19.1.2020

Teatterissa: Thom Pain (tuulesta temmattu)


”Pidättekö taikatempuista?” Thom Pain (Kalle Tahkolahti) kysyy. Yleisöstä kuuluu hyväksyvää mutinaa. Thom Pain ei pidä taikatempuista tai ehkä pitää. Siitä ei voi olla kukaan täysin varma. Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) näyttämöllä oleva mies tuntuu olevan arvoitus hänelle itselleenkin. Varmaa on vain se, että KUT on ottanut ohjelmistoonsa vuoden 2005 draaman Pulitzer-finalistin Will Enon käsikirjoittaman monologin Thom Pain (tuulesta temmattu).

"Mä olen sellainen tyyppi, josta ei ehkä pitkään aikaan kuule mitään. Mutta sitten yhtäkkiä, yhtenä päivänä, pam, musta ei kuule enää ikinä."

Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)
Kuva © Kapina Oy




Thom Pain on tullut kertomaan hienolle yleisölleen pienestä pojasta, koirasta, pelosta, naisesta, mehiläisistä. Miehellä on monta asiaa, eikä ajatus tahdo aina pysyä mukana. Tiedätte kyllä sellaiset henkilöt, jotka aloittavat tarinoinnin huomatakseen varttitunnin kuluttua olevansa ihan jossain muussa aiheessa. Alkuperäiseen aiheeseen voi kuitenkin aina palata. Kenties tarina on hieman muuttunut matkan varrella ja kuulija saa tietää lisää yksityiskohtia tai joitain sanoja vedetään takaisin. Tarinointi on siis poukkoilevaa, mutta jossain vaiheessa tajuat, kuinka asiat alkavat vääjäämättä punoutua yhteen. Kenties jäät toivomaan, että puhuja jatkaisi jostain aiheesta pidempään tai toivot, että hän jättää jonkin toisen aiheen nopeasti mielestään.

Kuulostiko sekavalta? Sitä se ei kuitenkaan ole, jos vain malttaa istua ja syventyä kuuntelemaan. Kalle Tahkolahti eli Thom Pain puhuu selkeästi, taukoja pidellen. Välillä tauot saattavat olla niinkin pitkiä, että kuulija alkaa liikkua hermostuneesti tai kuulijan suupielistä kuuluu tirskahduksia. Thom Pain luo yleisöönsä intensiivisen suhteen. Yleisö on niin keskittynyt kuulemaansa, että Thom Pain saattaa välillä aiheuttaa pienoisia pelonväreitäkin yleisössä. Ihan vain sillä, mitä hänen suustaan ulos tulee.

"Joitain asioita ei kai oikeastaan saa itse päättää."

Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)
Kuva © Kapina Oy


Thom Pain ottaa kontaktia yleisöönsä, joka on tällaiselle esiintymiskammoiselle kauhistus. Välillä Thom Pain saattaa ottaa tiukan katsekontaktin johonkin henkilöön. Hui! Ei kai se vain minua tuijota? Voinko laskea katseeni muualle vai mitä teen? Yleisön joukosta löytyy myös nainen, jonka kauneuteen Thom Pain voisi uppoutua. Ehkä hän onkin miehen entinen rakastettu, josta mies kertoo kaipaavin sanoin. Entä se mies, joka vapaaehtoisena halusi liittyä Thom Painin seuraan näyttämölle? Kuinka kukaan ylipäätään pystyy seisomaan silmät kiinni minuuttikaupalla?

Thom Pain (tuulesta temmattu) on vahva ja intensiivinen monologi. Thom Pain ei aliarvioi yleisön älykkyyttä, vaan luottaa siihen, että yleisö ymmärtää vihjeet ja osaa punoa irrallisista tarinanpätkistä eheän kokonaisuuden. Monologissa on kirpeää huumoria ja ehkä myös ripaus leikkisyyttä, joka voi hieman töytäistä, mutta juuri sopivasti. Kenellekään ei tule paha mieli, mutta ehkä yleisön kannattaa silti olla hieman varuillaan. Thom Painin seurassa voi tapahtua luultavasti mitä tahansa, kuten miehelle itselleen on käynyt. Elämä ei ole kivutonta.

"Mistä meidän pitäisi oppia asiat siinä lyhyessä ajassa, joka meille kai annetaan?

Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Thom Pain (tuulesta temmattu) (2020)
Kuva © Kapina Oy


KUT:in esittämä Thom Pain on monologin toinen suomennos, jonka on tehnyt Kalle Tahkolahti. Suomennostyöstä on ollut varmasti paljon apua siinä, koska monologista huokuu se, kuinka Tahkolahti on omaksunut Will Enon tekstin omakseen. Tahkolahti on näyttämöllä niin vakuuttava, että luultavasti hän onkin oikea Thom Pain.

Thom Pain (tuulesta temmattu) ei välttämättä ole kaikkein helpoimpia näytelmiä, mutta välillä kannattaa heittäytyä mukaan ja katsoa, mitä siitä seuraa.

Thom Pain (tuulesta temmattu) sain ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa perjantaina 17.1.2020.

Käsikirjoitus Thom Pain (based on nothing): Will Eno
Suomennos & esitys: Kalle Tahkolahti

Tekniikka: Iain MacIntosh
Järjestäjä: Kasper Kaijanen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




18.1.2020

Mitä kaikkea kuntosalilla tehdään?


Kaikkihan sen tietävät, etten käy kuntosalilla, vaikka pitäisi. Siksi olinkin hieman kauhuissani mennessäni katsomaan Teatteri Takomon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotantoa Liikunnan ilot. Mitä jos esitys olisi sellainen, että näyttämölle raahattaisiin katsojia? Saisin hävetä silmät ja korvat päästäni, koska valinta osuisi kuitenkin kohdalleni. Muut voisivat nauraa hikoilukohtaukselleni. Onneksi esitys oli jotain aivan muuta.

Tuomas Rinta-Panttila ja Milla Kuikka
Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Liikunnan ilot (2020)
Kuva © Mitro Härkönen




Kuntosali on täynnä porukkaa. Ihmiset rehkivät tosissaan. Kaikki hymyilevät leveää hymyä. Paitsi yksi. Yksi nainen (Milla Kuikka) on jollain tavoin kärsivän, ja ehkä hieman surullisenkin näköinen. Vähitellen selviää, että nainen on aina kuntosalilla. Hänen elämänsä on siellä. Kuntosalilla on myös muuta vakioporukkaa. Naisen ja yhden miehen (Tuomas Rinta-Panttila) välille syntyy kivulias suhde. Miehellä on tyttöystävä, eikä nainen tykkää siitä, vaikka muuta vakuuttaakin. Onneksi kuntosalilla on myös toinen mies (Joel Hirvonen), johon voi iskeä silmänsä, vaikka tämän miehen kanssa ei kipinöi samalla tavoin. Toisaalta ensimmäinen mies saa aiheen olla mustasukkainen, kun nainen osoittaa huomiotaan toiselle miehelle. Mutta mitä tapahtuu, kun nainen ei saavukaan kuntosalille?

Milla Kuikan ja Tuomas Rinta-Panttilan välillä tuntui oikeasti olevan sähköä ilmassa. Kuikan eläytyminen loukatun naisen rooliin oli sydäntäsärkevää katsottavaa. Kuikka tuntui luhistuvan seinustalle kuullessaan tyttöystävästä. Ja oikeastihan mies eli Rinta-Panttila oli sika. Ei aleta sekoilla muiden kanssa, jos ollaan suhteessa. Se repii kaikkia osapuolia. Toisaalta nautin siitä, kuinka toinen mies eli Joel Hirvonen lähestyi naista. Siitä sai Rinta-Panttila. Hänellekin hieman mustasukkaista oloa.

Milla Kuikka ja Joel Hirvonen
Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Liikunnan ilot (2020)
Kuva © Mitro Härkönen


Molempien näytösten alussa kertojapari Linda Hämäläinen ja Sara Paasikoski huhkivat kuntosalilla ja kertovat samalla erinäisiä asioita. Hämäläisen kasvoilla hymy on korvissa, vaikka samalla pitää kahvakuulaa heilutella. Kuinka oikeasti voi hymyillä ja raataa samalla hurjana? Paasikosken kasvoilla hymy ei ole niin herkässä, mutta kovaa on meno hänelläkin. Kaiken lisäksi naiset tuntuvat tekevän asioita rytmissä. Miten joku ylipäätään pystyy tekemään jotain rytmissä? Taitavaa.

Väliajalla oli pakko todeta ystävälleni pilke silmäkulmassa, ettei kuntosalille voi mennä, jos tiedossa on tuollaista draamaa. Toisaalta huvitti myös kuntosalilla aikaansa viettävät somettajat. Pääasia oli lantion kaaressa ja takamuksen kiinteässä pyöreydessä. Ainakin, jos ajattelee sitä, kuinka niitä kuvattiin salilla. Siis valokuvattiin. Someen tietysti. Ella Kähärän käsikirjoitus on vahvasti kiinni tässä ajassa. En halua paljastaa kaikkea näytelmästä, mutta tätä tukee myös toisen näytöksen makaaberius. Tuli jotenkin tunne, että tällaista ei voi tapahtua, mutta tapahtuu siitä huolimatta. Huh huh!

Linda Hämäläinen, Suvi Blick, Ida-Sofia Fleming ja Sara Paasikoski
Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Liikunnan ilot (2020)
Kuva © Mitro Härkönen




Käsiohjelmassa oli listattuna asioita, joita naisen mukaan kuntosalilla voi tehdä. On ihan pakko listata tähän muutama. Ihan vain vinkiksi, jos jollekin iskee kuntosalikärpänen. Itse repeilin näytelmän aikana ja käsiohjelmaa lukiessani, mitä kaikkea siellä salilla voi oikeastaan tehdä. Listauksessa on ehkä kevyimmästä päästä asioita kuntosalitekemisistä.

-nostella puntteja
-maata jonkun selän päällä
-roikkua tangossa
-käydä läpi perhesuhteet, terapiasuhteet, rakkaussuhteet
-hakata nyrkkeilysäkkiä
-haistella jonkun paitaa

Liikunnan ilot on näytelmä, joka näyttää kuntosalin ja sen käyttäjät jännitteisessä valossa. Hikisen salin sisältä löytyy ihmisiä, jotka eivät ole voittamattomia.

Liikunnan ilot sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa torstaina 16.1.2020.

Rooleissa: Suvi Blick, Ida Sofia Fleming, Joel Hirvonen, Linda Hämäläinen, Milla Kuikka, Sara Paasikoski, Tuomas Rinta-Panttila ja työryhmä

Teksti: Ella Kähärä
Ohjaus: Joel Härkönen
Lavastus: Kaisa Rajahalme
Pukusuunnittelu: Elina Ström
Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén
Äänisuunnittelu: Atte Kantonen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Takomolle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




14.1.2020

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija


Postin lopettaessa lakkoilut sain melko nopeasti saapumisilmoituksen Postista. Mietin, mitäköhän siellä olisi. Yllätys oli kaunis ja makea, vaikka ihmettelinkin, miksi tuli postipakettina. Yllätyksen takana oli Bazar, joka oli lähettänyt kauniissa pakkauksessa olevan omenakanelivalkosuklaalevyn. Jestas, että oli hyvää suklaata. Kultasuklaan suklaata. Nam. Suklaalevy oli ennakkomarkkinointia tammikuussa ilmestyvästä Ruth Hoganin uutuuskirjasta Kadonneiden tavaroiden vartija (2020). Joitakin päiviä eteenpäin Posti kantoi kotiin lisää yllätyksiä. Bazar oli lähettänyt Hoganin kirjan ennakkokappaleen luettavaksi. Rakastan tällaisia yllätyksiä.

Kirjailija Anthony Peardew on ryhtynyt keräämään ihmisten kadottamia tavaroita, kun hänen rakkaansa Therese kuoli. Olihan hän itsekin kadottanut Theresen antaman medaljongin, josta oli aina luvannut pitää huolta. Anthony asuu upeassa talossa, jossa vanhoja asioita kunnioitetaan. Talossa tuoksuvat ruusut sisällä ja puutarhassa. Laura on saanut työpaikan Anthonylta. Hän huolehtii kodinhoidosta ja puhtaaksikirjoittaa Anthonyn kirjoituksia. Anthonyn kuollessa Laura perii kaiken. Anthonyn viimeinen toivomus on, että nainen etsii kadonneiden tavaroiden omistajat. Vaikeaan tehtävään on onneksi saatavilla apua. Puutarhuri Freddy ja naapurin Päivänsäde rientävät avuksi.

1970-luvun alkupuolella Eunice kyllästyy kaikkeen. Hän vaihtaa työpaikkaa. Uusi työpaikka on pienessä kustantamossa, jossa esimiehenä on Pommikone. Eunice ihastuu mieheen, jolta ei voi odottaa vastakaikua, mutta parhaimmat ystävät heistä tulee. Eunice ja Pommikone rakastavat kirjoja ja elokuvia. Yksi toimiston jäsen on Pommikoneen koira Douglas, joka rakastaa donitseja.

