Teatterissa: Stella Polaris goes Paikkakunta

Ystäväni kysyi minulta, lähtisinkö katsomaan improvisaatioteatteria. Minähän olin tietysti heti valmis, koska improvisoinnit laittavat yleensä ihmislapsen nauramaan. Suuntasimme katseemme siis Järvenpää-talolle lauantaina 2. huhtikuuta. Improvisaatioteatteri Stella Polaris tekee kevään aikana kymmenen kaupungin Stella Polaris goes Paikkakunta -kiertueen. Vielä on pari esitysiltaa jäljellä, jos improvisaatio kiinnostaa.

Stella Polaris goes Paikkakunta –kiertueen näyttelijät ovat Jussi Vatanen, Tobias Zilliacus sekä Niina Sillanpää. Esityksen musiikista vastaavat Jouni Kannisto ja Hannu Risku.

Improvisaatioteatterin ideahan on siinä, että käsikirjoitusta ei ole. Juoni on avoin. Tapahtumapaikka on avoin. Roolihahmotkin ovat avoinna. Ajatuksena on, että yleisö osallistuu esityksen tekemiseen antamalla aiheita, jonka kautta käsikirjoitus syntyy paikan päällä lavalla. Stella Polaris goes Paikkakunta –kiertueella ammennetaan esitys kunkin esityspaikkakunnan legendoista, tapahtumista ja keskeisistä paikoista. Koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää.

Kuinka Järvenpää-talon esitys sitten sujui? Näytelmään keksittiin heti alkumetreillä kaksi pääosan esittäjää. Kirsi, 32-vuotias automekaanikko (Niina Sillanpää) sekä Jorma, 40-vuotias keinosiementäjä (Jussi Vatanen). Kirsin ja Jorman kanssa elettiin ensitapaamisesta siihen, kun pariskunta oli ollut viisitoista vuotta naimisissa. Kirsin ja Jorman tarina oli esityksen runko, mutta tapahtui lavalla paljon muutakin. Golfaajaa näyttelevä Tobias Zilliacus sai tietää, että tulinen espanjatar Rosalita, jonka kanssa miehellä oli ollut kaksi vuotta aikaisemmin suhde, odotti miehelle lasta. Kyllä. Raskaus oli kestänyt kaksi vuotta. Synnytyskin lavalla nähtiin. Rosalita synnytti kaksivuotiaan Rosamundan (Niina Sillanpää).

Tobias Zilliacus valloitti lavan. Mies on todella taitava vangitsemaan katsojan huomion. Niina Sillanpää osasi ottaa loistavasti kontaktia yleisöön. Pidin etenkin Sillanpään jutustelusta yleisön kanssa ennen esitystä. Jussi Vatanen puolestaan osasi eläytyä rooleihinsa ammattitaidolla. Hienoa ja hauskaa katseltavaa. Musiikki kaipaa erityiskiitokset. Mahtavaa heittäytymistä ja musiikkilajin vaihtamista kohtauksesta toiseen. Kyllä tykkäsin.

Oliko kaikki sitten improvisaatiota? Vaikka esitys oli improvisoitua, mielestäni joissain kohdissa hieman näkyi se, että näyttelijöillä oli tietty runko, jonka avulla esityksen vetivät läpi. Ensimmäisen puoliajan aikana näyttelijät ottivat selkeästi enemmän kontaktia yleisöön. Väliajalla yleisö sai kirjoittaa paperilapuille lauseita, joita näyttelijät hyödynsivät toisella puoliajalla. Toisessa näytöksessä lavalle nostettiin myös yksi ikänsä Järvenpäässä asunut henkilö, jota näyttelijät haastattelivat. Tämän olisin ehkä tehnyt toisin. Olisin itse ammentanut Järvenpää-tietoa koko yleisöstä, koska tällä tavoin oltaisiin ehkä saatu hieman enemmän sekoitettua soppaa.

Entä käytiinkö esityksessä läpi Järvenpään legendoja? Ei, vaikka Sibelius ja Ainola mainittiinkin. Tapahtumista Järvenpään puistoblues sai kyllä mukavasti näytelmäaikaa. Hauskaa oli jopa se, että puistoblues, joka syntyi aikoinaan muutaman hengen ideasta, osattiin näytelmässä esittää hyvin samantyylisesti. Tai ainakin voisin kuvitella (tai ehkä olen jostain lukenut), että ensimmäisen puistobluesin lavaa oli rakennettu sillä porukalla, joka idean oli keksinyt. Järvenpään rantapuisto sai myös paljon tilaa näytelmässä, ja miksi ei saisi. Onhan se aika keskeinen paikka Järvenpäässä. 

Liekö lauantai-ilta huono vaihtoehto improvisaatiolle, koska sali oli lähes tyhjä. Hienosti yleisö kuitenkin oli mukana esityksen teossa ja näyttelijät ja muusikot jaksoivat vetää täysillä pienelle yleisölle. Ainakin esitys oli ehkä intiimimpi, kun yleisöä oli vähänlaisesti. Kyllä improvisaatioteatteria kannattaa käydä katsomassa. Mukavaa vaihtelua, kun yleisö on interaktiivisesti mukana esityksen teossa.

© Improvisaatioteatteri Stella Polaris

Ruth Rendell: Paras mies kuolkoon

Ruth Rendell on kirjailija, jonka tuotannosta pidän. Siksipä tartuin kirjaston kierrätyshyllystä Ruth Rendellin Paras mies kuolkoon (Book Studio, 1997) kirjaan heti, kun kirjan hyllyssä näin. Alkuteos The Best Man to Die on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1969 eli kirja ei ole varsin tuore, mutta tarina elää edelleen. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirkes-kirjastojen hyllyiltä kirjaa löytyy pari kappaletta, joten aivan unohtuneesta teoksesta ei ole kyse.

Jack Pertwee on menossa naimisiin. Hän on juhlistamassa tulevaa avioliittoa ystävineen paikallisessa kuppilassa hääpäivän aattoiltana. Jackin paras ystävä ja tuleva bestman Charlie Hatton saapuu kapakkaan viime hetkillä. Charlie on normaaliin tapaan ylimielinen ja ilkkuva toisia miehiä kohtaan sekä ylenpalttisen tuhlaileva. Ei olekaan ihme, että vähitellen miehet kaikkoavat koteihinsa ja jäljelle jäävät vain Charlie, Jack ja Maurice. Kapakan sulkeuduttua miehet lähtevät yhdessä kotimatkalle. Mauricella ja Charliella on sama suunta, mutta Charlie jää vielä Jackin kanssa öiselle sillalle vaihtamaan muutaman sanan. Seuraavana aamuna komisario Wexford löytää Charlien ruumiin joesta. Alkaa kimurantti murhatutkimus, jota tuntuu sekoittavan liikenneonnettomuus, jossa on menehtynyt kaksi henkilöä.

Rendellin Paras mies kuolkoon on kunnon murhamysteeri. Rakastan komisario Wexfordia, joka on täysin omanlaatuisensa. Mies, joka tuntee arvonsa, mutta saa silti lukijan suupielet kohoamaan omalla tärkeydellään. Vaikka kirja onkin dekkari, täytyy myöntää, että olin hyvin hämmästynyt muutamista seikoista, jotka kirjassa tulivat ilmi. Jos kirja on ilmestynyt 1960-luvun lopussa, niin on käsittämätöntä, kuinka kirjassa puhuttiin väritelevisiosta ja astianpesukoneesta. Ilmeisesti Iso-Britanniassa on eletty huomattavasti modernimmin siihen aikaan kuin Suomessa. Vertailun vuoksi muistelen, että kotiini tuli ensimmäinen väritelevisio 1980-luvulla. Astianpesukone taisi tulla vasta 1990-luvulla tai ihan 1980-luvun lopussa, mutta myöhemmin kuitenkin kuin väritelevisio. Tulipahan taas muistutuksena sekin, että Suomi on oikeasti tullut tietyissä asioissa jälkijunassa.

Ruth Rendell on osannut viedä tarinaa eteenpäin kiehtovalla tavalla. Vaikka aluksi en meinannut saada kirjasta otetta, alkoivat sivut kuin huomaamatta kääntyä eteenpäin. Kirjan juoni on mielestäni hyvin rakennettu, enkä itse ainakaan arvannut, kuka on murhaaja, koska mielestäni vaihtoehtoja oli useita. Pidän myös tavasta, jolla Rendell on kuvannut ympäristöä ja yksittäisiä asioita. Lukija voi nähdä silmiensä edessä tapahtumapaikat sellaisina kuin Rendell on ne kuvannut.

Ruth Rendellin tuotanto on varsin laaja ja pidetty. Nainen ehti kirjoittaa yli 60 kirjaa elämänsä aikana. Ruth Rendell kuoli vuonna 2015 ollessaan 85-vuotias.

Ruth Rendellin kirjaan Paras mies kuolkoon kannattaa tarttua kaikkien salapoliisiromaanien ystävien jo ihan pelkästään komisario Wexfordin takia. 

Kirjalle annan tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 2)

Lukupiirissä luettiin helmikuussa Haruki Murakamin 1Q84 osa 1. Koska 1- ja 2-osat ovat samoissa kansissa, oli minun luettava myös kakkososa, vaikka aikaa se veikin. Välillä piti lukea muuta kirjallisuutta ja ikävä tosiasia on myös se, että työ vie liian paljon aikaa mukavalta lukuharrastukselta. Haruki Murakamin 1Q84 osa 2 (Tammi, 2013) on sivumäärältään hieman vähäisempi kuin osa 1, mutta siitä huolimatta sivuja tuntui kirjassa riittävän. Japaninkielinen alkuteos 1Q84 on ilmestynyt vuonna 2009. Suomennoksen on tehnyt Aleksi Milonoff englanninkielisestä käännöksestä (2011).

Trilogian toisessa osassa Aomamen ja Tengon tarinoita edelleen vuorotellaan kirjan luvuissa. Aomame saa rinnakkaistodellisuudessa tehtäväkseen surmata suljetun lahkon johtohahmon. Tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aomamen tehtävä vaikeutuu, kun lahkon johtaja asettaa hänelle ehdon. Joko Aomame tai Tengo olisi loppupeleissä henkiin jäävä. Tengo huomaa myös joutuneensa rinnakkaistodellisuuteen. Tengo joutui trilogian ensimmäisessä osassa uudelleenkirjoittamaan nuoren 17-vuotiaan tytön, Fuka-Erin, kertomuksen käsikirjoituksen. Tästä syntyi kirja Ilmakotelo, joka ilmestyttyään nousi saman tien bestselleriksi. Fuka-Eri on hävinnyt, eikä kukaan tunnu tietävän, missä tyttö on. Trilogian toisessa osassa Fuka-Eri ottaa Tengoon yhteyttä ilmoittaakseen muuttavansa toistaiseksi Tengon luokse. Tengon ja Fuka-Erin välillä tapahtuu outo yhtyminen, joka häiritsee Tengoa, mutta Fuka-Eri ei asialla tunnu päätään vaivaavan. Aomame ja Tengo etsivät tahoillaan yhä kiivaammin toisiaan ja lähestyvätkin toisiaan, mutta vielä he eivät kohtaa kasvotusten.

Haruki Murakamin 1Q84, osa 2, jatkaa hienoa ja salaperäistä tarinaa, mutta tarina jää edelleen pahasti kesken. Ainakin itse jäin lukijana outoon tunnetilaan. Trilogian kolmas osa on pakko lukea, jotta saan selville, mitä lopulta tapahtuu. Luettuani kirjan kakkososan, voin yhtyä lukupiiriläisten kanssa samaan mielipidekastiin, että kirjaa olisi voinut tiivistää. Toki Murakami on kirjoittanut kiehtovasti, mutta jollain tavoin ainakin itseä alkoi hieman puuduttaa tiiliskiviteoksen sivujen kääntely, vaikka tarina hyvä onkin. Toisessa osassa oli mielestäni vielä enemmän viitteitä musiikkiin kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi toisessa osassa puhuttiin kissojen kaupungista, jolle toivon selvitystä trilogian viimeisessä osassa. Murakamilla on mahtava taito vihjata asioista, jotka pulpahtavat lukijan silmien eteen tarinan edetessä. Trilogian toisessa osassa tapahtuu selkeästi enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäinen osa oli mielestäni lähinnä raamien rakentelua tarinalle. Mielenkiinnolla odotan, mitä kolmas osa tuo tullessaan, kunhan siihen joskus ehdin tarttua.

Haruki Murakamin 1Q84, osaa 2, suosittelen, jos olet kahlannut ensimmäisen osan läpi, koska tarina oikeasti alkaa elää tässä trilogian osassa. Kirja kannattaa myös lukea, jos pidät scifi- tai fantasiakirjallisuudesta, koska uskon, että 1Q84 voi viihdyttää sinua.

Annan kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Kesäaika alkoi

Taas se tapahtui. Kellon viisareita siirrettiin ja jotain vinksahti paikaltaan. Herään normaalisti arkiaamuisin puoli kuudelta. No, toisaalta herään myös viikonloppuisin ja vapaalla puoli kuudelta, koska herra Karvajalka rakastaa rutiineja. Vapailla ollessa on siis automaattinen kissaherätys päällä, vaikka illalla kuinka selittäisin, että aamulla saadaan nukkua. Eilen illalla ajattelin, että tänä aamuna kello olisi puoli seitsemän kesäaikaa, kun herätys tapahtuisi. Kuinka siinä sitten oikeastaan kävikään?

Heräsin aamulla tuttuun, kovaääniseen maukumiseen. Katsoin herätyskelloa. Viisarit näyttivät kello 04.20. Siis mitä ihmettä? Nousin sängystä käydäkseni vessassa ja sanoin karvaiselle herättäjälle, ettei vielä herättäisi. Vessareissun jälkeen kömmin takaisin sänkyyn lämpimän peiton alle ja aloin miettiä. Itse asiassa herätyskelloni oli vielä normaaliajassa eli oikeasti kello lähenteli kesäaikaisia viisarilukemia puoli kuusi. Armoa! Halusin vielä nukkua, mutta herra Karvajalka oli asiasta toista mieltä. Koska kello on puoli kuusi, ei tässä taloudessa palveluskunta nuku. Maukuminen ja patjan rei'ittäminen kyllä takaavat, että kaikki heräävät.

Pakkohan se oli nousta sängystä ja aloittaa aamutoimet. Hieman aloin ihmetellä, kuinka herra Karvajalka voi muka tuntea kellonajat. Mies, joka täällä asuu, oli nimittäin illalla siirtänyt muut kellot kesäaikaan paitsi herätyskelloni. Mistä kissa oikein keksi, että nyt voi palvelijattaren herättää? Oliko se yläkerran huoneiston nuori nainen, jonka askeleet kuulin vessareissuni aikana. Nainen oli palannut yöjuoksultaan, ja kissa oli kenties nähnyt naisen aamuöisen kotiinpaluun. Vai oliko herra Karvajalka nähnyt naapurirapun rouvan ulkoiluttamassa koiraa? Rouva nimittäin kertoi edellisenä iltana, että töiden takia joutuu aamuyöstä jo neljän jälkeen vanhaa aikaa lenkityttämään koiraa. Ehkä nämä molemmat liikehdinnät öisellä kotipihalla saivat aikaan sen, että herra Karvajalka päätteli, että nyt on oikea aika herätä.

Lähdin aamutoimien jälkeen kissan kanssa aamu-ulkoilulle. Vaikka asumme aivan kotikaupunkini keskustan tuntumassa, ei mistään kuulunut mitään ihmiselämän ääniä. Pilvet roikkuivat matalalla ja ilma oli happirikas. Vain lintujen laulu silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden. Oikeastaan oli ihan mahtavaa, että kissa herätti kukonlaulun aikaan. Saimme molemmat nauttia rauhallisesta aamuhetkestä ulkona tai kuinka rauhallista se nyt yleensä voi kissan kanssa olla.

Ensin olla möllötimme aikamme ja hengitimme syvään. Sitten kissa lähti hieman liikkeelle. Koska kissa on saalistaja, ei mennyt kauan, kun kissa havaitsi lumen alta paljastuneiden heinien joukossa jotain liikehdintää. Vaanimista ja hiipimistä. Minua katsottiin alta kulmain, jos satuin pitämään ääntä, kun siirtelin jalkojani. Eihän siinä sitten pitkään mennyt, kun kissan tassujen otteessa oli hiiri. Kissa sai otuksen napattua suuhunsa ja sen jälkeen lähdettiin rinta rottingilla juoksemaan kohti kotia. Minä yritin pysyä fleksin toisessa päässä ja syöksyä sutjakkaasi pienestä pensaankolosta kissan perässä, mutta eihän se siis sutjakasta ollut. Se minun meno siis. Kai se nyt on helppoa tuollaisella ketterällä karvajalalla sujahtaa kolosta kuin kolosta. Toista se on meikäläisellä, joka joutuu varomaan silmälasejaan ja sitä, etteivät oksat raavi naamaa verille.

Kotiterassille päästyämme totesin heti, ettei hiiri ollutkaan hiiri, vaan päästäinen. Päästäisiähän kissa ei syö, koska ne joko maistuvat tai haisevat pahalle. Mutta oli mikä oli, herra Karvajalla oli hauskaa leikitellä saaliilla hetken aikaa. Päästäiset lienevät rauhoitettuja eli sitä myöten herra Karvajalka taitaa olla valtiolle jotain velkaa. En tiedä, kuinka perintä suoritetaan. Päästäisepisodin jälkeen menimme sisälle. Aikaa oli vierähtänyt tunti. Kissa söi aamupalaansa, jonka jälkeen menimme vielä vajaaksi tunniksi ulos. Nyt kuitenkin hieman rauhallisemmissa merkeissä, vaikka mustarastaat kovasti kissaa kiinnostivatkin.

Lopputulema ulkoilujen jälkeen oli se, että kello oli kesäajassa noin puoli yhdeksän, kun tulimme sisälle. Oli kissan päiväuniaika. Jostain syystä myös minä nukahdin sängyn päälle, kun itseni sinne pitkäksi ojensin lukeakseni kirjaa. Kuinka tässä käy joka kerta niin, että kellojen viisareiden siirtäminen sekoittaa normaalit rytmit, vaikka kyse ei ole kuin yhdestä tunnista?

Miltä maistui Deluxe PrimaCat?

Nyt on sitten herra Karvajalka makustellut ja maistellut ja hartaudella syönyt saamiaan Deluxe PrimaCatin ruokia. Kissahan pääsi mukaan Deluxe PrimaCatin Fiksu vaihto –kampanjaan, jossa parin viikon ajan testattiin uusia jännittäviä kissanruokamakuja ja tarkoituksena oli totuttaa kissaa uusiin ruokiin. Kuinka sitten kävi herra Karvajalan maisteluiden kanssa?

Annospussit oli pakattu käteviin monipakkauksiin. Makuvaihtoehtoja oli useita: kanaa vedessä, kanaa ja juustoa hyytelössä, kanaa ja surimia hyytelössä, tonnikalaa vedessä, tonnikalaa ja katkarapuja hyytelössä sekä tonnikalaa ja lohta hyytelössä. Herra Karvajalan ykkössuosikeiksi nousivat tonnikalaa vedessä sekä kanaa vedessä. Yleensä kissa tykkää hyytelöruoista ja kyllä kissa Deluxe PrimaCatin hyytelövaihtoehtojakin söi, paitsi ei kanaa ja juustoa hyytelössä. Tämä ruoka sai jäädä kuppiin odottelemaan. Herra Karvajalka taitaa olla myös siinä suhteessa poikkeava kissa, etteivät katkaravut kiinnosta häntä. Katkaravut osattiin jättää nätisti kupin pohjalle. Annospussiruoista voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että yksinkertainen on kaunista, ei kun siis maittavinta. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Deluxe PrimaCatin tonnikalaa vedessä oli sopiva iltaruokavaihtoehto päivänä, jolloin kissa käväisi eläinlääkärissä. Annospusseille pitää antaa plussaa myös pussikoosta. Tämä on juuri sopivan kokoinen annos ainakin herra Karvajalan kokoiselle viisikiloiselle kissalle. Pieni miinus siitä, että pussi oli niin täynnä ruokaa, että ainakin kanan ja tonnikalan vedet olivat pitkin pöytää, kun annospussia avasi.

Annosateriat eli pateet oli pakattu yksittäisiin säilykepurkkeihin tai monipakkauksiin. Myös näissä oli monia makuvaihtoehtoja: kanaa, tonnikalaa ja maksaa, kanaa ja jänistä, nautaa, kanaa ja surimia sekä tonnikalaa ja kanaa. Kaikissa pateissa oli vettä. Hieman epäröin, kuinka kissalle pateet maistuvat, koska ne eivät ole ikinä olleet kissan ykkösherkkuja, mutta hyvin maistuivat. Jopa niin hyvin, ettei millekään käännetty selkää ja poistuttu paikalta halveksuva ilme kasvoilla. Makuvaihtoehdoista on jopa vaikea valita kissan suosikkia, mutta tällä kertaa ehkä herkullisinta oli kuitenkin patee, joka sisälsi kanaa, tonnikalaa ja maksaa. Annosaterian koko oli hieman liian iso kissallemme. Yleensä päädyinkin siihen, että laitoin vain osan purkin sisällöstä kuppiin ja loput seuraavalla ruokintakerralla.

Patee maistuu hyvältä, vaikka kieltä näytänkin.

Deluxe PrimaCatin lähettämässä paketissa oli neljää eri täysravintoa eli kotoisemmin sanottuna kuivamuonaa. Makuvaihtoehtoina löytyivät: kanaa kahdessa eri versiossa, kalkkunaa ja kanaa sekä kanaa ja lohta. Kanavaihtoehdoista toinen oli tarkoitettu aikuiselle kissalle ja toinen steriloidulle kissalle. Molemmat sopivat siis erinomaisesti herra Karvajalalle. Kuivaruoat ovat yleensä sellaisia, että ne maistuvat epäröimättä herra Karvajalan makunystyröille. Niin kävi nytkin. Kaikki maut maisteltiin ja hyviksi todettiin. Lohta ja kanaa sisältävä kuivamuona oli yllätys ja ehkä kissan suosikki. Olen välttänyt ostamasta kuivamuonia, joiden nimessä mainitaan jokin kala, koska olen hieman pelännyt, etteivät sellaiset maistu kissalle. Tämä pelko tuli nyt todistettua vääräksi ainakin Deluxe Primacatin kohdalla, koska kissa todellakin kerjäsi näitä nappuloita.

Deluxe PrimaCatin aterioita tullaan jatkossakin ostamaan herra Karvajalalle, koska ruoat kissalle sen verran hyvin maistuivat. Täytyy vain toivoa, että myös paikalliseen Prismaan tulisi näitä tarjolle, koska se on kuitenkin tällä hetkellä ykköskauppa, jossa asioimme. Citymarketin hyllyssä Deluxe PrimaCatin tuotteita sen sijaan on laajalti tarjolla.

Ja mikä onkaan ihanampaa kuin ottaa pitkät päiväunet hyvin syödyn aterian jälkeen!

Tommi Kinnunen: Lopotti

Heti kun näin ensimmäisen jutun siitä, että Tommi Kinnuselta olisi tulossa uusi kirja, joka olisi jatkumoa Neljäntienristeykselle, laitoin kirjan varaukseen kirjaston jonotuslistalle. Joku muu oli ehtinyt jo ennen minua jonoon, mutta aika kärkisijoille itsekin jonossa pääsin. Sain siis melko nopeasti luettavakseni Tommi Kinnusen uutukaisen Lopotti (WSOY, 2016). Kirkes-kirjastoissa kirjan tämänhetkinen jonottajien määrä on sadan kieppeillä eli melkoisen pitkä on jono. Onneksi kirjan saattaa löytää VIP-hyllystä jonottamattakin.

