Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (S&S, 2022) on hersyvän hauska ja kipeästi sattuva tietokirja, jossa Omaheimo ammentaa omakohtaisia kokemuksiaan läskinä olemisesta rinnastaen sitä tieteellisiin tutkimuksiin ja tietokirjojen totuuteen. 

Kun lihava ihminen menee lääkäriin, saa hän eittämättä kuulla, kuinka pitäisi laihduttaa. Itse sairauteen lääkäri ei välttämättä ota kantaa koska sairaus paranee, kunhan läski vain laihduttaa. Eihän se näin voi mennä. Omaheimo kertoo uniapneadiagnoosistaan, jossa ainut tie onneen oli laihduttaa. Itse olen siinä "onnellisessa" tilanteessa, että uniapneani on vaikea. Sain CPAP-laitteen ilman laihdutuskuuria. Toki netissä oli jokin sovellus, jonka avulla olisin löytänyt tieni onneen ja normaalipainoiseen elämään. En kulkenut polkua loppuun asti. Kahdelle työkaverilleni oli lääkäri todennut samaa kuin Omaheimolle. Uniapnea on. Pitää laihduttaa. Toisella työkaverillani se ei mielestäni ole edes tarpeellista. No, mutta paras kuitenkin laihduttaa ennen kuin edes menee lääkäriin. 

Montako dieettiä lihava ihminen elämässään käy läpi? Lukemattomia. Myös Omaheimo ja myös minä itse. Painonvartijoiden liikennevalot toivat aikoinaan hetken onnen. Olin jo lähes tavoittelemassani painossa, mutta menivät kesken kaiken muuttamaan ohjelmaansa, johon en enää kuukausien jälkeen jaksanut laittaa lisäpaukkuja. Meni motivaatio ja lihoin takaisin kartuttamani kilot. Se siitä. Tietysti normaalipainoinen ihminen sanoisi, että se on itsestä kiinni. Niinhän se on. Enää en jaksa laihduttaa. 

Entä sitten kehopositiivisuus? Kyse ei ole yksilöistä ja heidän kehoistaan, vaan siitä, kuinka kehopositiivisuuden pitäisi esimerkiksi kyseenalaistaa normeja, kuten läskifobiaa. Big Brother -taloon asteli Miikka, joka esittelyvideollaan lynkkasi kehopositiivisuuden. Hän on itse laihduttanut reilusti, eikä ymmärrä, miksi kaikki ylipainoiset ihmiset eivät tee samoin. Esittelyvideon lausahdus sai somen räjähtämään ja suuttumaan nuorelle miehelle. Katsojat olivat valmiita heittämään Miikkan heti pihalle talosta. Miikka on myöhemmin ohjelmassa selitellyt, että tarkoitti sitä, kun lihavuudesta aiheutuu terveysongelmia. Mielenkiintoista. Suosittelen, että Miikka lukee Omaheimon kirjan, jos vaikka saisi muita ajatuksia. Lihavuus ja sen ratkominen ei ole niin yksioikoista kuin valtaosa väestöstä luulee. Toisaalta naurattaa kyllä katsojienkin reagointi. Itsekin kuulun samaan ryhmään eli nauran itselleni. Ohjelman edetessä Miikkasta on tullut yksi ohjelman suosituimmista henkilöistä. 

Normaalipainoinen ihminen ei taida tietää sitäkään, millaisia ohjelmia läski ihminen kohtaa, kun menee vaatekauppaan. Eihän sieltä mitään vaatteita löydy, tai jos löytyy, ovat ne ylisuuria kaapuja, joissa ihminen tuntee itsensä entistä suuremmaksi. Ei hyvä. Itse olen ainakin päätynyt siihen, että puen sellaisia vaatteita päälleni, joissa on hyvä ja mukava olla. 

Lihavuus on ongelma, joka aiheuttaa ylipainoiselle ihmiselle ongelmia päivittäisessä elämässä. Mieli on herkkänä, katsooko joku, jos vähän otan lisää ruokaa. Mahdunko kenties istumaan tuoliin, jossa on käsinojat? Voinko kaupassa ostaa herkkuja vai olisiko parempi täyttää ostoskärryt terveysruoilla? Vastaan tulee koko ajan kimurantimpia ongelmia. 