Tämä on kyllä oikea hyvän mielen romaani. Sellainen, johon on ihana uppoutua, kun haluaa saada ajatukset pois ikävistä asioista. Hogan kuvailee asioita kauniisti ja ehkä hieman romanttisestikin. Ruusuntuoksun saattaa miltei aistia. Kaiken kauneuden lisäksi kirjasta löytyy runsaasti letkeää huumoria, joka vetää suupielet ylöspäin. Kirjan aihe on myös mitä mainioin. Kyllähän kaikkia kadonneet tavarat kiinnostavat. Kaikilla niillä on historiansa.

Kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka risteävät uskomattomalla tavalla. Tarinoiden kulkiessa rinnatusten eri ajassa, käytettiin molemmissa tarinoissa samoja sanontoja tai viittauksia. Ikään kuin sanat olisivat kuolemattomia ja niinhän ne ovatkin. Hogan on vienyt tarinoita eteenpäin määrätietoisesti, eikä kirjassa junnata paikoillaan. Kumpikaan tarina ei kärsi toisesta, koska kaikella on kirjassa tarkoituksensa.

Kirjan henkilöt ovat mainioita ja jokaiselta löytyy oma erityinen luonteenpiirteensä. Hogan on ehkä hieman karrikoidenkin luonut muutaman kirjan henkilöistä. Tällaiset karikatyyrit ovat yleensä niin mehukkaita, että tällaisista henkilöistä lukisi enemmänkin. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että kirjan sisällöstä ja fiiliksestä olisi tullut aivan erilainen, jos karikatyyrit olisi nostettu keskiöön. Onneksi ei siis nostettu.

Kaiken ihanuuden keskellä lukija voi myös miettiä vakavampia asioita. Kuinka ihmiset suhtautuvat poikkeaviin ihmisiin? Ovatko he automaattisesti yksinkertaisia, eikä heidän puheistaan tarvitse välittää? Vai kannattaisiko kuitenkin seisahtua kuuntelemaan ja osoittaa kunnioitusta toista osapuolta kohtaan? Entä vanheneminen ja muistisairaudet? Osaanko ottaa vastaan kaiken sen, mitä on tulossa, kun jollain läheisellä on muistisairaus? Mikä on muistisairaan kannalta lempeintä ja helpointa? Onko elämää muistisairaan rinnalla jatkettava kuin normaalia elämää vai pitääkö joskus luovuttaa?

Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Kirjan kauniit kannet ovat Laura Noposen käsialaa.

Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija ilmestyy 16.1.2020. Kirjaa suosittelen kaikille hyvää mieltä hakeville sekä niille, jotka rakastavat lukea kauniita kuvauksia.




11.1.2020

Siluetteja ja varjokuvia


Olen huono käymään taidenäyttelyissä, koska tuntuu, ettei ikinä ole aikaa tarpeeksi. Onneksi ystäväni hieman töytäisi ja ymmärsin vihjeen. Lähdin hänen kanssaan Keravan Sinkkaan, jossa oli viimeistä päivää pystyssä Siluetteja ja varjokuvia -näyttely. Itse asiassa olin suunnitellut tänne menoa aikaisemmin, mutta olin vain siirtänyt sitäkin menoa. Hyvä, että menimme, koska taas tuli uutta tietoa taidemaailmasta. Sekään ei tietysti haitannut, että näyttelyyn sattui olemaan vapaa pääsy. On kuulemma aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Ilmankos porukkaa olikin melkoisesti liikkeellä.

Olen aina yhdistänyt siluetit huvipuistoon ja lähinnä Linnanmäkeen. Linnanmäellä tämä perinne lähes loppui, kun Sirkka Lekman jäi eläkkeelle. Lekmanin jälkeen Linnanmäellä siluetteja on leikelty satunnaisesti. Sen sijaan Särkänniemessä Väinö Kemppainen on leikannut siluetteja vuodesta 1983 lähtien. Sirkka Lekmanin isää Eero Mannista olen itse pitänyt siluettitaiteen suurena nimenä Suomessa, mutta kyllä niitä on monta muutakin. Sinkan näyttelyssä yleisöltä oli pyydetty lainaksi siluettileikkauksia. Aika moni näistä oli peräisin huvipuistoretkeltä.

