Onnistuin saamaan Studio Pasilan kevään uutuusnäytelmä Troikkaan kultaposseliput, josta olen
hyvin kiitollinen. Tästä innostuneena pinkaisin kirjastoon lainaamaan Jari
Tervon kirjaa Troikka, koska
ajattelin lukaista teoksen ennen teatteriesitystä. Toisin kuitenkin kävi. En
ehtinyt lukea kirjaa kuin puoleen väliin saakka, koska väliin piti lukea yksi
pikalainateos. Troikan lukuprojekti
siis jatkuu, mutta itse näytelmää ajatellen lukemani alkupuolisko oli hyvä.
Tämä tuki näytelmän seuraamista, koska näytelmän tapahtumat sijoittuvat kirjan
toiselle puoliskolle.
Näytelmäksi Jari Tervon Troikan
on dramatisoinut Sami Keski-Vähälä. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola. Troikan rooleissa ovat Sanna-June Hyde,
Eero Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Rauno Ahonen, Leena Rapola ja Risto
Kaskilahti. Lavastus on Katariina Kirjavaisen ja puvut Sari Salmelan käsialaa.
Valosuunnittelu Teppo Saarinen ja äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko.
Naamioinnista ja kampauksista on vastannut Aino Hyttinen.
Eero Saarinen, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Sanna-June
Hyde ja Carl-Kristian Rundman
Kuva ©
Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila
|
Troikassa matkustetaan junassa
Helsingistä Tampereelle vuonna 1920. Junassa on matkalla myös Mannerheim
(Carl-Kristian Rundman), jonka päämääränä on suojeluskuntajuhlat Tampereella.
Mannerheimin seurueeseen kuuluvat varatuomari Ellen Kataja (Sanna-June Hyde) ja
kenraalimajuri Hannes Ignatius (Eero Saarinen). Samaan aikaan Tampereella
Mannerheimin junaa odotetaan saapuvaksi. Punikkitroikan (Rauno Ahonen, Risto
Kaskilahti ja Leena Rapola) tehtävänä on murhata Mannerheim.
Mannerheimiä
esittävä Carl-Kristian Rundman on onnistunut luomaan hahmostaan sen verran
voimakasluonteisen, että katsojan on pakko keskittyä lähes yksinomaan
seuraamaan Rundmanin esitystä. Varatuomari Ellen Katajaa esittävä Sanna-June
Hyde antaa itsestään salaperäisen ja vienon kuvan, vaikka pohjimmiltaan
leskirouva ei mikään vieno nainen olekaan. Eero Saarinen kenraalimajuri Hannes
Ignatiuksena on mainio. Troikka antaa
välillä hieman hymynaihettakin, kun seuraa Saarisen eli Ignatiuksen
pokkurointia Mannerheimille.
Eero Saarinen, Sanna-June Hyde ja Carl-Kristian Rundman
Kuva ©
Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila
|
Punikkitroikkaa esittävät Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja
Leena Rapola eivät pääse näytelmässä helpolla. Heillä on useita eri rooleja,
jotka kukin näyttelijä vetää loistavalla ammattitaidolla läpi. Troikan Eljas
Rossia esittävä Rauno Ahonen on minulle hieman vieras nimi näyttämöllä, mutta
sen verran vakuuttava mies lavalla on, että nimi jää varmasti muistiin. Uskomatonta,
kuinka mies kyyneltyy lavalla hyvin aidon tuntuisesti. Leena Rapolan kasvot
ovat tutut, mutta nimi vieras. Rapola on kuitenkin hyvin ammattimainen. Nainen
syöksyy roolista toiseen. Välillä piti silmiä hieraista, oliko tämä nainen
äsken sotilasvaatteissa troikkajoukossa ja nyt vuorostaan tarjoilijattaren
roolissa. Risto Kaskilahti troikan Herman Hevoskoskena saa hymyn huulille.
Kaskilahti on loistava komedianäyttelijä. Dramaattiseen Troikkaan Kaskilahti tuo ilman muuta eloa ja iloa.
Risto Kaskilahti, Leena Rapola ja Rauno Ahonen
Kuva ©
Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila
|
Troikka on draamaa
parhaimmillaan. Näyttelijöiden artikulointi on selkeää, eikä arvailuille
tarvitse jättää sijaa. Näytelmä etenee asema asemalta kohti päämääräänsä.
Näyttelijöiden välillä olevat jännitteet ovat selkeästi huomattavissa. Katsoja
voi kuvitella olevansa joko junamatkustaja tai Tampereen suojeluskuntajuhliin
osallistuja. Näytelmään on mielestäni saatu myös kuvattua aikakauteen sopivaa
tunnelmaa.
Näytelmän puvustus oli mielestäni erittäin hyvä. Sanna-June
Hyden puvustus oli kuin suoraan 1920-luvulta. Esityksessä käytettiin mukavasti
tehokeinona takaseinälle heijastettuja maisemakuvia. Kuvat toivat näytelmään matkan
tuntua. Pidin myös valkokankaasta, joka välillä vedettiin keskelle lavaa.
Etenkin tilastotiedot Suomen sisällissodassa menehtyneistä olivat karua luettavaa.
Troikka on
näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, jos on vähänkään kiinnostunut Suomen
historiasta. Vaikka itse näytelmä perustuu Jari Tervon humoristipitoiseen
tekstiin, joka on dramatisoitu, on siinä paljon totuuden aineksia. Itse pidin
näytelmästä paljon. Välillä on hyvä pysähtyä ja miettiä, millaista Suomessa
oikeastaan olikaan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.
Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti