14.10.2019

Valehtelijan peruukki – totta vai tarua?


Mitä tapahtuu, kun Heini Junkkaala, Pirkko Saisio ja Marja Packalén päästetään samaan tilaan? Sitä en osaa sanoa tarkalleen, mutta arvelen, että puhetta on riittänyt, koska sen pohjalta Junkkaala on kirjoittanut Valehtelijan peruukin. Näytelmän, joka on Pirkko Saision ja Marja Packalénin muistoja täynnä tai jos ei ole, niin sitten joku on valehdellut pahemman kerran.

Mitä Valehtelijan peruukissa oikeastaan tapahtuu? Pirkko Saisio ja Marja Packalén astelevat näyttämölle ja aloittavat puhumisen. He kertovat elämästään. Muistelevat menneitä, puhuvat nykyisyydestä sekä suunnittelevat tulevaa. Suunta on kuitenkin selvä. Lähdetään nuoruusvuosista liikkeelle kohti ikääntymistä. Välillä voidaan palata muistoissa takaisin ja pohtia, mitä muuta tapahtui tai olisi voinut tapahtua. Onko aika kullannut muistot, sanotaanko suorat sanat vai onko kaikki kuitenkin pelkkää valetta, jonka katsoja imee itseensä ja miettii, että tämän minä tarkastan netistä. Nettihän tietää kaiken.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén
KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki
Kuva © Noora Geagea


Joku voisi ajatella, että on absurdia, että Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat näytelmän näyttelijät. Hehän siis oikeastaan näyttelevät omaa elettyä elämäänsä. Oikeasti näytelmä on todella kiehtova. Saisio ja Packalén ovat taitavia näyttelijöitä, mutta tavallaan toistensa vastakohtia. Saisio on voimakasluonteinen ja päämäärätietoinen. Packalén puolestaan on rauhallisempi ja hänen roolissaan näkee luontaista hyväksyjää ja pehmeyttä.

Näyttämöllä on monen monta vaatepuuta. Jokaiseen vaatepuuhun on ripustettu erilainen vaate. Vaatteilla on näytelmässä tärkeä rooli. Ne esittävät Saision ja Packalénin ihmissuhteita. Ihmisiä kuvaavat vaatteet on nimetty. Löytyy isää ja lasta, mutta mukana on myös Huivi, Silkki, Paita ja Kaulus sekä monta muuta. Saisio ja Packalén keskustelevat vaatepuissa oleville vaatteille tai siis ihmisille. Vaatteet eivät puhu, mutta kun toinen naisista lopettaa puhumisen, toinen jatkaa luontevasti oman suhteensa avaamista. Välillä keskustellaan samanaikaisesti, mutta tämä ei häiritse näytelmän seuraamista.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén
KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki
Kuva © Noora Geagea


Vaatteet saavat uuden merkityksen siinä vaiheessa, kun vaatteen kantaja on kuollut. Vaate riisutaan vaatepuulta ja siirretään näyttämön laidoille. Poismennyt on tämän jälkeen ikuisesti mielen sopukoissa. Välillä vaatteen kantaja unohdetaan, mutta häneen on helppo palata, kun jokin asiayhteys sitä vaatii. Aivan kuin oikeassa elämässä. Kuollut henkilö elää mielissämme, mutta emme aktiivisesti häntä muistele. Voimme kuitenkin palata muistoihin, kun saamme sopivan sysäyksen sille.

Musiikilla on suuri osuus ja merkitys näytelmässä. Portugalilaisen Marizan ääni täytti välillä koko salin. Upeaa kuunneltavaa sekä ilman muuta katseltavaakin. Vaatepuulla oleva Marizan kirkuvanpunainen juhlamekko sai tuulta purjeisiinsa. Upea näky. Mutta ei se musiikki siihen loppunut. On pakko sanoa, että hämmästykseni oli suuri, kun kuulin Pirkko Saision laulavan. Mikä ääni naisella onkaan! Nainen on todellinen monilahjakkuus.

Marja Packalén ja Pirkko Saisio
KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki
Kuva © Noora Geagea


En voi muuta kuin ihastella Heini Junkkaalan kykyä luoda tällainen näytelmä. Toki Saisiolla ja Packalénilla on mielettömän suuri osuus tekstistä, mutta Junkkaala on kutonut kaiken kasaan. Tämän lisäksi hän on ohjannut näytelmän. Heini Junkkaala, minä fanitan sinua.

Valehtelijan peruukki on trilogian toinen osa. Odotus (KOM, 2009) on trilogian ensimmäinen osa ja olen kaikille niille kateellinen, jotka ovat näytelmän nähneet. Junkkaala kertoo käsiohjelmassa, että hänen haaveenaan on tehdä trilogian päätösosa kymmenen vuoden kuluttua. Sitä odotan.

Valehtelijan peruukki on näytelmä, joka saattaa hämmentää, mutta toisaalta, jos rakastaa kuunnella ihmisten tarinoita, niin tässä on näytelmä kaikille sellaisille. Sitä paitsi, jos on utelias luonne, niin tämä on ehdoton valinta.

Valehtelijan peruukki sai kantaesityksensä KOM-teatterissa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Käsikirjoitus: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
Ohjaus: Heini Junkkaala
Dramaturgi: Elina Snicker
Lavastus- ja pukusuunnittelu: K Rasila
Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos KOM-teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



13.10.2019

Tarpeettomia ihmisiä, onko heitä?