Eero Manninen: Urho Kekkonen (1948). Juha Mieto (1978), Veikko Sinisalo (1968) ja Pertti Pasanen (1978)


Emil Cedercreutz on tunnettu kuvanveistäjänä, mutta myös siluettien tekijänä. Pidin Cedercreutzin taidokkaista leikkauksista, jossa ajankuva huokui. Kauniita naisia upeissa mekoissaan. Toisaalta välillä näin jotain muutakin. Aivan kuin siluetti olisi näyttänyt joltain muulta kuin piti. Tiedätte kyllä sellaiset kuvat, joissa joku näkee ihan muuta kuin joku toinen. Tuskin tämä on ollut Cedercreutzin tarkoitus, vaan katsojan eli minun silmieni vääristämää illuusiota.

Emil Cedercreutz: Paperileikkauksia (1900-luvun alkupuoli)


Se, mikä näyttelyssä yllätti, oli teosten suuruus. Jotenkin taas vain olin kuvitellut pieniä siluettileikkauksia, mutta yllätys oli suuri, kun vastaan tuli suurten seinien kokoisia paperileikkauksia. Yhdysvaltalaisen Randal Thurstonin teoksissa löytyi hurjasti yksityiskohtia. Alla olevassa kuvassa katselin ensin vain kauniita koristeellisia leikkauksia ja upeita barokkimaisia muotoja. Sitten silmät alkoivat löytää mustia, pelottavia lintuja. Taiteilija itse on kertonut teoksen vievän ajatukset nykypäivän poliittiseen todellisuuteen. Voi sen kyllä näin ajatella. Ensin kaikkea kaunista ja sitten rumaa ja likaista. Poliittista peliä.

Randal Thurston: yksityiskohta teoksesta Memoria Palatium (2019)


Näyttelyä kiertäessä tuli väkisin mieleen, kuinka näyttely oli pystytetty, ja kuinka näyttely purettaisiin. Esimerkiksi saksalaisen Heike Weberin töiden monikerroksellisuus ja leikkaus luovat varmasti haasteita niille, jotka joutuvat teoksiin koskemaan. Täytyy olla oma taiteenlajinsa sekin. Olen silti iloinen nähdessäni tällaisia töitä. Weberin kädenjälkikin oli upeaa katseltavaa ja saatoin tuntea, kuinka syöksyin keskelle pusikkoa.

Heike Weber: Scrub, Pusikko (2018)


Sasha Huberin siluetit hämmästyttivät. Siluetteja nitomalla. Ihan oikeasti! Töitä katsellessani mietin sitä, kuinka itse olisin vähintään joka toisen niitin kohdalla hokenut ”eiku eiku” ja repinyt niittejä työstä irti ja yrittänyt uudestaan. Täytyy sanoa, että oivaltavia teoksia. En tiedä, moniko muu tällaista on tehnyt. Postausta kirjoittaessani huomasin, että olin niin hämmästynyt teoksista, etten huomannut ottaa yhtään kuvaa. Sen sijaan olin onneksi napannut yhden kuvan, jossa on myös mukana niittejä.

Sasha Huber ja Petri Saarikko: Juuret, Roots (2015)


Joistakin teoksista voi löytää hämmästyttävän määrän yksityiskohtia. Aluksi ihastelin Katri Kuparisen pikkutarkkoja paperileikkauksia, mutta sitten teoksista alkoi paljastua kaikkea muutakin. Kuparinen on ottanut Timesin ja Der Spiegelin sivuilta katastrofaalisia kuvia, joita on ujuttanut teokseensa. Oli pakko tarkastella teoksia melkoisen kauan ja hakea niistä kaikkea mahdollista. Samalla unohtui teosten uskomaton mahtipontisuus ja pikkutarkka työ.

Katri Kuparinen: yksityiskohta teoksesta Nimetön


Sinkan näyttelytiloista löytyi yksi valtava teos, joka ulottui huoneesta toiseen. Väliseinä vain korosti teoksen mammuttimaisuutta. Taiteilija Andreas Kocks oli laittanut parastaan. Ei ihmekään, että teoksen suomennettu nimi oli Elefantin henkäys. Pidin myös Kocksin käsintehdylle vesiväripaperille tehdyistä kaiverrustöistä. Niissä ei ole saanut veitsi mennä väärään kohtaan. Huikeita.

Andreas Kocks: yksityiskohta teoksesta Untitled (2019)


Näyttelyssä oli mukana Lotte Reinigerin kaksi siluettianimaatiota. Lähes sata vuotta vanha Tuhkimo (1922) oli melkoisen pelottava satu verrattuna Disneyn versioon. En uskalla jakaa tähän postaukseen videota, koska en tiedä, millaiset tekijänoikeudet pitäisi olla vai tarvitseeko mitään. YouTubesta voi kuitenkin hakea haulla Lotta Reiniger Cinderella, niin pääsee katsomaan uskomatonta siluettianimaatiota. Käsittämätöntä, että teos on oikeasti lähes sata vuotta vanha.