Lopotti vie lukijansa aluksi Neljäntienristeyksestä tuttuihin maisemiin, mutta tällä kertaa kirjassa seurataankin Helenan ja Helenan veljenpojan Tuomaksen elämään. Helena passitetaan 9-vuotiaana Helsinkiin sokeainkouluun. Koulu on kova ja opit opitaan yleensä kantapään kautta. Tämä kuitenkin kasvattaa Helenaa ihmisenä. Helenasta tulee selviytyjä. Sokeus on tehnyt Helenasta tarkkakuuloisen ja tämän aistin avulla hänestä tulee taitava pianonvirittäjä. Helena menee naimisiin ja elämä tuntuu olevan täydellistä. Mutta koska ikinä mikään ei ole täydellistä, alkavat Helenan elämän peruselementit vähitellen murtua. Tuomas jättää kotikylänsä lähteäkseen opiskelemaan Turun yliopistoon. Lähtö on Tuomakselle helpotus, koska hän tietää olevansa erilainen. Tuomaksen elämää varjostaa homoseksuaalisuus, jota mies yrittää piilotella lähimmäisiltään. Yhteiskunta on kuitenkin vuosikymmenten saatossa muuttunut suopeammaksi, eikä lähipiiri olekaan hämmästynyt ja nurjamielinen, kun Tuomas vihdoin avautuu homoudestaan ja löytämästään rakkaudesta. Elämä tuntuu hymyilevän miehelle.

Kinnusen tyyli kirjoittaa on hienoa ja kaunista. Teksti on viipyilevää ja kuvainnollista. Lopotti on proosaa parhaimmillaan. Lukija huomaa sivujen kääntyvän kuin itsestään, koska kirjan tarina vie mukanaan. Kinnusen tapa kuvailla asioita on aitoa. Lukijan on helppo nähdä asiat edessään sellaisina kuin ne on kuvattu. Lopotti saattaa olla hieman vaikeasti avautuva, jos lukija ei ole lukenut Neljäntienristeystä, koska lukija ei tiedä, millaiset taustat Helenalla ja Tuomaksella on. 

Lopotti ottaa mielestäni kantaa siihen, millaista on olla erilainen tai poikkeava. Kirjassa Helena ja Tuomas toivovat omilla tahoillaan, ettei heidän poikkeavuuksiinsa kiinnitettäisi huomiota, vaan että heitä kohdeltaisiin kuin ketä tahansa tavallista ihmistä. Molempien on kuitenkin läpikäytävä oma matkansa omaan ykseyteensä ja hyväksyttävä oma erilaisuutensa. Kirjassa kuvataan myös, kuinka yhteiskunnan muutosten mukana ihmisten suhtautuminen poikkeaviin yksilöihin helpottuu. Poikkeava ihminen ei olekaan aina outo tapaus.

Kirjan loppu oli yllättävä. Asioita jäi avoimeksi ja siksi ajattelinkin, että olisi kiva vielä tietää, kuinka asioiden suhteen lopulta käykään. Olinkin siis todella iloinen, kun luin, että Kinnunen on lupaillut vielä yhtä jatko-osaa eli kyseessä olisi trilogia. Soisin Lopotille Finlandia-ehdokkuutta ja jopa voittoa. Tämä kirja on todellinen helmi.

Tommi Kinnusen Lopottia suosittelen lukemaan, jos nautit kauniista suomenkielestä sekä, jos pidit Neljäntienristeyksestä. 

Tähtiä kirja ansaitsee 5 (asteikko 1-5).

Palmusunnuntai

Virvon, varvon,

tuoreeks, terveeks,

tulevaks vuodeks,

vitsa sulle, palkka mulle!

Kuinka on mennyt palmusunnuntai? Kävikö virpojia? Meillä kävi kaksi suloista, pientä poikaa. Oli kyllä todella mukava yllätys, koska virpojia ei ole moneen vuoteen oven takana käynyt. Joka vuosi virpojille kuitenkin jotain makeaa varaan. Tänä vuonna palkka meni oikeaan suuhun. Virpojille, ei pelkästään minulle. Taitaa olla niin, että nykyään lapset käyvät virpomassa lähinnä vain sukulaisten ja ystävien luona.

Ilmeisesti kuitenkin joku toinenkin oli myös käynyt taloyhtiössämme virpomassa, koska ulkoa löytyi vitsoja, kun olin herra Karvajalan kanssa ulkoilemassa. Laitoin vitsat pystyyn taloyhtiön pihapöydälle, jos ne vaikka hetken aikaa ilahduttaisivat muitakin asukkaita. Ainakin herra Karvajalka asiasta kovin kiinnostui.

Ihanaa Pääsiäisaikaa kaikille! Syödään mämmiä ja suklaamunia. Pääsiäinen on vain kerran vuodessa.