Samana päivänä, kun olin menossa katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmää, sain kuulla epämiellyttäviä uutisia. Sellaisia, joissa sympatiapisteet olivat kertojan puolella. Kuulin tarinan siitä, millaista on joutua puolison järjettömän vihan kohteeksi. Tarinaa en enempää tässä avaa, mutta enpä olisi arvannut, että teatterin penkissä katson samanlaista esitystä. Esitystä, joka ei missään tapauksessa ole sellainen, jonka voisi tuosta noin vain sivuuttaa, vaan esitys, jonka arvo nousee siinä, että tällainen asia on nostettu esille.

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola
Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä
Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy



Kari (Jukka Peltola) on irtisanottu töistä. Mies on allapäin, eikä voi ymmärtää, kuinka hänet on voitu potkia pihalle. Karin vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) yrittää luoda kotiin positiivista ilmapiiriä ja olla hellä ja ymmärtäväinen miestään kohtaan. Mikään ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Miksi Tuulan paras kaveri on Petri (Jari Vainionkukka)? Onko näillä jotain muutakin tekemistä keskenään kuin pelkkä ystävyys? Petri puolestaan on revennyt liian moneen paikkaan, eikä tunnu enää saavan otetta mistään. Vaimo on lentoemäntä, eikä häntä paljon kotona näy. Kaiken lisäksi Tuulan työkaveri Sonja (Elina Varjomäki) astelee Petrin elämään. Voiko mikään mennä enää pahemmin pieleen? Kyllä voi, kun Petri kuulee Sonjalta Karin ja Tuulan vaietusta salaisuudesta.

Tällaisen näytelmän nähtyään on pakko miettiä, millaisen tunneskaalan näyttelijät joutuvat käymään läpi esityksen aikana. Jukka Peltolan ahdistuneisuus paistaa miehestä läpi. Hänen raivohulluus tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä., eikä vastapuolella ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa vastaan se, mitä tulee tai paeta kauaksi ja nopeasti. Näytelmän alussa mietin, miksi Anna-Leena Sipilä tuntui olevan jollain tavoin ylipirteä. Myöhemmin käsitin, että se oli perheen sisällä käytävää näytelmää. Minä olen ihana, olethan sinäkin ihana minulle. Käsittämättömän taidokasta peliä. Myöhemmin Sipilän rooli muuttui pelkäksi pelokkaaksi raamiksi ylipirteästä itsestään. Pelko oli käsinkosketeltavaa.

Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä
Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy



Jari Vainionkukan rooli aluksi hieman nauratti, mutta mitä pidemmälle ilta kävi, sitä selvemmin näin miehessä oireita itsestäni. Liian paljon mielenkiintoisia juttuja ympärillä ja joka paikkaan pitäisi ehtiä. Tämän lisäksi pitäisi selviytyä työpäivistä. Katsojana minun oli hyvin helppo samaistua Petrin rooliin. Koska kaikesta tulee ähky, ei mitään saa lopulta aikaiseksi. Elina Varjomäen Sonja vaikutti olevan näytelmän rehellisin ja suorasukaisin henkilö. Vaikka oikeassa elämässä tällaiset ihmiset ovat rehellisesti sanottuna ärsyttäviä, en voinut olla pitämättä Sonjan tyylistä.

Tarpeettomia ihmisiä vaikuttaa hyvin realistiselta näytelmältä. Asioita ei kaunistella, eikä puolustella. Tilanteet Karin ja Tuulan avioliitossa saattavat kääntyä hetkessä kaaosmaisiksi ja pelkoa täynnä oleviksi kohtauksiksi. Ei tarvita kuin pieni sana tai lausahdus ja jokin niksahtaa Karin pääkopassa. Vaikka Tuula tekisi ja vannoisi mitä tahansa, ei Kari päästä irti ajatuksesta, joka on vallannut hänen mielensä.

Jari Vainionkukka, Elina Varjomäki, Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola
Keski-Uudenmaan teatteri: Tarpeettomia ihmisiä
Kuva © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy



Käsiohjelmassa ohjaaja Seppo Halttunen on kirjoittanut osuvasti, että hän toivoo, ettei näytelmä jätä ketään välinpitämättömäksi. Ei taatusti jätä tai siinä tapauksessa katsoja on jollain tavoin poikkeava yksilö. Reko Lundánin käsikirjoitukseen perustuvalla näytelmällä on jo ikää, mutta aihe on edelleen ajankohtainen. Parisuhdeväkivalta on vaiettu salaisuus, josta ei uskalleta puhua. Uhriksi joutunut vaikenee, koska pelkää, että on jollain tavoin huono ja epäonnistunut ihminen, kun alistuu moiseen. Ei ole kuitenkaan helppoa ja yksinkertaista lähteä suhteesta, jossa kaikki on mennyt pieleen. Suhteen väkivaltainen osapuoli osaa kääntää asiat helposti positiiviseksi ja uskottavaksi. On myös pelko siitä, mitä muut ihmiset sanovat, jos ero tulee.

Tarpeettomia ihmisiä on näytelmä, joka kannattaa mennä katsomaan, jotta saisi edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaisessa perhehelvetissä ihmiset saattavat elää. Näytelmän nähtyään täytyy myös muistaa kiittää, jos itsellä on kaikki hyvin.

Tarpeettomia ihmisiä sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa torstaina 10.10.2019.