Sinkassa oli mukana myös monien upeiden taiteilijoiden teoksia. Olin yllättynyt, kun löysin näyttelystä nuoren 13-vuotiaan Axel Gallénin eli taiteilija Akseli Gallen-Kallelan muotokuvasiluetteja. Mies on ollut todella taiteellinen pienestä pitäen. Ulla Jokisalon Minä-peli -installaatio oli hämmentävä. Kiiltokuvamaisia tyttöjä, joiden kasvoja peitti naamio. Naamio ei kuitenkaan aina ollut kiiltokuvamainen kaunistus, vaan jopa peljästys. Jokisalon mukaan maskit ovatkin yksi minuuden peili. Eteläafrikkalaisen William Kentridgen Shadow Procession -animaatio puolestaan kutsui näyttelyvieraita pimeään huoneeseen afrikkalaisilla soundeilla säestettynä. Mustien sorto paiskautui voimakkaasti kohti katsojaa.

Yhden mukavan tiedon haluan vielä jakaa. Tiedättekö, mistä juontuu nimitys siluetti? Minä en tiennyt. 1700-luvulla elänyt pihi ranskalainen valtiovarainministeri Étienne de Silhouette määräsi verovapaudesta nauttivan aateliston maksamaan veroa muotokuvien kaltaisista ylellisyystuotteista. Siluettimuotokuvat olivat maalauksia edullisempi tapa ikuistaa mallin piirteet.



8.1.2020

Rosa Liksom: Everstinna


Muutama viime vuoden kirjapostaus on vielä tulossa ja tässä on yksi niistä. Rosa Liksomin Everstinnan (Like, 2017) luin jo syksyllä, mutta en ole saanut postausta aikaiseksi. Sinänsä kummallista, koska pidin kirjasta hurjan paljon kaikesta kauheudesta huolimatta. Ehkä toiset kirjat vain vaativat muutaman kuukauden sulattelun, jotta saa jotain sanoja paperille tai näytölle. Tai ehkä syynä oli se, että näin Helsingin Kaupunginteatterin Everstinnan, joka oli niin huikea, etten ole siitäkään vielä saanut mitään järjellistä kirjoitettua.

Everstinna on yhden naisen yhden yön monologi. Monologi, jossa nainen käy läpi elämäänsä. Elämäänsä, johon on kuulunut elo Pohjois-Suomessa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan paineiden alla. Saksalaisuus on ollut naisen hurmostila. Jopa niin suuri, etteivät Hitlerin kauheudet ole sitä latistaneet. Ihailu on ollut suurta ja voimakasta niin kauan, kunnes matto on vedetty jalkojen alta ja totuus on paljastunut. Totuus siitä, kuinka suomalaisille kävisi Saksan vallan alla. Nainen ei olisi everstinna ilman everstiä. Hän on kunnioitetun everstin vaimo. Vaimo, joka saa tuntea olevansa rakastettu. Vaimo, joka osaa käyttäytyä eliittipiireissä. Vaimo, jota voi pettää. Vaimo, jonka voi hakata mennen tullen.

Everstinna on voimakas lukukokemus. Ei pelkästään Hitlerin aikaisten toimien suhteen, vaan kaiken sen järjettömyyden, jonka keskellä everstinna elämäänsä eli. Kirjassa ei kaunistella mitään, vaan kaikki kerrotaan ronskisti ja aidosti. Lukiessa tuli tunne, että itse ei olisi tällaisessa menossa ja melskeessä mukana pysynyt.

Pidän siitä, kuinka Liksom kirjoittaa murteella, nimittäin Tornionjokilaakson murteella tai toisin sanottuna meän kielellä. Itse en ole mikään murre-ekspertti, mutta pidän siitä, kuinka lukiessani voin kokeilla sanojen soljahtamista suussani. Kirjan lopusta löytyy Everstinnan sanakirja. Aika hauska lisä, vaikka itse en tainnut tarkastaa kuin yhden sanan tarkoituksen. Ihmeen hyvin sanoma menee perille, vaikka vierasta murretta lukeekin.