Yhden asian voi tietysti ajatella olevan positiivista, mutta ei sekään ole. Läski on näkymätön. Näkymätön siten, ettei häntä huomioida esimerkiksi työpaikalla, jos on jokin vaativampi tehtävä tarjolla. Eihän läski voi siitä selviytyä, koska on tyhmä. Tähän on olemassa vielä huonompi vaihtoehto. Yli 50-vuotias nainen ja kaiken lisäksi ylipainoinen. Ikärasismi työpaikoilla alkaa yleensä, kun nainen saavuttaa viidenkymmenen vuoden rajapyykin. Aivan kuin kaikki vuosien aikana kerrytetty tietotaito olisi yhtäkkiä poispyyhitty. Läski ihminen ei voi olla älykäs, tai jos on, niin hänet on helppo dissata. Ei nähdä häntä. 

Jestas, millainen kultakaivos Omaheimon kirja on. Aivan käsittämättömän paljon samaistuttavuutta oman elämäni kanssa. Itse olen tätä nykyä yrittänyt vain ajatella, että yritän olla onnellinen omassa kropassani. Mitä se kellekään kuuluu, jos olen lihava? Jos se on jollekin ongelma, niin aivan vapaasti. Ei tarvitse tulla kuitenkaan avautumaan. 

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille, on kirja, jota suosittelen aivan kaikille. Myös ihannepainossa eläville. Kirjasta löytyy paljon sellaista, joka voi laittaa omatkin aivonystyrät liikkeelle.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers

 

Kun on asunut lähes koko ikänsä Keravalla, on vanhemmiten paikallishistoria alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä uutuusnäytelmä Sherwood Tigers tuokin nostalgisia muistoja mieleen. Toisaalta näytelmä on myös osoitus siitä, kuinka Keravalta kumpusi uusi nuorisokulttuurin suuntaus. Suunnannäyttäjänä tietysti Teddy & The Tigers.

Karoliina Isomäki ja Atso Mouhu
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Malla (Minna Kivelä) ja Pertti (Seppo Halttunen) tapaavat sattumalta. Edellisestä kerrasta onkin ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Siinä he nyt kuitenkin ovat. Nuoruusaikojen rakastavaiset. Mallu, entinen punkkari ja Pertti, entinen teddy. Ilmassa on heti sähköä. Mallun ja Pertin muistot lennättävät heidät takaisin nuoruuteen. Aikaan, jolloin Keravalla teddyt ja punkkarit tappelivat ja haastoivat riitaa toistensa kanssa päivästä toiseen. Jostain kumman syystä rakkaus ei kuitenkaan katso ideologioita. Kun rakkaus iskee, ei ole väliä, millainen ideologia ihmisellä on. Tosin se ei tarkoita sitä, etteivätkö muut rakkautta tuomitsisi. 

Näytelmä etenee kahdella aikatasolla. Ollaan nykypäivässä sekä Mallan ja Pertin nuoruudessa. Nuoruuden uhoa näyttämöllä nähdäänkin paljon. On joukko teddyjä ja joukko punkkareita. Näiden joukossa on myös nuori Malla (Karoliina Isomäki) ja nuori Pertti (Atso Mouhu). Nyt on pakko antaa todella suuret kiitokset näytelmän nuorelle voimalle. Aivan uskomattomia tanssiesityksiä ja rooleihin heittäytymisiä. Karoliina Isomäki oli saanut napattua rooliinsa hienosti myös piirteitä Minna Kivelältä vai onko se kenties mennyt toisinpäin? Joka tapauksessa upeaa katseltavaa. Atso Mouhu nuorena Perttinä on suloisen epävarma, vaikka esittääkin kovanaamaa. Nuoren miehen herkkyys nousee hyvin esiin kohtauksissa Mallan kanssa.

Minna Kivelä ja Seppo Halttunen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Minna Kivelän ja Seppo Halttusen roolityöt ovat tietenkin ammattimaisia. Jollain tavoin ihastuin siihen, kuinka Kivelä ja Halttunen näyttelivät tavallisia suomalaisia ihmisiä. Ei mitään pintaliitäjiä, eikä rahalla mässäilijöitä. Sekä Mallu että Pertti piirtävät kuvan keskiverrosta keski-ikäisestä suomalaisesta ihmisestä. Elämää on nähty ja koettu, mutta edelleen mielen voi pitää avoimena. 

Tiina Brännaren ohjaus on ollut taitavaa. Näytelmä on hyvin tasapainoinen, eivätkä hypyt nykyajasta vuosikymmenten taakse ole millään tavoin häiritsevää. Näytelmän koreografiat ovat sujuvia. Erityisesti nuorten tanssikohtaukset ovat huikeaa katseltavaa. Kiitos koreografiasta lähtee Saana Syrjämäelle. Entä sitten puvustus? Oikeasti upeita! Etenkin teddygirlsien fiftarimekot. Puvustuksen takana on Sinikka Zannoni.