Rooleissa: Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Käsikirjoitus Tarpeettomia ihmisiä: Reko Lundán

Ohjaus: Seppo Halttunen
Musiikki: Jussi Hongisto
Lavastus: Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Puvustus: Sinikka Zannoni
Äänisuunnittelu: Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti
Valot ja grafiikka: Kalle Tahkolahti
Tekniikka: Iain MacIntosh

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

12.10.2019

Teatterissa: Ronja Ryövärintytär


Olin odottavalla kannalla, kun suuntasin kohti Järvenpää-taloa. Vihdoinkin näkisin, millaisen esityksen Järvenpään teatteri oli saanut aikaiseksi Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvasta Ronja Ryövärintyttärestä. Koska lastenteatteria tulee sen verran harvoin nähtyä, on välillä kiva heittäytyä tarunomaiseen ja lapsekkaaseen olotilaan. Toisaalta Lindgrenin tarina on niin hieno, että siitä soisi monen aikuisenkin ottavan mallia.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär
Kuva © Olli Tamminen

Matiaksenlinnassa asuva Ronja (Lotta Enroth) on vanhempiensa Matiaksen (Vesa Kotaviita) ja Loviisan (Sanna Erdoğan) ainoa lapsi. Vaikka linnassa asuu myös Matiaksen ryövärijoukko, on tyttö saanut elää melkoisen suojattua elämää siihen asti, kunnes Matias lähettää tyttärensä Matiaksenmetsään. Metsä on täynnä vaaroja. Tähän asti ainoa vaarallinen paikka Ronjan elämässä on ollut Helvetinkuilu, joka on jakanut valtavan linnan kahteen osaan. Metsästä tulee Ronjan toinen elämä. Hän rakastaa metsän ääniä ja tuoksuja, mutta metsässä hän törmää näiden lisäksi outoihin olentoihin, joista pelottavimpia ovat syöjättäret. Metsässä Ronja tapaa myös pojan, Birkin (Severi Joukainen), joka on ryöväripäällikkö Borkan (Markus Peltola) poika. Tapaaminen ei ole ensimmäinen kerta. Lapset ovat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran kuilun partaalla. Metsässä heidän suhteensa kuitenkin muuttuu ystävyydeksi, joka ei tunne rajoja. Kuinka käy kahden riitelevän ryövärijoukon kanssa, kun lapset ovat ystävystyneet?

Ihastuin siihen, kuinka Ronja ja Birk oikeasti näyttivät lapsilta. Toki Lotta Enroth ja Severi Joukainen vielä nuoria ovatkin, mutta eivät sentään, niin nuoria, että olisivat lapsia. Pidin myös siitä, kuinka täysillä molemmat olivat rooleissaan kiinni. Ronjasta löytyi sekä vahvuutta että tyttömäistä olemusta. Birk puolestaan näytteli loistavasti varautunutta, kun Karhuluolalle tuli Ronjan läheisiä vierailulle. Kalju-Pietua näyttelevä Leena Laaksonen ilahdutti roolityöllään. Kalju-Pietun rooli on mehevä ja mielestäni Laaksonen oli saanut siihen hyvän otteen.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär
Kuva © Olli Tamminen



Esityksessä on useita riehakkaita kohtauksia. Yksi mieleenpainuva kohtaus oli Matiaksenlinnassa pidetyt pidot, joissa koko linnan porukka tanssi. Ronjan ja Loviisan viimeinen veto tanssilattialla oli hieno. Mutta se, mikä on ehdottomasti tämän näytelmän helmi, on kakkiaiset. Kyllähän te tiedätte kakkiaiset? Sellaiset pienet tyypit, jotka eivät tee mitään pahaa, mutta toisaalta eivät tunnu saavan muutenkaan mitään muuta aikaiseksi kuin rallatusta ja ihmettelyä. Kakkiaisten vetämä rap-biisi jäi soimaan korvaan koko illaksi. Näytelmän syöjättäret olivat pelottavia, mutta melkoisen säikähdyksen koin itsekin, kun männiäisjoukko lähti liikkeelle lähestulkoon jalkojeni juuresta.

Ohjaaja Essi Kaila on saanut pidettyä hienosti kiinni Lindgrenin sadusta. Näytelmä on uskollinen alkuperäiselle tarinalle, eikä turhia kikkailuja ole lähdetty hakemaan. Tykkäsin myös siitä, kuinka hyvin näyttelijät sopivat rooleihinsa. Näytelmän puvustus ja lavastus sopivat upeasti näytelmään. Skenografiasta lähteekin kiitokset Reija Steniukselle.

Järvenpään teatteri: Ronja Ryövärintytär
Kuva © Olli Tamminen



Ronja Ryövärintytär on tarina ystävyydestä ja itsenäistymisestä. Tässä on jotain hyvin ajankohtaista ja mietteliääksi laittavaa. Pitäisi oppia olemaan avoin ja uskaltautua hyppäämään uuteen ja erilaiseen ystävyyssuhteeseen, jos sellainen tulee tarjolle. Ystävyys voi todellakin tulla odottamattomalta suunnalta. Lasten itsenäistyminen on näytelmässä mukana myös. Joskus vanhempien on löysättävä ohjausnarujaan ja päästettävä lapset maailmalle. Tosin tarinan lapset mielestäni olivat oikeasti liian nuoria itsenäistymään, mutta saduissahan kaikki on sallittua.

Ronja Ryövärintytär on näytelmä, josta saattaa olla helppo aloittaa lapsen opettaminen teatteritaiteen rakastajaksi. Ihana satu, josta löytyy omituisia otuksia ja hieman jännitystä. Suositusikäraja näytelmälle on 6 vuotta. Nuorempia lapsia en näytelmää veisi katsomaan, koska näytelmässä saattaa olla lapselle pelottavia kohtauksia. Pakko muuten mainita sekin, että iltanäytökset alkavat jo klo 18.30, joka on hyvä, ettei ilta mene liian myöhäiseksi.

Järvenpään teatterin esittämä Ronja Ryövärintytär sain ensi-iltansa Järvenpää-talon Kellariteatterissa perjantaina 11.10.2019.

Rooleissa: Lotta Enroth, Severi Joukainen, Vesa Kotaviita, Sanna Erdoğan, Markus Peltola, Auli Aarniokoski, Päivi Käyhkö-Isomäki, Leena Laaksonen ja Satu Prittinen

Alkuperäisteos Ronja, Rövardotter (Ronja Ryövärintytär): Astrid Lindgren
Suomennos: Tuovi Paju

Dramatisointi: Annina Enckel
Ohjaus: Essi Kaila
Lavastus ja puvustus: Reija Stenius
Koreografia: Tuulia Hongisto
Valosuunnittelu: Jukka-Pekka Saastamoinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär


Nyt tulee tunnustus. En ole ikinä aikaisemmin lukenut Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytärtä (WSOY, 1982) kuin vasta nyt. Toki olen kuullut tarinoita Ronja ryövärintyttärestä, mutta kirjan ilmestyessä olin juuri sen ikäinen, että olin ohittanut tämäntyyppisten kirjojen lukemisen. Onneksi ikinä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä tarttua kirjaan, jonka tarina on sykähdyttävä. Myönnän, että oli toinenkin syy, jonka vuoksi kirjan kirjastosta lainasin. Järvenpään teatterin syksyn ensi-illassa oli tiedossa samaiseen satuun perustuva näytelmä. Näytelmästä kuulette lisää toisessa postauksessa.

Matiaksenlinnassa asuvat ryöväripäällikkö Matias, hänen vaimonsa Loviisa sekä ryövärijoukko. Eräänä myrskyisenä yönä syntyi Ronja, jolle kaikki menettivät heti sydämensä. Samana yönä Matiaksenlinna repesi kahteen osaan. Väliin jäi vain syvä kuilu, joka sai nimekseen Helvetinkuilu. Ronja kasvaa linnan suojissa, mutta tulee sekin päivä, jolloin Matias lähettää hänet Matiaksenmetsään. Tytön on opittava tuntemaan metsä ja varomaan sen pelottavimpia vaaroja, kuten ajattaroita, männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Viimeksi mainittu on Matiaksen ryövärijoukon pahin kilpailija. Eräänä päivänä Ronja tapaa Helvetinkuilun toisella puolella pojan, joka osoittautuu Borkan pojaksi Birkiksi. Borkan ryövärijoukko on valloittanut linnan toisen puolen, mikä on ennenkuulumatonta. Ronja ja Birk kiinnostusta toisiaan kohtaan, eikä aikaakaan, kun he ystävystyvät. Heidän ystävyytensä kasvaa sellaisiin mittoihin, että he ovat valmiita uhmaamaan koko maailmaa tai ainakin omia perheitään.

Ronja, ryövärintytär on kaunis tarina ystävyydestä, joka vähät välittää perinteistä. Ronja ja Birk näyttävät perheilleen, että he eivät usko vanhoihin tapoihin, joissa riidellään ja aiheutetaan pahaa oloa muille. He uskovat parempaan maailmaan ja ovat valmiita tekemään mitä tahansa toistensa puolesta. Toki Ronja tuntee sisimmässään pahaa olo ja huolta vanhemmistaan, etenkin isästään. Hän ei voi kuitenkaan antaa anteeksi Matiaksen sanoja ennen kuin Matias hyväksyy Birkin. Näillä lapsilla on sydän paikallaan.

Pidin kirjan tunnelmasta. Mahtava linna, jossa lapsi voi seikkailla mielin määrin. Metsä upeine paikkoineen, väreineen ja äänineen. Näiden rinnalla linnan pelottavat vankiholvit sekä metsän kummajaiset. Kirjassa on vanhan kunnon ajan seikkailuhenkisyyttä. Kaikki ei voi olla liian kivaa ja ihanaa, vaan varjoista voi hiipiä pelottavia otuksia. Vaikka otukset ovat osin hyvinkin pelottavia, on niissä jotain tarunhohtoista. Tällaisia otuksiahan voi oikeasti asua metsän siimeksessä.

Yksi asia, joka minua hieman häiritsi, oli kirjassa käytetty kieli tai oikeastaan vai pari sanaa. Paskapää ja paskiainen. En tiedä, millainen kirjan alkuperäisteksti on, mutta jotenkin itseäni kummastutti nämä sanat kertomuksessa. Ajattelin kirjan kuitenkin olevan lapsille suunnattu, niin en olisi halunnut löytää tekstin joukosta tällaisia sanoja. Onko minussa siis herännyt kukkahattutäti? Ehkä tai ehkä ei. Kertoessani havainnostani yhdelle työkaverilleni, hän sanoi, että jospa siihen aikaan kirjat on käännetty tällä tavoin. Saattaa olla, mutta kun muistelen omaa lapsuuttani, niin kaikki kirosanat ja rumat sanat olivat jollain tavoin pannassa. Vain kovikset kiroilivat.

Ruotsinkielinen alkuteos Ronja, Rövardotter on ilmestynyt vuonna 1981. Kun kirja on julkaistu, Astrid Lindgren on ollut yli seitsemänkymppinen. Täytyy nostaa hattua, ihan vaikka sitä kukkahattua. Kirjan on suomentanut Tuula Taanila. Kirjan kuvituksen takana on Ilon Wikland. Kuvitus on pikkutarkkaa ja ehkä hieman synkkääkin, mutta sopii kirjaan loistavasti. Voi olla, että joku lapsi olisi eri mieltä asiasta.

Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär on satu, joka elää tänä päivänäkin ja varmasti vielä vuosikymmeniä eteenpäinkin. Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea omalle lapselle tai jos lapsi osaa itse lukea, niin tätä kirjaa kannattaa suositella luettavaksi.





1.10.2019

Terveydenhoidollisia juttuja


Kun ihmisellä tulee puoli vuosisataa mittariin, niin kummasti alkaa joka paikkaa kolottaa. Voihan se olla niinkin, että on ennekin kolottanut, mutta viimeistään tässä vaiheessa kaikki alkaa tuntua kropassa. Työpaikkani työterveyshuolto on supistettu lähestulkoon minimiin, joten olen päätynyt julkisen puolen asiakkaaksi kaikissa muissa kuin äkillisissä sairauksissa. Voitte arvata, että kun ihminen on vältellyt lääkäreitä mahdollisimman hyvin ja nekin vähäiset ongelmat hoidattanut yksityisellä puolella, niin julkinen puoli on jotain aivan muuta. Kyllä voi sattua ja tapahtua kaikenlaista tai oikeasti tämä taitaa mennä niin, että joillekin vain sattuu ja tapahtuu hieman enemmän kuin muille.



Terveyskeskuslääkäri passitti minut viime syksynä laboratoriokokeisiin ja EKG:hen. Koska olen töissä käyvä ihminen, varasin laboratorioajan netin kautta. Kätevää. Ei tarvinnut istua tuntikausia vetoisassa odotustilassa. Verikokeiden jälkeen minut ohjattiin EKG:n odotustilaan, jossa jo istui kolme miestä odottamassa vuoroaan. Tulipa siihen vielä yksi nainen ja neljäskin mies paikalle. Yksi miehistä puhui koko ajan. Naiselle sanoi, että kannattaisi lopettaa tupakanpoltto, jos noin kovaa yskii. Kuuntelin toisella korvalla miehen juttuja ja näin oven käyvän. EKG-täti avasi oven ja sanoi nimeni. Olin nousemassa ylös, niin alati puhuva mies ryntäsi ovelle. Minä perässä ja tarkastin, kutsuiko hän minut seuraavana EKG:hen. Näin oli. Mies riemastui siitä. Hän oli odottanut paikalla pisimpään eli hänen mielestään oli hänen vuoronsa. EKG-täti sanoi, että ajan varanneet pääsevät ensin. Eihän mies sitä uskonut, joten EKG-täti sanoi, että mies voisi mennä riisumaan yläosan toiseen pukusuojaan, mutta minut hän ottaisi ensin EKG:hen. Menin naisen perässä omaan pukusuojaani. EKG-täti ohjeisti vielä minuakin riisumisessa ja pyysi tulemaan mittaukseen, kun olen valmis. Täti ei saanut ovea kiinni ja minä olin jo riuhtomassa vaatteita päältäni, niin toisen pukusuojan ovi kävi. Sieltä se puhelias mies marssi ja oli menossa makaamaan mittauspedille. EKG-täti alkoi olla käärmeissään ja sanoi, että rouvan EKG tehdään ensin. Loppujen lopuksi EKG saatiin otettua ilman kolmatta pyörää. Täytyy kyllä myöntää, että minua alkoi tilanne naurattaa aivan suunnattomasti. Olisiko minun kenties pitänyt mennä samalle mittauspöydälle miehen kanssa?



Olli Lindholmin kuolema on passitanut monet suomalaiset lääkärin puheille. Mieskin minua patisti ja lopulta varasin ajan terveyskeskuslääkärille. Uniapneatutkimuksiin halusin ja sinne sain lähetteen. Ajattelin, että joudun odottamaan pitkään ennen kuin sairaala lähestyy minua, mutta kirje tuli nopeammin kuin arvasinkaan. Tosin ei aikaa, vaan ajan varaaminen hoitajalle piti tehdä netin kautta. Kätevää sekin. Elettiin toukokuuta. Ensimmäinen vapaa aika hoitajalle olisi ollut Raaseporissa kesäkuussa. Ei kiva matka. Peijakseen halusin, koska se on lähisairaalani. Ensimmäinen vapaa aika oli elokuussa. Sen varasin ja aikakin kului suhteellisen nopeasti. Peijaksessa hoitaja kertoi minulle uniapneatutkimuksesta ja antoi minulle mittauslaitteen mukaani. Tarkoitus oli nukkua seuraava yö laitteen kanssa ja palauttaa laite seuraavana aamuna Peijakseen. Näin tein. Palauttaessani mittauslaitetta isoon postilaatikkoon luin lapun, jossa pyydettiin varmistamaan, että laite tippuu laatikkoon. Tein työtä käskettyä. Muuten meni kivasti, mutta sain postilaatikon jumiin. Siis oikeasti jumiin. Kansi ei enää liikkunut mihinkään. Hiki valui kasvoiltani ja takanani jotkut naiset pohtivat, olivatko oikeassa paikassa. Onneksi paikalle porhalsi joku henkilökuntaan kuuluva nainen. Kerroin hänelle saaneeni postilaatikon jumiin. Nainen alkoi kanssani ihmetellä laatikkoa. Rynkytimme ja hakkasimme laatikkoa. Mitään ei tapahtunut, kunnes yhtäkkiä kuului kolahdus. Nainen avasi postilaatikon. Mahtavaa! Laite oli tippunut postilaatikon pohjalle ja saatoin häipyä paikalta vähin äänin.



Odottaessani kunnallisen hammaslääkärin odotustilassa vuoroani, näin, kuinka joku huoltomies käveli jonkun naisen perässä. Huone 20 oli varattu eli sinne ei voinut mennä. Siinä sitten ajattelin, että olisipa kiva, jos olisi huoltomies todistamassa potilaspaniikkia. Kun vuoroni lopulta tuli, niin hammaslääkäri pyysi ensiksi anteeksi myöhästymistään. Samaan hengenvetoon hän jatkaa, etteihän haittaa, jos huoltomies on paikalla. Ihan oikeasti? Siis juuri minun tuuriani. Minä siinä sitten vastaamaan ja keventämään tunnelmaa, että ei, ellei huoltomies pelästy itkuani. Pelkotilani nousi, kun hammaslääkäri sanoi, ettei reikä ole aivan pieni. Siis ei kai vain juurihoitoa? Ei muuta kuin nainen hammaslääkärin tuolille ja tummat lasit silmille. Aloitetaan puudutuksella. En tuntenut mitään. Vain pehmeän painalluksen ikenellä. Hengityselimeni sen sijaan tunsivat. Sain astmakohtauksen. Tuoli ylös. Hammaslääkäri ojentaa laukkuni, josta kaivan astmakohtauslääkkeen esiin. Vedän henkoset ja juon hoitajan antaman vesimukillisen. Samaan aikaan huoltomies Vesa korjaa laitetta. Ajatteli varmaan, että draamakuningatar tuolissa. Päästiin jatkamaan hoitoa. Hammaslääkäri sanoi, että nyt on varmaan jo puutunut. Sanoin, etten tunne mitään puudutusta. Taputteli ikeniäni ja sanoi, ettei hyvin pistetty puudutus tunnu missään, kun sanoin, etten tuntenut piikkiä. Laitettiin toinen puudutuspiikki ja nyt alkoi tuntua. Paikkaaminen sujui mielestäni helposti ja huoltomies Vesakin poistui jossain vaiheessa paikalta. Hammaslääkäristä lähtiessäni ihmettelin aika puutunutta naamaani. Loppupäivän oli tunne, että toinen silmämuna pullahtaa kohta paikoiltaan. Että sellainen reissu. Huoltomies, astmakohtaus ja puoli naamaa turvoksissa.



Uniapneatutkimuksen jälkeen minulla todettiin virallisesti uniapnea. Kyllähän minä sen tiesin jo entuudestaan, mutta nyt olen hoitoputkessa. Saan joskus maskin kasvoilleni ja toivottavasti sen jälkeen alkaa väsymys helpottaa. Ei tämäkään tietysti mennyt kuin elokuvissa. Olin Helsingin Kaupunginteatterin avajaisissa, kun Peijaksesta soitettiin. Minulla olisi kuulemma ensin verkkolääkäriaika syyskuun loppupuolella. Jestas! Sellaista en ole ikinä kokenutkaan. Homman piti olla helppo juttu. Minulle lähetettiin sähköpostiin linkki, jonka kautta kirjautua. Ei se homma nyt kyllä ihan niin mennyt. Ei onnistunut kirjautuminen. En jaksanut selvittää asiaa enempää. Selvitin myöhemmin. Ensin piti rekisteröityä ja sen jälkeen kirjautua. Hienoa. Siellä se verkkolääkäriaika oli. Edellisenä iltana ennen verkkolääkäriä joskus yhdeksän jälkeen illalla ajattelin kokeilla kirjautumista, jotta varmasti kaikki toimisi. Ei toiminut taaskaan linkki, mutta onneksi osasin löytää kirjautumispaikan muuta kautta. Mennessäni katsomaan omia tietojani huomasin, että minun piti tutustua uniapnea-aineistoon ennen verkkolääkärin aikaa. Mitä ihmettä? Ihan oikeasti! Minulla olisi ollut miljoona muutakin tehtävää sinä iltana, mutta niinhän minä sitten istuin koneen ääressä ja luin kaiken maailman juttuja uniapneasta ja katselin videoita. Tuli samanlainen tunne kuin koulussa, kun jätit tehtävät viime tippaan. Paniikki päällä. Verkkolääkärin vastaanotto sen sijaan toimi hienosti. Tosin piti laittaa takapuolen alle paksu tyyny, jotta videokuvastani näkyisi muutakin kuin päälaki ja silmälasit.



Nyt tästä postauksesta tulee ihan älyttömän pitkä, mutta vielä yksi juttu. Minulla oli tänään aika mammografian joukkoseulontaan. Tunsin ylpeyttä mennessäni paikalle ja osatessani käyttäytyä, kuten piti. Ilmeisesti kaikki naiset eivät olleet käyneet ilmoittautumassa vastaanottoon, koska tuntui olevan melkoista sekaannusta. Tosin minäkin olin työntämässä Kelakorttia vastaanottovirkailijalle, mutta ei se kiinnostanut häntä. Hän otti vain kutsukirjeen, jonka olin saanut kotiini. Astelin lappusten johdattamana kulman taakse pitkälle käytävälle, joka oli oikeastaan aika kamala. Seinän vieressä oli vieri vieressä tuoleja, joilla istui naisia. Aloin tähyillä, löytyykö vapaata istumapaikkaa ja löytyihän sieltä. Pääkopassani oli jotenkin armeijamainen fiilis. Riviin järjesty ja tutkimuksiin. Koska saavuin viimeisenä paikalle, minulla oli tunne, että kaikki tuijottivat, kuinka aloin riisua takkia päältäni. Siis oli kuuma, niin piti saada takki pois. Saadessani lopulta itseni järjestykseen ja kännykän käteeni, niin johan minut kutsuttiin paikalle. Siis kaikkien niiden jonossa olevien naisten ohi, vaikka olin tullut viimeisenä. Mammografianainen sanoi, että riisu yläosa paljaaksi ja laita ovi lukkoon. Minä kysymään, entä korut. Ei tarvitse riisua. Öö, siinä seinällä oli lappu, ettei koruja tarvitse riisua. Ihmettelin, miksi pyysi lukitsemaan oven, koska lukkohan oli sellainen kuin ulko-ovissa, niin kai se ovi nyt sitten lukossa oli. Ei muuta kuin kidutukseen. Ei onneksi kestänyt kauan. Poislähteissäni käänsin käytävälle vievän oven lukkoa ja lukitsin itseni pukusuojaan. Ei se ovi sitten lukossa ollutkaan eli olisi pitänyt oikeasti kääntää lukkoa niin kuin vessan ovissa. Sehän siitä vielä olisi puuttunut, että joku olisi ängennyt sinne samaan pukusuojaan kanssani tai käynyt kääntämässä vähäisen omaisuuteni.



Kaikenlaista sitä ihmislapselle sattuu. Onko teille käynyt kömmähdyksiä terveydenhoidon parissa?

23.9.2019

Teatterissa: Riistapolku


Se on jännä, kuinka saatat heti teatterin katsomoon mennessäsi aistia, millainen illasta tulee. Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Riistapolun alkuasetelma aiheutti jonkin kaltaisia kylmiä väreitä ja puistatuksia, mutta samalla kiinnostusta, millainen olisi lopputulema. Näyttämöllä on sänky, jossa makaa mies kelmeässä valossa. Onko mies kuollut vai mikä miestä vaivaa? Ollaanko kauhun, ahdistuksen vai jonkin muun äärellä?

Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri



13-vuotias Hanni (Ella Mettänen) tapaa kuoroharjoituksiin mennessään nuoren miehen, Franzin (Paavo Kinnunen), joka kertoo nähneensä tytön aikaisemminkin. Hanni viehättyy ajatuksesta, että hänet on huomattu. Hän alkaa jutella miehen kanssa. Ilmassa on pientä flirttiä ja suudelmakin vaihdetaan. Nuoret alkavat tapailla, vaikka tietävätkin, etteivät saisi, koska Hanni on alaikäinen. Suhde etenee, eikä aikaakaan, kun nuoret päätyvät yhteiseen sänkyyn. Hannin neitsyys on mennyttä ja pian vanhemmatkin saavat kuulla suhteesta. Franz saa vankeustuomion, mutta tämä ei estä suhteen jatkamista tuomion jälkeen. Hanni on sydänjuuriaan myöten rakastunut, eikä välitä, vaikka isä (Risto Kaskilahti) menettää täysin malttinsa, kun kuulee sanankin Franzista.

Olipas melkoisia roolisuorituksia. Ella Mettänen kasvaa hetkessä kiltistä koulutytöstä syvästi rakastavaksi nuoreksi naisenaluksi. On vain halua kokea kaikki ja heti. Paavo Kinnunen on puolestaan hienosti omaksunut työläisnuorukaisen eleet ja tavat. Hanni saa vedellä naruja ja Franz toteuttaa neidin toiveet sillä tavoin kuin pystyy. Hannin vanhempia näyttelevät Risto Kaskilahti ja Ursula Salo tuntuvat ikääntyvän yhdessä hetkessä, kun kuulevat ainoan lapsensa edesottamuksista. Sehän on häpeä ja nöyryytys perheelle. Risto Kaskilahdesta kuoriutuu väkivaltainen ihmishirviö, kun hän opettaa tytärtään tavoille. Oikeasti pelottavaa ja hurjaa. Ursula Salo tuntuu putoavan niille sijoilleen. Hän ei saa enää otetta mistään. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että äiti ja tytär muistuttivat ulkonäöllisesti toisiaan. Hienosti oli siis saatu Ursula Salo ja Ella Mettänen näyttämään samasta muotista tehdyiltä.

Risto Kaskilahti ja Ella Mettänen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri



Näytelmän nähtyä olo on epäuskottava. Näytelmä on ollut samaan aikaan raastava, pelottava ja ahdistava, mutta se on ollut myös loistava teos omassa kastissaan. Harvemmin tulee nähtyä inhorealistisia näytelmiä, mutta sellaisen kun näkee, toivoo, että näytelmä toimisi. Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku lunastaa tämän toiveen. Näyttämöllä nähdään väkivaltaa ja piinaavia hetkiä, mutta onneksi välillä on näkyvissä myös pienenpieniä toivonkipinöitä.

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin kirjoittama Riistapolku -näytelmä pohjautuu saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 tehtyyn rikokseen. Näytelmästä on tehty myös TV-elokuva. Itselleni tämä oli ensikosketus Riistapolkuun, mutta mielestäni Lauri Maijala on tehnyt ohjaajan roolissa erinomaista työtä. Näytelmä ei todellakaan jätä kylmäksi. Täytyy tietysti myöntää, että myös valaistuksella on suuri merkitys tässä teoksessa. Tästä saa kiittää Kari Leppälää.

Ella Mettänen ja Ursula Salo
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä ottaa kantaa kiellettyyn rakkauteen. Kuka sen määrittelee, kuka saa rakastaa ja ketä? Lainsäädäntö tietysti, mutta entä jos sydän sanoo toisin? Saako silloin rakastaa rajoitta ja suurella sydämellä? Tekisi mieli sanoa, että saa ja pitääkin, mutta tiedän sen olevan epäsovinnainen vastaus, joten jätän vastaamatta. Ehkä kysymykseen ei ole edes vastausta.

Riistapolku on niin erilainen näytelmä, että tätä suosittelen lämpimästi katsojille, jotka eivät hätkähdä vähästä. Näytelmä ei sovellu lapsille väkivaltaisten kohtausten vuoksi.

Riistapolku sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 4.9.2019.

Rooleissa: Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ella Mettänen, Ursula Salo ja Pekka Huotari

Käsikirjoitus Wildwechsel (Riistapolku): Franz Xaver Kroetz
Suomennos: Vesa Tapio Valo
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunittelu: Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

22.9.2019

Lucinda Riley: Varjon sisar


Lucinda Rileyn Seitsemän sisaren -kirjasarjan neljäs osakin on jo ehtinyt ilmestyä ennen kuin ehdin postata kirjasarjan kolmannesta ihanuudesta Varjon sisar (Bazar, 2019). En tiedä muista, mutta minun mielestäni sarjan kolmas osa on ehdottomasti kirjasarjan paras ainakin tähän asti lukemistani kirjoista, eivätkä ne kaksi muutakaan aiemmin lukemaani osaa olleet missään tapauksessa huonoja, vaan ihania tarinoita kummatkin. Mielenkiinnolla tietysti odotan loppusarjan osia

Tähti on sisarusparven hiljaisin. Hän on tottunut aina jäämään muiden varjoon, etenkin CeCe-sisarensa, jonka kanssa hän on periaatteessa elänyt koko elämänsä rinnakkain. Eihän naisilla ole ikäeroakaan kuin muutama kuukausi. Tähti on sopeutunut, mutta muutto Lontooseen CeCen opiskelujen perässä alkaa ahdistaa Tähteä. On taustalla tietysti rakkaan kasvatti-isän Papa Saltin kuolemakin.

Papa Salt on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen, jossa on jokin vihje tyttären synnyinpaikasta tai alkuperästä. Tiedossa ovat myös tarkat koordinaatit, jossa tyttöjen elämät ovat alkaneet. Tähti ei ole aivan varma, haluaako hän tietää juuristaan mitään, mutta ei aikaakaan, kun Tähti vierailee hyvin erikoislaatuisessa lontoolaisessa kirjakaupassa. Kirjakaupan pitäjä on varsin eriskummallinen ja yhtäkkiä Tähti huomaakin olevansa töissä kyseisessä kirjakaupassa. Tästä alkaa Tähden varsinainen matka menneisyyteen. Menneisyyteen, johon ovat kuuluneet Englannin seurapiirit ja itse kuningas Edvard VII. Kuljetaan myös Englannin maaseudun upeissa maisemissa ja välillä kyläillään Beatrix Potterin luona. Nykyisyyttä ei ole ilman menneisyyttä. Tähden matka on melkoinen ja yllätyksiä täynnä oleva. Tähden elämänhalu kuitenkin palaa. Hänellä on paikkansa maailmassa, vaikka se ei välttämättä olekaan rakkaan CeCe-sisaren rinnalla.

Voi jestas, mikä tarina tai oikeastaan mitkä tarinat! Kirjassahan kerrotaan nimittäin kahta tarinaa rinnakkain. On Tähden tarina, sekä Floran tarina. Floran, joka on yhdyslenkki Tähden alkujuurille. Molempien naisten tarinat ovat kiehtovat. Etenkin Floran tarinassa on kauneutta, mutta myös karuutta. Voisi melkein sanoa, että Varjon sisar on eräänlainen Tuhkimo-tarina. Lucinda Riley on jälleen kerran osoittanut taituruutensa tarinankertojana ja nimenomaan kertojana. Hän sanelee tekstinsä, koska hänen sairautensa estää häntä istumasta pitkiä aikoja tietokoneen äärellä.

Nautin Rileyn tarinoissa myös siitä, kuinka hän maalailee maisemia. Nyt päästiin matkaamaan Englannin hämmästyttävän kauniille maaseudulle. Tuli tunne, että itsekin olisi ollut tallustelemassa maaseudun rauhassa. Seitsemän sisaren -kirjasarjassa on myös sellainen mukava yksityiskohta, että tyttärillä on erityistaitoja tai -piirteitä, jotka yleensä kytkeytyvät jo johonkin kaukaiseen sukulaiseen. Tähdellä on taito laittaa todella maukasta ruokaa. Hän myös rakastaa puutarhanhoitoa. Nämä molemmat ominaisuudet tulevat jostain vuosikymmenten takaa. Tällainen side on jollain tavoilla hyvin inhimillinen ja ehkä vapauttavakin, jos ajattelee kirjan päähenkilöä.

Pidin siitä, kuinka Varjon sisar poikkesi edellisestä kirjasta Myrskyn sisar. Pidin toki Myrskyn sisarestakin, mutta siinä alkupuolen hempeily oli ehkä aavistuksen liian siirappista. Varjon sisaressa ei hempeillä, vaikka Amorin nuolet saattavatkin lennellä. Tästä voi tietysti heittää sellaisen ajatuksen, että Ally ja Tähti ovat erilaisia ihmisiä, joten heidän tarinansakin ovat erilaisia. Niinpä. Tähti on ihan omalaisensa, joten kirjan tarina sopii hänelle erityisen hyvin. Sitä paitsi, jos kirjasarjan kaikki osat olisivat pelkkää siirappia, niin en usko, että ihmiset jaksaisivat kaikkia kirjoja lukea. En minä ainakaan.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Shadow Sister on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Hilkka Pennanen. On myös taas pakko mainita kirjan kauniit kannet, joita ei voi olla ihastelematta. Laura Noponen on nainen kansien takana.

Lucinda Rileyn Varjon sisar on ehdoton lukuelämys sellaiselle, joka on lukenut sarjan aiemmin ilmestyneet osat. jos kirjasarjaan ei ole aiemmin tarttunut, nyt kannattaa tarttua. Ihania tarinoita erilaisissa ympäristöissä.