Natsisimin ihannointi on jotain käsittämätöntä, enkä Everstinnaa lukiessani voinut kuin ihmetellä, kuinka everstinna oli niin kiihkoissaan Hitleristä. Everstin ja everstinnan matka Saksaan avasi ehkä pikkuriikkisen everstinnan silmiä, vaikka hän kertookin tottuneensa kauheuksiin viikossa. Kirjaa leimaakin fasistisuus, mutta toisaalta tällä tavoin tuodaan sodan julmuuksia toisella tavoin esiin. Toivottavasti niin, että kaikki ymmärtävät sotien järjettömyyden.

Avioliittohelvetti on varmasti ikuisuuskysymys. Everstinna sai kokea melkoista julmuutta miehensä puolelta. Niin julmaa, että se vei naisen hermolomalle pitkäksi aikaa. En voinut olla ihailematta everstinnaa, kuinka hän suosta nousi. Liksom kuvaa everstinnan vahvaluonteisena naisena. Sellaisena naisena, jollainen ei periksi anna.

Rosa Liksom on käyttänyt kirjassaan kirjailija Annikki Kariniemen elämää viitekehyksenä. Annikki Kariniemi on itse kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan avioliitostaan everstin kanssa. Liksom on kertonut kirjastaan, ettei se ole Kariniemen elämäkerta. Kirjan kaikki tapahtumat ovat kuitenkin sellaisia, että ne olisivat voineet tapahtua.

Rosa Liksomin Everstinna on kirja sinulle, joka et kammoksu murretekstiä. Sinulle, joka et kaikkoa ajatusta natsismista ja pasifismista. Sinulle, joka haluat lukea yhden kuvan suomalaisuudesta.




4.1.2020

Teatterissa: Lokki


Viime vuonna jäi postaamatta joitakin teatteri- ja kirjajuttuja, mutta onneksi aika on vain käsite, ja tänä vuonna voi jatkaa siitä, mihin viime vuonna jäätiin. Kansallisteatterin esittämä Anton Tšehovin Lokki on näyttelijä Maria Kuusiluoman 25-vuotistaiteilijajuhlan huipentuma. Kuusiluoma nähdään näytelmässä huikean Irina Arkadinan roolissa.

Maria Kuusiluoma
Kansallisteatteri: Lokki
Kuva © Tommi Mattila

On kesä. Sorinin maatilalla puhutaan taiteesta ja kirjoittamisesta. Huippusuosittu näyttelijätär Irina Arkadina on ottanut rakastajakseen tunnetun kirjailijan Trigorinin (Jussi Lehtonen). Irinan poika Kostja (Miro Lopperi) on silmittömän rakastanut näyttelijäksi haluavaan Nina Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Kostja on kirjoittanut näytelmän, jonka päähenkilö on ilman muuta Nina. Näytelmä saa maatilan kesäasukeilta ankaran tuomion ja Kostja on maansa myynyt. Ninakaan ei tunnu välittävän Kostjasta, vaan yrittää lähestyä Trigorinia kysymystulvan kanssa. Toisaalta Nina haluaa myös olla täysin samanlainen näyttelijätär kuin Arkadina. Tilanhoitajan tytär Maša (Emmi Parviainen) puolestaan on tulenpalavasti rakastunut Kostjaan, eikä nuori mies huomaa mitään. Rakkautta on ilmassa paljon, mutta kohteet tuntuvat olevan aina väärät.

Maria Kuusiluoma Arkadinana on ehdottomasti oman juhlanäytelmänsä diiva. Kopea ja kylmä käytös tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Kyllä menestyneet ihmiset saavat tehdä ihan mitä tahansa. Suoraan sanottuna ärsyttävää, mutta samalla niin hienoa. Aksa Korttila Ninan roolissa on omaksunut uskomattoman taitavasti ihailemansa näyttelijän ilmeet ja eleet. Voisi sanoa, että nainen on Arkadinan peilikuva nuoruusvuosina. Kun nyt aloin kehua naisia, niin en voi olla vetämättä mukaan Emmi Parviaista. Jestas, että pidän tämän naisen karismasta. Sitä paitsi Parviainen esittää näytelmässä laulutaitojaan. Saattaisi moni laulaja kalveta tämän äänenkäytön rinnalla. Upeaa!

