Milla Ollikainen: Vesiraukka

Veripailakoitten jälkeen oli pakko tarttua toiseen Milla Ollikaisen dekkariin Vesiraukka (Like, 2014). Olisin lainannut kirjan samalla kertaa kuin Veripailakat, mutta koska kirjaa ei kirjaston hyllystä löytynyt, piti käydä kirjastossa toistamiseen tämän asian tiimoilta. Kirja vaikuttaa olevan suhteellisen lainattu, vaikka varauksia kirjaan ei olekaan.

Vesiraukka jatkaa Krissen ja Eerikan tarinaa. Edellisistä tapahtumista on kulunut vajaa kaksi vuotta, kun Krisse ja Eerika palaavat Lappiin. Edellisen Lapin reissun jäljiltä Krissestä on tullut yksinhuoltajaäiti. Naisten on tarkoitus kertoa Kaapon isälle Jannelle, että hänellä on lapsi. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia matkaan. Naisten vuokramökin viereisestä Äkäslompolojärvestä löytyy kadonneen lukiolaistytön Nellin ruumis. Eerika vakuuttaa olevansa lomalla, mutta toimittaja hänessä tekee muuta kuin lomailee. Nainen alkaa kirjoittaa juttujaan lehteen. Samaan aikaan Krisse tuskailee itsensä ja ajatustensa kanssa. Kaapon isä on hävinnyt ruumiin löytymisen jälkeen. Sen sijaan Tero, Jannen tuttu kyliltä, alkaa pyöriä naisten ympärillä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola tutkivat Nellin murhaa omalla tahollaan. Löytyy toinenkin ruumis. Kyseessä vaikuttaa olevan huumebisnes ja kaikki näyttää selvältä, kunnes Äkäslompolojärvestä nousee esiin vielä yksi ruumis, ikivanha ja lähes kokonaan hajonnut. Mistä kaikessa on kyse?

Vesiraukka on mielestäni hyvin rakennettu dekkari. Kertomus on mukaansatempaava ja sivuja tulee käännettyä huomaamattaan. Murhaajaksi olisin epäillyt aivan toista henkilöä kuin se sitten olikaan. Nautin myös pienestä romantiikasta, jota kirjasta löytyy murhatutkimusten rinnalta. Ollikaisen tyyli kirjoittaa on konstailematonta ja suoraa. Kirjan tunnelma on aidontuntuinen ja ihmisten mielialat voi tuntea sisimmässään. Kirjassa viljellään myös paikallista Lapin murretta sekä otetaan tuntumaa saamelaisuuteen, jotka molemmat tuovat oman kiehtovuutensa tekstiin. Kirjassa on niin ikään mukana huumoria, joka keventää dekkarin muuten rankkaa aihetta. Itseä nauratti suuresti Vuontisjärven virka-asuttomuus. Vesiraukassa voi nähdä myös kannanottoa huumepiirien lisääntymisestä yhä pienemmissä kylissä ja lähiöissä.

Mielenkiinnolla odotan, kuinka tarina jatkuu Ollikaisen kolmannessa kirjassa Pirunkuru, joka ilmestyy syyskuussa ja samalla päättää Ollikaisen Äkäslompolon maisemiin sijoittuvan trilogian. Mielestäni Milla Ollikainen on lunastanut paikkansa suomalaisten dekkaristien joukossa.

Vesiraukkaa suosittelen sadepäivien pelastajaksi tai hellejakson iskiessä päälle lukemiseksi riippumattoon. Kirja on nopealukuinen ja kuuluu mielestäni niihin kirjoihin, joita dekkarirakastajien tulee lukea. 

Tähtiä annan kirjalle 4½ (asteikko 1-5).