Nora Taskinen ja ensemble
Keski-Uudenmaan Teatteri: Sherwood Tigers (2022)
Kuva © Tuomas Scholz

Sherwood Tigers on erittäin onnistunut näytelmä. Pidän siitä, kuinka näytelmässä soitetaan Teddy & The Tigersia, näytetään videomateriaalia ja vanhoja valokuvia. Nostalgiaa on kieltämättä ilmassa, vaikka täytyy myöntää, että itse olen juuri sen ikäinen, etten ihan päässyt Teddy & The Tigersien musiikin matkaan lapsuudessani. Olin vasta nuoruuden kynnyksellä. Toki isoveljelläni oli Teddy & The Tigersin kasetti tai kasetteja eli ei musiikki missään tapauksessa tuntematonta minulle ollut, eikä se tietysti olisikaan voinut olla. Viimeistään nuorena aikuisena opin, mikä on keravalaista aitoa nuorisokulttuuria. Siitä huolimatta myönnän myös sen, että itse ehkä kallistuin nuoruudessani enemmän punkkareiden suuntaan. Pitihän sitä jotenkin kapinoida. Mainittakoon myös siitä, että näytelmässä vilahtelevat keravalaiset maamerkit loivat myös mukavaa tunnelmaa vanhan keravalaisen katsojan perspektiiviin. 

Jos syksyyn haluaa iloa, väriä, musiikkia ja upeita tanssikohtauksia, niin ehdottomasti kannattaa suunnistaa Keravalle Keuda-talon Kerava-saliin. Sherwood Tigers on kaikkea edellä mainittua ja paljon muuta. Sitä paitsi rakkaustarinat ovat aina ihania. 

Sherwood Tigers sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterin esittämänä Keravan Keuda-talon Kerava-salissa torstaina 1.9.2022.

 

Rooleissa: Minna Kivelä, Seppo Halttunen, Jari Vainionkukka, Karoliina Isomäki, Nora Taskinen, Atso Mouhu, Mikael Viemerö, Olivia Sirén, Roosa Kärkkäinen, Iida Kukkonen, Stella Sainio ja Maria Laumola 

Punkkareita ja Teddyjä: Henriikka Rautanen, Eeva Öystilä, Juulia Isoherranen, Emma Virtanen, Arttu Lavi, Tuomo Virtanen, Ella Lipponen, Mina Törmälä ja Ella Niinistö

 

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Tiina Brännare

Koreografia: Saana Syrjämäki

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Keuda-talon tekniikka: Jussi Kaatrasalo & Mika Hakkarainen

Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Valokuvat: Tuomas Scholz 

Tuotanto: Juha Suihko/Keski-Uudenmaan Teatteri

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille kutsuvieraslipusta.

 

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

 

Elokuun lukupiirikirjaksi valkioitui Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015). Melkoisen järkälemäinen teos, jonka kanssa oli hieman haasteita, jos kirjaa luki iltalukemisena sängyssä. Muutoin kirjan tarina on varsin kiehtova ja mukaansatempaava. 

Sokea Marie-Laure asuu Pariisissa isänsä kanssa. Päivät kuluvat Pariisin luonnontieteellisessä museossa, jossa Marie-Lauren isä on lukkoseppänä. Sodan syttyessä Marie-Laure ja isä pakenevat Bretagneen. Isä on saanut vastuulleen kiven, joka saattaa olla uskomattoman arvokas tai arvoltaan mitätön. Sitä ei kukaan muu tiedä kuin museonjohtaja, joka on valinnut museon lukkosepän yhden kiven vartijaksi. Kiviä on nimittäin useampi ja vain yksi on aito. Kivellä uskotaan olevan taikavoimia. Kiven omistaja on kuolematon, mutta kaikki hänen läheisensä tulevat kärsimään tavalla tai toisella. 

Samaan aikaan saksalainen orpokodin kasvatti Werner on siskonsa Jutan kanssa kuunnellut öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Ranskaa he ovat oppineet orpokodin äitihahmolta Elenalta, joka on syntyjään ranskalainen. Werner on matemaattisesti hyvin lahjakas. Hän rakentelee löytämistään jätteistä radiovastaanottimia ja pian sanaa kiirii muuallekin. Werner lähetetään Saksan valtakunnallisten poliittisten koulutusinstituuttien pääsykokeisiin. Poika läpäisee kokeet ja tulee hyväksytyksi kouluun. Tämä tietää lähtöä orpokodista ja eroa Jutasta. Koulu on rankka, mutta Werner saa mahdollisuuden mennä iltaisin tekniikan laboratorioon, jossa hän voi keskittyä intohimonsa kohteeseen: teknisten ongelmien ratkaisemiseen. 

Kirjan juonikulussa seurataan siis kahta erillistä tarinaa. Marie-Lauren ja Wernerin tarinoita, jotka alkavat ennen sotaa, mutta jatkuvat koko sodan ajan. Nuorilla ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta elämähän on kummallista ja niin vain käy, että Marie-Lauren ja Wernerin tiet kohtaavat. Aivan hetkeksi. Ihmiselämässä voisi puhua jopa silmänräpäyksen ajaksi. Tämä pieni hetki on kuitenkin hyvin merkityksellinen molempien elämässä. 

Vaikka kirja on fyysisesti painavaa luettavaa, eikä tarinan sodan melskeetkään aina ilahduttaneet ainakaan tätä lukijaa, on kirjan tarinakuvio kiehtova. Se pitää hyvin otteessaan ja itse ainakin luin kirjan melko nopeasti läpi. Toisaalta oli pakko, koska lukupiiri lähestyi ja halusin saada kirjan luetuksi ennen sitä. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Halusin tietää, kuinka Marie-Laurelle ja Wernerille käy, ja onko loppu onnellinen vai ihan jotain muuta. 

Lukupiiriläiset olivat ihastuneita kirjaan. Marie-Laurea pidettiin taistelijana, jota hän todellakin oli. Sokea, nuori tyttö, jonka oli pakko selvitä eteenpäin. Wernerin intohimoa ja tekniikan taitoja sen sijaan käytettiin selkeästi hyväksi. Keskustelua aiheutti myös se, että lapsilla ei ollut valinnanvapauksia, vaan oli pakko tehdä sitä, mitä sanottiin. Lukupiiri piti myös ajatuksesta, jossa kirjailija esitteli kirjan lapset fiksuina pieninä ihmisinä. Lapset selvästi ajattelivat omilla aivoillaan, eikä heidän ajatuksiaan ohjannut vanhempien tahto. 

Kirjan loppua lukupiiri arvosteli hieman terävämmin. Kaikki eivät pitäneet ajatuksesta, että henkilöhahmojen elämää selvitettiin muutama vuosikymmen eteenpäin sekä ihan nykypäivään saakka. Kirjan olisi aivan hyvin voinut päättää sodan loppumiseen. Lopusta tuli hieman vaikutelma, että oli väkisin väännettyä tarinaa. Sitä paitsi lukijalle olisi voinut jättää sen vaihtoehdon, että lukija miettii itse, kuinka kirjan henkilöiden elämät jatkuivat sodan jälkeen. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka. Anthony Doerr kirjoitti romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Melkoinen aika, mutta on kirjan tarinakin uskomattoman hyvä. Anthony Doerr voitti kirjallaan Pulizer-palkinnon vuonna 2015. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kunnon lukuromaani. Tarinan aikakausi on synkkä, mutta vetoavan tarinajuonen takia kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).

 

Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna

 

Kukapa ei muistaisi 1990-luvun klassikkosarjaa Metsolat. Iki-ihana kotimainen draamasarja, jota oli pakko seurata, ja josta keskusteltiin työpaikan kahvipöydissä. Öljymäen kesäteatteri Ohkolassa on tänä kesänä esittänyt Metsolat – Urjanlinna -näytelmää. Itsekin pääsin nauttimaan näytelmän dramaattisista tapahtumista.

Aatu Johansson
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Markku Sukula

Erkki Metsola (Aatu Johansson) saa riuhtaistua itsensä irti työttömyyden ikeestä, kun hän saa perinnönjaossa haluamansa Urjanvaaran maat. Mies päättää perustaa rinteille laskettelukeskuksen. Hoikan kunnalta on kuitenkin saatava tukea ja lainalle takaajat, jotta unelma toteutuu. Kari Kaukovaara (Kimmo Virtanen) on kateellinen Erkin ideasta. Hän haluaa keplotella laskettelukeskuksen omiin nimiinsä. Kaukovaara on muutenkin katkera mies. Hän ei ole saanut haluamaansa naista, Eeva Metsolaa (Riikka Holm), omakseen. Eeva opiskelee Tampereella ja hänen sydämensä alkaa sykkiä aivan toiselle miehelle, Stig Eklundille (Valtteri Seppänen).

Tenho Oinonen
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Lilja Omenainen

Metsoloiden yksi vahvuus on voimakasluonteiset ja erilaiset ihmisluonteet. Erkkiä näyttelevä Aatu Johansson saa helposti renttumaisen olemuksen, mutta samalla katsoja huomaa, kuinka miehen aivoissa suunnitelmat käyvät kuumina. Kimmo Virtanen Kari Kaukovaarana on juuri niin niljakas mies kuin tällaiselta mieheltä voi vain olettaa. Sympatiat menevät automaattisesti toiselle osapuolelle, kun Kaukovaara avaa suunsa. Loistavaa heittäytymistä Virtaselta. Eeva Metsola näyttelevä Riikka Holm luo kuvan huolehtivasta ja tunnollisesta naisesta. Juuri sellaisesta rehdistä suomalaisnaisesta. Sen sijaan Eevan siskoa Jaana Järvenheimoa näyttelevä Anni Pesonen on uskomattoman itsekäs ja ahne. Kaikki minulle ja vain minulle -mentaliteetilla ei kuitenkaan usein pitkälle päästä. 

Näytelmän kohtaukset ovat toinen toistaan herkullisempia, ja tähän on tietysti syynä taitava ohjaus ja näyttelijätyö. Näytelmän on ohjannut Katriina Honkanen, joka itse näytteli Metsoloiden televisiosarjassa Eevaa. Honkanen on saanut näytelmän toimimaan mainiosti Ohkolan upeissa maalaismaisemoissa, jotka jo puitteiltaan sopivat Metsoloiden henkeen todella upealla tavalla. Perinteinen suomalainen maalaismaisema. Mikä sen kauniimpi näky.

Ari Lehto
Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Lilja Omenainen

Metsolat – Urjanlinna nostaa esiin monia isoja aiheita. Alkoholismi ja pitkäaikaistyöttömyys ovat ongelmia, joita ei varmasti koskaan saada kokonaan karsittua pois. Maaseudun murros on edelleen käynnissä. EU ja yhteiskunta asettavat niin kovia vaatimuksia, etteivät maanviljely, maito- tai lihakarjatilallisuus enää välttämättä kannata. Tämä on surullista, mutta ymmärrettävää, jos ajattelee pientilallisten taloudellisia rahkeita. Kansakuntamme yksi perisynti lienee kateus ja sitähän tässäkin näytelmässä löytyy. Aina on joku, jolla menee paremmin kuin itsellä. Rakkautta näytelmästä löytyy myös, kuten tällaisesta näytelmästä pitää löytyäkin.

Öljymäen kesäteatteri: Metsolat - Urjanlinna (2022)
Kuva © Kimmo Virtanen

Öljymäen kesäteatterin Metsolat – Urjanlinna on näytelmä, jota ei kannata ohittaa, etenkään, jos seurasi aikoinaan Metsolat -televisiosarjaa. Ainakin itse jouduin kaivamaan nenäliinat esille näytelmän loppuminuuteilla. Dramaattisia, sykähdyttäviä ja tunteellisia hetkiä näytelmä täynnä. Öljymäen kesäteatterin katsomo on katettu, joten mahdollinen sadekaan ei haittaa katsojaa. 

Öljymäen kesäteatterin Metsolat – Urjanlinna sain ensi-iltansa perjantaina 15.7.2022.

 

Rooleissa: Aatu Johansson, Riikka Holm, Ari Lehto, Leila Väänänen, Kimmo Virtanen, Valtteri Seppänen, Johanna Kuittinen, Anni Pesonen, Niilo Rauhanen, Tapio Eronen, Anniina Ståhlberg, Tenho Oinonen, Antti Ruotoistenmäki, Timo Vesterinen, Helena Partanen, Sari Hämäläinen, Antti Johansson ja Emma Lehto

 

Käsikirjoitus: Carl Mesterton, Curt Ulfstedt ja Miisa Lindén

Ohjaus: Katriina Honkanen

Tuotanto: Ohkolan Nuorisoseura, Tanja Lundsten, Aatu Johansson ja Vesa Saralehto

Lavastus: Aatu Johansson, Ari Lehto ja työryhmä

Graafinen asu: Kimmo Virtanen

Puvustus: Maarit Ruohonen ja työryhmä

Tarpeisto: työryhmä

 

Lämmin kiitos Öljymäen kesäteatterille kutsuvieraslipusta.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

 

Toinen dekkari naistenviikolle. Katrine Engbergin Krokotiilinvartija (Otava, 2019) valikoitui lukemattomista kirjapinoista luettavaksi täysin sattumanvaraisesti. Ei ollenkaan huono valinta. Dekkarit vain yksinkertaisesti ovat oivaa kesäluettavaa.