Miro Lopperi ja Aksa Korttila
Kansallisteatteri: Lokki
Kuva © Tommi Mattila



Onhan nyt pakko jotain puhua miehistäkin. Ihan vain tasapuolisuuden vuoksi. Miro Lopperi on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Tästä nuoresta miehestä kuullaan varmasti tulevaisuudessa paljon. Mies, jonka energisyys ja liikunnallisuus näyttämöllä on huikeaa. Toisaalta seuraavassa hetkessä mies saattaa olla totaalisen ahdistunut. Käsittämättömän taitavaa näyttelemistä. Fanitan. Vesa Vierikko on näytelmässä Pjotr Sorinin roolissa. Välillä tuli epäuskoinen tunne, näytteleekö mies vai onko Vierikko oikeasti niin huonossa hapessa kuin näytelmän Pjotr vaikutti toisinaan olevan. Toisaalta kaiken täytyi olla näyteltyä, koska sarkastiset kommentit Vierikon suusta olivat mahtavia.

Anne Rautiainen on ohjaustyössään tuonut Lokkiin hienoja vivahteita. Lokki on klassikko ja sitä Kansallisteatterin näytelmä kunnioittaa. Rautiainen on saanut ujutettua mukaan loistavasti toteutettuja ja dramaattisen pysähdyttäviä kohtauksia. Entä sitten näytelmän visuaalisuus? Siis mitä ihmettä! Aivan kuin olisin katsonut isoja näyttämötauluja. Sivuseinillä lepattavat kynttilät toivat näytelmään omaa hienoa tunnelmaa. Välillä kynttilät sammuivat, välillä paloivat. Siitä huolimatta liekit olivat kuin aidoissa kynttilöissä. Aivan mielettömän mahtavaa valosuunnittelua. Kiitos Ville Toikka ja kaikki muut, jotka olitte näppinne näytelmän visuaalisuuteen iskeneet.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma
Kansallisteatteri: Lokki
Kuva © Tommi Mattila

Lokki on ilman muuta traaginen näytelmä. Rakkauden kohteet ovat vääriä, eikä kenelläkään tunnu menevän hyvin, vaikka näennäisesti muuta näytelläänkin. Näytelmässä on myös suurenmoista nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelua. Nuoruus esiintyy elinvoimaisena. Vanhuus heikkenevänä. Jokainen voi miettiä, mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan. Toisaalta nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelu ei estä sitä, etteikö molemmissa voida tuntea kaipuuta ja kiihkoa. Siihen ikä ei ole mikään vastaus.

Kansallisteatterin Lokkia esitetään vielä ainakin koko kevätkauden. Jos rakastat visuaalisuutta, tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti nähdä.

Lokki sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 18.9.2019.

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Suomennos: Jalo Kalima
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Näin esityksen osana Bloggariklubin suhdetoimintaa. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




2.1.2020

Vesitornin vuosi 2019


Tämä postaus piti tehdä viime vuonna, mutta jäi tekemättä, kuten niin moni muukin asia. Tehdään siis nyt, koska uutena vuotena on paletti vielä puhdas.

Olen kolmena vuotena peräkkäin kuvannut piharakennustamme eli naapuritontilla sijaitsevaa Keravan vanhaa vesitornia. Olen pyrkinyt kuvaamaan vesitornin kuukauden ensimmäisenä päivänä illalla kuuden aikoihin. Viime vuonna tuli lipsuttua. Heinäkuun kuva taisi olla vasta yhdeksäs päivä, koska ajatuksissa oli niin paljon suurempia murheita. Vaikka kuvissa ei kauheasti näy luontoa, niin jotain sentään ja taivasta voi aina katsella. Nyt kun itse kuvia katselin, niin aika surullisia olivat touko-, kesä- ja heinäkuun taivaat. Missä ovat olleet kauniit, siniset taivaat? Huhtikuussa, elokuussa ja syyskuussa. Lokakuussa on ruskaa nähtävissä. Huomattavasti enemmän kuin edellisen vuoden lokakuussa. Marraskuun kuvassa on puolestaan jotain salaperäisyyden utua.

Kuvat on otettu kännykkäkameralla. En muokannut kuvia muuten kuin hieman nipistelin reunoista.  Välillä vesitorni on hieman vinksallaan, mutta ei anneta sen haitata. Annetaan kuvien puhua puolestaan.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu


Nyt kun katson kuvia uudelleen, niin näyttää aivan siltä kuin kesä- ja heinäkuun kuvat olisi otettu samana päivänä. Samoin elo- ja syyskuun kuvat muistuttavat kummasti toisiaan. Jokainen kuva otettu kuitenkin eri aikaan.

Oletko sinä tehnyt tällaisia kuvakollaaseja?

Aiempien vuosien kuvat voit katsoa täältä: