterivuoden ja kuinka paljon mahtavia teatteriesityksiä vuoden aikana tulinkaan nähneeksi.

Helmikuussa juhlittiin Miirin eli äidinäitini 95-vuotisjuhlia. Aamuvarhaisella suunnistimme pienessä pakkaskelissä kohti Pohjanmaan lakeuksia. Perille päästessä lunta tuprutti sakeasti. Isot lumihiutaleet olivat jo peittäneet maan kauniin valkoiseksi. Ja voi sitä riemua, kuinka onnelliseksi tulin, kun näin Miirin. Nimitys Miiri tulee muuten siitä, että kutsuimme äidinäitiäni lapsena muoriksi, ei siis mummaksi tai mummoksi tai mummiksi. Pikkuveljeni opetellessa puhumaan, hän ei oppinut sanomaan muori, vaan käänsi sanan miiriksi. Nimitys vakiintui käyttöön ja äidinäitini on ollut hyvin ylpeä kauniista nimestä, jolla vanhimmat lapsenlapset häntä ovat kutsuneet. Syntymäpäiväjuhlilla minua myös ilahdutti nähdä serkkupoikani jälkikasvua sekä kahden naispuolisen serkun pyöristyneet vatsat. Jälkikäteen kuulin, että kolmannellakin serkullani oli pienen pieni ihmisenalku kohdussaan, josta ei kuitenkaan vielä oltu kerrottu muulle suvulle. 

Maaliskuussa alkoi odottaminen. Mies, joka täällä asuu, sai kuulla joutuvansa sydänleikkaukseen. Ristiriitaisia ajatuksia pyöri mielessäni. Entä jos ja kuinkas sitten? Melko pitkään näitä ajatuksia lopulta sainkin pyöritellä pienessä mielessäni. Maaliskuun lopulla oli mukava ilta kirjailijoiden seurassa. Bloggariklubilaiset oli kutsuttu Bonnierille kuuntelemaan kolmea hienoa kirjailijaa.

Huhtikuu taittui melkoisen arkisissa merkeissä. Onneksi väliin mahtui kuitenkin teatteria ja kädentaitotapahtumaa. Ja jos ihan oikein muistan, huhtikuussa olisin saanut jo aloitella lukemisen kissan ulkoilutuksen ohessa. Mahtavaa ulkoilun hyödyntämistä. Suosittelen muillekin.

Toukokuu on jotenkin aina kuukausi, joka antaa paljon lupauksia. Lupauksia kesän lämmöstä ja auringosta. Tänä vuonna piipahdin ensimmäistä kertaa Forsmanin teemyymälässä. Paikka, johon rakastuin. Keväisenä kuukautena oli toki paljon muutakin aktiviteetteja. Kävin katsomassa muun muassa Angry Birds elokuvan. Olipa kiva pätkä sekin.

Kesäkuussa pääsin ystäväni seurassa tapaamaan Juha Veijosta, joka esiintyi KUT:in kesäteatterin Jäniksen vuoden pääroolissa. Tapaamisesta jäi kyllä hieno fiilis ja vieläpä jäniksenkorvatkin, jotka muuten ilostuttavat minua arkipäivisin työpaikallani. Jonain päivänä oikeasti laitan korvat päähäni ja pompin matkoihini, kun oikeasti alkaa ahdistaa enemmän kuin tarpeeksi. Kesäkuussa kävin miehen kanssa kuuntelemassa luentoa tulevasta sydänleikkauksesta. Hyvä luento, vaikka ei sekään meinannut mennä aivan putkeen. Käsittämätöntä, kuinka todella vakavasti sairaita ihmisiä voidaan kohdella, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Heinäkuu, tuo yleinen kesälomakuukausi, soi minulle viikon hengähdystauon töistä. Olin päättänyt pitää kesälomani vasta siinä vaiheessa, kun mies menee leikkaukseen, jotta olen sitten apuna, kun mies kotiutuu sairaalasta. Ja heinäkuussa se sitten tuli. Nimittäin ilmoitus sairaalasta, että leikkaus olisi 22. päivä elokuuta. Heinäkuussa osallistuin myös ensimmäistä kertaa lukumaratonille. Oli hauska kokemus ja toivottavasti ei ainoa laatuaan. Lomaviikolla kävin kääntymässä Joensuussa sekä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä. Olisipa rahaa ja seinätilaa yllin kyllin. Ostaisin seinät täyteen naivistisia tauluja. Ne jaksavat aina nostaa hymyn huulilleni.

Elokuun alkumetreillä juhlistettiin isäni 70-vuotispäiviä. Kunnioitettava ikä tämäkin. Miehen leikkauspäivää odotellessa kävin Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa katsastamassa syksyn teatteritarjontaa. Kaikkea kivaa esitystä teatterilla oli syksyn ohjelmistossa tarjottavana. Miehen leikkauspäivän koittaessa olin hermostunut ja poissa tolaltani. Kävi vielä niin, että mies lähetettiin kotiin odottamaan uutta aikaa. Oli tullut pari kiireellisempää tapausta. Vaikka tämän ymmärrän, että tällä kenties pelastettiin ihmishenkiä, oli tämä silti henkisesti todella kova paukku. Onneksi uusi aika ilmoitettiin samana päivänä. Vielä piti viikko odotella.

Syyskuussa mies oli jo leikattu ja toipuminen alkanut. Miehen vielä maatessa sairaalassa, menin syyskuun ensimmäisenä lauantaina juhlistamaan kummieni 50-vuotishääpäivää. Tällaisissa kemuissa en ollutkaan aikaisemmin ollut, mutta kivat juhlat olivat. Hieno saavutus olla 50 vuotta naimisissa. Syyskuu on myös tämän perhekunnan syntymäpäiväkuukausi. Ensin Herra Karvajalka aloittaa juhlinnan, jonka jälkeen mies jatkaa ja minä itse tulen viimeisenä, mutta en tietysti vähäisimpänä.

Lokakuun laukaistessa itsensä ilmoille, sattui pieni onnettomuus. Ulkoilutin Herra Karvajalkaa, joka käveli nätisi edelläni. Roikotin fleksiä oikean käden keskisormella ja nimettömällä. Kirja oli peukalon ja etusormen välissä. Jostain syystä kissa riehaantui ja lähti pinkomaan tulosuuntaan, jolloin fleksikäteni sormet vääntyivät yli äyräitten. Sattui kamalasti, mutta lääkäriin en ennättänyt, koska tiedossa oli Kansallisteatterin Luuloisairas. Seuraavana aamuna oikean käden nimetön oli mustankirjava ja turvoksissa. Lähdin Peijakseen. Sormi murtunut ja viikko sairaslomaa. Oikeasti ei kivaa. Töissä hirvittävä paine, eikä tällainen helpottanut tilannetta. Lisäksi viikko onnettomuudesta oli naisten perinteinen mökkiviikonloppu. Meni sitten paljuilut käsi muovipussitettuna. Sormiongelmien jatkuessa menin työpaikkalääkärille puhumaan ongelmastani, koska sormi ei mielestäni ei ollut aivan kunnossa. Samalla pyysin lääkäriä uusimaan verenpainelääkkeeni. Kysyi sitten, mitenkäs ne paineet ovat olleet. ”Ihan hyvät silloin, kun olen muistanut mittailla”, vastasin minä. Ja mitataan. Joo, lukemia en tänne laitan, mutta meinasin pökrätä. Ajattelin, että mittari räjähtää. Paineet olivat järkyttävissä lukemissa. Ei meinannut lääkärikään uskoa näkemäänsä ja mittailtiin uudestaan. Hieman parannusta, mutta siitä huolimatta huippulukemat, jos ajatellaan numeraalisia arvoja. Lääkärin katsoessa minua, sanoin, että on ollut hieman stressiä töissä. Aloin avautua ja purkaa lankakerää, jota olin sisimmässäni kantanut ja kerännyt. Lääkäri kuunteli. Määräsi lisää verenpainelääkitystä ja halusi, että tulen näyttäytymään kahden kolmen viikon kuluttua uudelleen ja tupla-ajalla, koska tämäkin aika oli venähtänyt tuplaksi. Siinä sitä sitten oltiin. Minä, joka olen mielestäni aina ollut henkisesti vahva, olinkin yhtäkkiä avuton ja voimaton. Alkoi syvissä vesissä kahlaaminen, mutta onneksi matkaan mahtui myös valonpilkahduksia. Lokakuun lopulla oli kirjamessut, joissa olin ensimmäistä kertaa mukana kirjabloggaajana ja toivottavasti en viimeistä kertaa. Olipa hienot messut, joissa oli mahtavia bloggaajataphtumia.

Marraskuu, tuo vuoden masentavin kuukausi, joka aiheuttaa itselleni vuosi vuodelta enemmän ahdistusta. Tänä vuonna ihan konkreettisestikin. Edellisessä kuussa tapahtunut työpaikkalääkäriepisodi avasi silmiäni. Aloin miettiä omaa jaksamistani yhä enemmän ja enemmän. Mennessäni uudestaan työpaikkalääkärin juttusille, hän sanoi, että olen selvästi oikealla tiellä ja tunnelin päässä näkyy valoa, vaikka tie tulee olemaan pitkä. Kerroin myös miehen sydänleikkauksesta ja henkisesti raskaasta syksystä. Lääkäri halusi taas nähdä minut uudestaan tupla-ajalla muutaman viikon kuluttua. Sitten iski influenssa. Ensin minuun ja sitten mieheen, joka täällä asuu. Voiko enää surkeammaksi mennä? Onneksi uusi sohva ja lepotuoli sentään piristivät mieltäni, vaikka lepotuolin valtasikin Herra Karvajalka. Olin ajatellut tuolia lähinnä itselleni lukutuoliksi.

Vaikka joulukuussa pimeys lisääntyy, on se kuitenkin jotenkin aina toiveita täynnä oleva kuukausi. Mies sai sairaalan kontrollikäynnillä niin sanotusti terveen paperit sydänasioitten tiimoilta. Itse kävin kolmannen kerran juttelemassa työpaikkalääkärille. Kerroin pimeyden masentavan minua ja ensimmäistä kertaa aikuisiällä en aikonut ottaa paineita joulusta, enkä myöskään ottanut. Tammikuussa on taas treffit lääkärin kanssa, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että olen saanut otteen syksyn henkisesti raskaista ajoista. Jouluaikaan pidin yhden ylimääräisen vapaapäivän. Olen nauttinut kiireettömistä vapaahetkistä hyvien kirjojen parissa. Olen syönyt suklaata hyvällä omallatunnolla. Olen oppinut itsestäni paljon uutta vuonna 2016.

Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti postauksen lukea. Tästähän tuli pitkä kuin nälkävuodesta. Unohtui vielä kirjoittaa se, että kirjoja olen lukenut vuonna 2016 hurjan paljon ja harmaat hiukset ovat erittäin ikävästi lisääntyneet. Pienenä tyttönä toivoin olevani vaaleahiuksinen. Aikuisena olen ollut ihan tyytyväinen ruskeaan hiusväriini, mutta nyt haluaisin taas olla vaaleahiuksinen, etteivät harmaat hiukset näkyisi niin selkeästi. Ihan vain pieni toive. 

Onnea Uudelle Vuodelle 2017! Odotan mielenkiinnolla, mitä se tuo tullessaan.

Ian McEwan: Rannalla

On jäänyt muutama kirjapostaus rästiin pidemmäksi aikaa, joten täytyy yrittää saada nämäkin ajan tasalle, niin voi hyvällä omallatunnolla aloittaa uuden vuoden. No, ehkä ei pitäisi ottaa tästä harrastuksesta stressiä, mutta luonteeltani olen sellainen, että minua häiritsee, jos jokin asia on tekemättä ihan oman itseni vuoksi. Voitin Ian McEwanin Rannalla (Otava, 2007) Ullan luetut kirjat -blogin kesäarvonnasta. Englanninkielinen alkuteos on nimeltään On Chesil Beach. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Eletään vuotta 1962. Edward ja Florence ovat menneet naimisiin ja on heidän hääyönsä. Vapauksien aikakausi tekee tuloaan, mutta Florence on edelleen täysin kokematon seksin suhteen. Oikeastaan Florence ei edes halua mitään sukupuolista kanssakäymistä. Kaikki sukupuoliseen aktiin liittyvä ällöttää naista. Hänelle Edward riittää sellaisenaan ilman mitään seksiä tai edes suutelua. On kuitenkin hääyö ja Edwardin odotukset ovat korkealla. Florencen olisi pitänyt kertoa Edwardille ennen naimisiinmenoa ongelmastaan, mutta kuinka kertoa asiasta, josta ei pysty puhumaan? Yö hääsviitissä saa lopun, joka suistaa nuorenparin elämän kertaheitolla täysin toisenlaiseksi kuin he kumpikaan olisivat ikinä ajatelleet.

Aivan uskomattoman tiivistunnelmainen kertomus. Kirja on suhteellisen ohut, mutta teksti on sitäkin painavampaa. Itselleni tuotti vaikeuksia laskea kirja välillä käsistä, koska olin niin kertomuksen lumoissa tai voiko sanoa lumoissa, kun oikeastaan pitäisi sanoa jännittyneessä ja piinaavassa mielentilassa. Kyllä McEwan osaa. Siis uskomaton mies. Herralla on todellakin kyky kirjoittaa tarinaa, joka vie lukijan mennessään. Pidän myös siitä, kuinka tarina etenee loogisesti, eikä hyppele ajasta toiseen. McEwan on myös tehnyt hienon kuvauksen 60-luvun vapautumisen aikakaudesta.

Rannalla on mielestäni myös kannanotto siihen, kuinka ihmisten pitäisi puhua toisilleen. Ei saisi pitää sisällään asioita, joista on epävarma tai joista ei pidä. Puhuminen auttaa ja ongelmiin voi löytyä ratkaisu, kun vain uskaltaa avautua. Vastapuolella voi olla vastaavia tunnetiloja tai pelkoja tai hän osaa heti kertoa, kuinka kannattaa edetä. Kirja kuvaa hienosti sen, mitä voi tapahtua, kun jättää kertomatta jonkin mieltään painavan asian. Koko elämä voi mullistua pelkän puhumattomuuden takia. Nyt yritän itsekin taas muistaa, että täytyy puhua, eikä vain niellä kaikkea, jos jokin asia tuntuu hankalalta.

Ian McEwanin Rannalla kannattaa lukea ihan jo vain sen takia, että kirja on piinaavan hieno tarina kahdesta nuoresta ihmisestä. Ja jos pidät psykologisista romaaneista, niin tässä on sinulle kirja.