Ikääntynyt Gregers löytää kolmekerroksisen kerrostalon alimman kerroksen asunnosta kuolleen nuoren naisen. Verta on joka paikassa ja naisen kasvoilla on omituinen kaiverrus. Mitä hänen naapurilleen on tapahtunut? Toki alakerran nuoret naiset pitävät jatkuvasti juhlia, mutta että tällaista piti tapahtua. Kerrostalon omistaa eläköitynyt Esther, joka asuu ylimmässä kerroksessa. Hän pitää niin ikään jatkuvasti kosteita viininmaisteluiltoja. 

Rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner saavat tehtäväksi selvittää murhamysteerin. Jeppe on vastikään palannut pitkältä sairauslomalta. Hänen mieltään painaa avioero, eikä hän meinaa millään jaksaa puskea elämässänsä eteenpäin. Anette heittää tuon tuosta älyttömiä vitsejä, jotka eivät jaksa Jeppeä naurattaa. Sitä paitsi hän inhoaa sitä, kuinka Anette syö koko ajan ja epäterveellisesti kaiken lisäksi. Kaikesta eripurasta huolimatta työhön on ryhdyttävä. Murhamysteeri osoittautuu sitä sekavammaksi, mitä pidemmälle tutkimukset etenevät. Esther on kirjoittanut romaanin alkua, jonka murha on selvä toisinto nuoren naisen murhasta. Kuka on voinut päästä lukemaan romaanin käsikirjoitusta vai onko Esther itse syyllinen murhaan? 

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi rikostutkijaa, nousee Jeppe heistä enemmän kirjan päähenkilöksi. Toisaalta tämä on ymmärrettävää kirjailijan kannalta. Elämän kolhuissa ryvettyneestä Jepestä on taatusti ollut helpompi kirjoittaa kuin Anettesta, jolla tuntuu kaikki menevän putkeen, eikä ongelmia ole. Henkilöhahmoja kirjassa on jonkin verran. Ei kuitenkaan liikaa, että menisi sekaisin, kuka on kuka. Engberg on hienosti saanut loihdittua henkilöille omat luonteenpiirteensä. Murhatun nuoren naisen isä on kaikessa itsekeskeisyydessään ärsyttävä, mutta samalla täysin hermoraunio. Kultturelli taideasiantuntija ja kirjailija Erik Kingo puolestaan on inhottava ja iljettävä koko komeudessaan. Kaikkitietävä, itsensä jalustalle nostanut mies, joka kuvittelee elävänsä elämää, jossa hän voi siirrellä ihmisiä kuin pelinappuloita. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen. Aina kun kuvittelee, että nyt selviää jotain, niin tulee seuraava ongelma vastaan. Johtolankoja riittää, mutta mistä ottaa kiinni ja mikä pitää paikkansa. Engberg on heittänyt tarinaansa täkyjä, jotka vievät harhaan, mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee. Ei rikoksia ratkaista suoraviivaisesti. Aina tulee mutkia vastaan. 

Kööpenhamina on murhamysteerin tapahtumapaikka. Pidän tästä, vaikka en ole kuin kerran käynyt Kööpenhaminassa. Pystyin hyvin imemään kaupungin sykkeen ja erilaiset kaupunginosat. Lisäksi pidän ajatusta mukavana, että vaihteeksi dekkarin pääkeskus on Tanskassa ja Kööpenhaminassa. Kaikella kunnioituksella ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan, mutta kyllähän niitä Ruotsin saarilla tapahtuvia rikoksia on jo melkoinen liuta. Ei sillä, etteivätkö nekin dekkarit hyviä olisi. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Krokodillevogteren on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Krokotiilinvartija aloittaa sarjan, jossa Jeppe ja Anette ratkovat rikoksia. Minulle tämä oli ensikosketus Engbergiin, enkä niin ikään ole lukenut sarjan muita osia. 

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kelpo dekkari kesälukemistoon. Ei liian jännittävä, mutta tapahtumia riittää.

 

Lucinda Riley: Orkideatarha

 

Mikä muu sopiikaan paremmin naistenviikkoon kuin jokin Lucinda Rileyn kirjoista? Minun valintani on Orkideatarha (Bazar, 2022). Jälleen kerran ihastuttavaa ja taattua Rileyta. Näihin kirjoihin on helppo rakastua ja onneksi näitä vielä ilmestyy, vaikka Lucinda Riley ei enää olekaan kirjoja kirjoittamassa.

Julian maailma on murtunut, kun hänen poikansa ja miehensä ovat menehtyneet auto-onnettomuudessa. Julia on palannut Ranskasta Englantiin. Julian sisar Alicia yrittää kanaemomaisesti huolehti pikkusiskostaan, mutta Julia ei halua apua. Hän haluaa piehtaroida surussaan yksin. Alicia saa kuitenkin houkuteltua Julian vierailulle Wharton Parkin sukukartanoon. Kartanoon, jossa heidän isovanhempansa olivat töissä. Julian muistoihin tulvivat ajatukset isoisästä Billystä, joka hoiti kartanon orkideakokoelmaa. Muistoihin nousee myös muuta. Kit, johon Julia pikkutyttönä ollessaan törmäsi kartanossa. Hämmästys onkin suuri, kun Julia tapaa taas Kitin. Nyt aikuisena naisena ollessaan. 

Vuonna 1939 Wharton Parkin tuleva perijä Harry myöntyy äitinsä avioliittoehdotukseen. Onhan Olivia kaikin puolin viehättävä nainen, vaikka oikeasti Harry ei osaa olla ollenkaan luonteva naisten seurassa. Harrylle on myös luotu upseeriura, vaikka Harry ei haluaisi asetta käteensä ottaa. Kun Euroopassa ja ympäri maailmaa alkaa todenteolla tapahtua taisteluita, on myös Harryn lähdettävä. Mies lähetetään Singaporeen. Harry haluaa pataljoonaansa mukaan Billyn, koska mies on ainoita henkilöitä, joihin hän täydellisesti luottaa. Sotavuodet kuluvat, eikä Wharton Parkissa tiedetä, kuinka miehille on käynyt. Elossa ovat. Harry siirretään Bangkokiin saamaan jatkohoitoa sodan aiheuttamiin terveysongelmiin. Mies toipuu, mutta kotimatka saa siirtyä. Hän on tavannut elämänsä rakkauden Lidian. Naisen, joka on aivan jotain muuta kuin kukaan muu nainen siihen asti. Harrya ei estä edes se, että hän on naimisissa Olivian kanssa. 

Orkideatarhassa on samanlainen rakenne kuin yleensäkin Rileyn kirjoissa. On kaksi eri aikakautta, jonka vaiheita lukija pääsee seuraamaan. Tarinat punoutuvat jollain tavoin yhteen, jolloin moni kysymys saa vastauksen ja nykyhetkessä elävien on helpompi ymmärtää taustaansa ja tapahtumia. Vaikka lukija yleensä tietää jo etukäteen kirjan rakenteen, ei tämä haittaa. On mielenkiintoista, kuinka Riley on yhdistänyt kaksi eri aikakautta ja maailmaa. Lukijan on luontevaa hypätä toisesta maailmasta toiseen. Lisäksi on nautittavaa, kuinka hienosti Riley on kuvannut maisemia ja tapahtumapaikkoja. Esimerkiksi Orkideatarhassa saatoin haistaa ja tuntea Bangkokin pikkukujat sekä Mekongjoen virtaamisen. 

Pidän siitä, kuinka Riley on saanut eloa henkilöhahmoihin. Heidän luonteenpiirteensä tulevat hyvin esiin. Luokkajaot ovat selvät, mutta siitä huolimatta se ei estä ystävyyttä kahden eri luokan välillä. Tämä kertoo siitä, kuinka ihminen voi luottaa toiseen, jos katsoo hänet luottamuksen arvoiseksi. Silloin ei ole mitään väliä, mistä yhteiskuntaluokasta olet lähtöisin. 

Jos nyt jotakin pitää oikein kritisoida, mielestäni oli outoa, kenet Julia tapasi, kun hän palasi Ranskaan. Ikävä ja täysin turha sivujuonne muuten hienoon tarinaan. Lucinda Riley kyllä osasi kirjoittaa vetoavia tarinoita. Tarinoita, jotka varmasti sykähdyttävät useimpien naisten sydämiä. En tiedä, lukevatko miehet Rileyn kirjoja, mutta jotenkin en usko, että olisivat kirjoista yhtä haltioissaan kuin naiset. Kauniit ja salaperäiset tarinat upeissa maisemissa uppoavat varmasti monien naisten sydämiin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Hothouse Flower on ilmestynyt vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. Herkkien kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Orkideatarha on varma valinta sinulle, joka olet pitänyt muistakin Rileyn kirjoista. Säihkyvää tarinaa, jossa nenäliinapaketti kannattaa pitää lähistöllä.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Naistenviikko jatkuu. Tällä kertaa tapetilla on ruotsalainen naisdekkaristi Maria Adolfsson ja hänen kirjansa Meren ja pirun välissä (Tammi, 2020). Minulle aivan uusi tuttavuus Adolfsson, mutta uskoakseni ei jää yhdeksi kosketuksi. Sen verran tapahtumarikas dekkari oli kyseessä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby ei voi oloaan hyväksi. Hän on väsynyt ja saamaton. Pienikin ele Leolta, alivuokralaiselta, nostaa ärtymyksen kattoon. Sitä paitsi hän on raivoissaan kuullessaan, että Leon nuoruudenrakastettu, maailmankuulu laulaja Luna on palannut Doggerlandiin. Leo liehittelee taatusti diivaa laulajaa. Kaiken huipuksi Luna häviää ja aiheuttaa Karenille harmaita hiuksia tempauksellaan. 

Samaan aikaan pääkaupungissa riehuu sarjaraiskaaja, joka on saatava kiinni, ettei enempää uhreja syntyisi. Poliisi yrittää päämäärätietoisesti selvittää, kuka raiskaaja on. Karen ei jollain tavoin sovi sellaiseen muottiin, jossa sanellaan tarkasti mitä tehdään. Hän tekee omia tutkimuksia ja saakin kiinni ajatuksesta, kuka raiskaaja voisi olla. Vielä on vain pehmitettävä päälliköt, jotta Karenin tutkintalinjaa voidaan jatkaa. 

Mistä näitä ruotsalaisia huippudekkaristeja sikiää? Maria Adolfssonin kirja vei ainakin tämän lukijan mennessään. Luin kirjaa kissaulkoilujen ohessa, mutta jostain syystä huomasin, että ulkoiluilta palatessamme kirja pysyi käsissäni pitkään. En olisi malttanut jättää tarinaa välillä kesken, mutta pakko oli, koska yli neljäsataa sivuinen dekkari olisi vienyt liikaa aikaa yhdellä kerralla luettuna. Pidin siitä, kuinka tarina etenee koko ajan. Kirjassa on myös tavallaan kaksi eri mysteeriä, jotka kulkevat rinnakkain, ja vaikka toinen tarina ikään kuin taputeltiin valmiiksi, nousee se yhtäkkiä uudestaan parrasvaloihin. 

Kirjan päähenkilö Karen on jo kypsässä keski-iässä, mutta siitä huolimatta hän joutuu kohtaamaan yksityiselämässä asian, joka vaatii harkintaa ja punnitsemista. Tekee hän niin tai näin, ovat paineet valtavat. Kuinka Leo suhtautuu asiaan? Entä Sigrid? Nuori nainen, joka on Karenille kuin oma tytär. Mikä on ystävien ja työkavereiden reaktio, jos hän päätyy vaihtoehdoista toiseen? Tekee hän niin tai näin, valinnalla on merkitystä koko hänen loppuelämänsä ajan. Yhteiskunnan odotukset ja oletukset eivät aina vastaa todellisuutta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Doggerlandiin. Minua häiritsi todella paljon, kun en saanut kohdistettua Doggerlandia millekään kartalle, vaikka kirjassakin oli kartta mukana. Miksi en muka ollut ikinä aikaisemmin huomannut kyseistä saarta Britannian ja Tanskan välissä? Oli pakko googlettaa ja taas Google tiesi. Doggerland on kuvitteellinen pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Britannian ja Tanskan välissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hyvin Adolfsson on kuvittanut saarensa. Näin silmieni edessä jylhät kalliot ja meren pauhunnan. Niin, ja kerrottakoon sekin, että Doggerland on ollut oikeasti olemassa noin 10 000 vuotta sitten. Nyt paikalla on Doggerinmatalikko. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Terhi Vartia. Kirja on kolmas osa Adolfssonin Doggerland-dekkarisarjassa. 

Maria Adolfssonin Meren ja pirun välissä on oivaa kesäluettavaa. Sopivan jännittävää tarinaa, jossa lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Lisäpontta lukemiselle antaa särmikäs päähenkilö Karen.