Rosa Liksom: Unohdettu vartti

On lukemattomien kirjojen pino, mutta on myös luettujen ja bloggaamattomien kirjojen pino. Oli tarkoitus kirjoittaa aivan toisesta kirjasta, mutta aloin ihmetellä, mikä kirja sekoitti kahden huojuvan kirjapinon tasapainoa. Kirja oli Rosa Liksomin Unohdettu vartti (Weilin+Göös, 1986). Olen joskus napannut kirjan kirjaston kierrätyshyllystä, koska yleensä Liksomin tekstit eivät ole jättäneet kylmäksi, eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Unohdettu vartti on novellikokoelma, jossa viihdytään pohjoisen harvaanasutuilla seuduilla. Novellien henkilöt ovat yleisesti ottaen jollain tavoin syrjäytyneitä tai hieman vinksahtaneita persoonia. On rakkauden kaipuuta, on vihaa, on elämää. Elämän kirjo näyttäytyykin Liksomin novelleissa laajalla skaalalla. Ei olla kauniita, eikä rohkeita. Ennemminkin ollaan rumia ja erilaisia.

Mie jätän tämän rakhauen ja ikävän novellissa mies on päättänyt vihdoin ja viimein jättää rakkauden, koska pelkää, että on rakkauden kanssa yksin. Sillä ei ole sijaa, että nainen aina välillä häviää pitkiksikin ajoiksi jonnekin. Voihan sen naisen kanssa olla, vaikkei sitä rakastaisikaan. -Oletko ollut koskaan naimisissa? novellissa mieskaksikko tappaa aikaa vieraan kaupungin kapakassa. Ei ole kiire minnekään. Valomerkin jälkeen on aika palata matkustajakotiin. Yhteiseen huoneeseen, omiin vuoteisiin. Äitini synnytti minut kylpyhuoneen lattialla novellissa puolestaan nuorten vanhempien poika kertoo kohtalostaan. Koti vaikuttaa olevan tien päällä. Äiti jättää. Isä riehuu ja viedään pois. Äiti palaa uuden isän kanssa. Biologinen isä palaa takaisin. Rikkonaista ja karua on pojan elämä.

Tätä kirjaa sai lukea hymynkare suupielillä. Liksomin teksti on sarkastista ja terävää. Pidän myös siitä, kuinka Liksom käyttää murretta. Taitavalla tavalla. On pakko lukea joitakin kohtia ääneen, jotta saisi tekstistä vielä enemmän irti. Ikään kuin maistella murresanoja. Voi kuinka herkullisia ne ovatkaan. Pidän myös siitä, kuinka Liksom kertoo asiat. Kiertelemättä ja ykskantaan, vaikka lukija joutuukin usein hämmennyksen valtaan, mitä tapahtuu. Liksomin novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät todellakaan helpon elämän. Rujoja ihmiskohtaloita rumassa maailmassa.

Rosa Liksom on palkittu vuonna 1987 Kalevi Jäntin palkinnolla novellikokoelmista Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. 

Liksomin Unohdettu vartti kannattaa lukea, jos fiilistelee Liksomin uutuuden Everstinnan kanssa, eikä ole lukenut tätä mahtavaa novellipakettia aikaisemmin. Unohdettu vartti kannattaa myös lukea, jos on mukana Nipvetin novellihaasteessa. Itse en haastetta ottanut vastaan, mutta tällä kirjalla novellimäärä nousi 38 novellin verran.

Kjell Westö: Kangastus 38

Oli kutkuttavaa lukea rinnakkain kahta Westön kirjaa. Rikinkeltainen taivas oli sänkylukemisena ja Kangastus 38 (Otava, 2014) puolestaan ulkoilulukemisena. Jälkimmäisen kirjan sain bloggariklubin ensimmäisestä syysistunnosta, jossa Kjell Westö oli kertomassa ajatuksiaan siitä, että hänen kirjansa Kangastus 38 päätyy Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle. Nyt esitys on jo ehtinyt saada ensi-iltansa, joten olisi tietysti kiva tietää, mitä Westö näytelmästä pitää. Itse menen katsomaan näytelmää lokakuun alkupuoliskolla. Kangastus 38 ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.

Eletään vuotta 1938, jolloin Euroopassa alkaa jo olla tulevan sodan tuulia. Tapahtumapaikkana on Helsinki, vaikka Tukholmassakin käydään. Lakimies Claes Thune on palkannut toimistoonsa konttoristiksi rouva Wiikin. Rouva Wiik on tunnollinen, nopeaälyinen ja erittäin pätevä, mutta jotain erikoista naisessa on. Nainen ei paljasta itsestään liikoja. Itseään rouva Wiik nimittää Matildaksi, mutta välillä Miljaneiti saa rouvasta otteen. Matildan menneisyydessä on tapahtunut asioita, joita hän edelleen kavahtaa, mutta joita Miljaneiti puolestaan haluaa kostaa. Claes Thune puolestaan riutuu menetetyn avioliittonsa jälkitunnelmissa. Asia on kipeä. Etenkin, kun Thunella on keskiviikkokerho, joka tuo yhteen pienen herrapiirin, jonka yksi jäsen on vienyt Thunelta vaimon. Thune ja rouva Wiik lähestyvät toisiaan vähitellen, mutta tuleeko heidän orastavasta suhteestaan mitään vai pidetäänkö välit kuitenkin ammattimaisella tasolla?

Vaikka kirjoja ei saisi verrata, on nyt kuitenkin pakko hieman vertailla, koska kahta Westötä samanaikaisesti luin. Kangastus 38 on selkeästi synkempi romaani kuin Rikinkeltainen taivas. Westö on taitavalla tavalla saanut luotua Kangastus 38 kirjaan tunnelman, jota Euroopan poliittinen tilanne on luonut. Kirjan tarina on kiehtova. Jännitteitä on koko tarinan ajan, ja mikä parasta, loppu oli ainakin itselleni todella yllättävä. Pidin myös siitä, kuinka kirjan päähenkilöistä vähitellen paljastettiin lukijalle enemmän ja enemmän. Kirjan henkilökuvaukset olivat muutenkin hienosti rakennettuja. Juuri sellaisia ihmisiä, joita eri piireistä löytyy.

Westöllä erinomainen taito kuvailla Helsinkiä. Se on tullut todettua jo moneen kertaan, eikä Kangastus 38 tee poikkeusta tämän suhteen. Keskiviikkokerhon yksi jäsen on hoidettavana Kuparipuron sairaalassa. Oli aivan pakko googlettaa, onko tällainen sairaala ollut olemassa, koska kirjan kuvaukset olivat kuin suoraan Tuusulan Kellokosken sairaalan piha-alueelta. Kuparipuroa en löytänyt, mutta uskoakseni Westö on kirjassaan kuvaillut Kellokosken sairaalaa.

Kangastus 38 ottaa esiin myös juutalaiskysymyksen, vaikka Euroopan suunnalta tulevat uhkakuvat yritettiin unohtaa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Suomessa on ilmeisesti tosiaan ollut jo tuohon aikaan suoranaista juutalaisvihaa tai vähintään syrjintää. Voin vain kuvitella, millainen painostus asiasta on tullut Euroopan suunnalta. Mitä suuret edellä sitä pienet perässä. Niin surullista kuin se onkin ollut.

Kansallisteatterin Kangastus 38 näytelmästä Westö totesi reilut pari viikkoa ennen ensi-iltaa, että on iloinen, kun hänen tekstejään otetaan teatterin ohjelmistoon. Hän myös tietää, että näytelmä on uusi taideteos, eikä halua sekaantua teoksen tekemiseen, kunhan alkuperäistä eeposta kunnioitetaan. Kiva nähdä lokakuussa, kuinka Kansallisteatteri on tässä toiveessa onnistunut. Westö kertoi myös, että Kangastus 38 on intiimi, psykologinen ja kamarimusiikkityyppinen teos, jossa keskiössä on kahden haavoittuneen ihmisen kohtalo.

Kangastus 38 oli vuoden 2013 Finlandia-ehdokas. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaani voitti vuonna 2014. 

Kjell Westön Kangastus 38 kannattaa lukea, jos on pitänyt muista Westön romaaneista. Kirja kannattanee myös lukea, jos on menossa katsomaan Kansallisteatterin esitystä.

Teatterissa: Koivu ja tähti

Kevään viimeisessä bloggariklubissa Pirkko Saisio oli kertomassa Kansallisteatterille kirjoittamastaan näytelmästä Koivu ja tähti. Bloggariklubilaiset saivat mahdollisuuden nähdä näytelmän ensi-iltana, joten olihan sinne mentävä. Etenkin, kun Saisio kertoi bloggariklubilaisille näytelmästä hyvin mielenkiintoisesti. Sakari Topelius on aikanaan kirjoittanut Koivun ja tähden. Saisio on halunnut tietää, kuinka Koivun ja tähden tarina jatkuu.

Koivun ja tähden päähenkilöinä ovat sisarukset Hagar (Tiina Weckström) ja Kristoffer (Jukka Puotila), jotka liikkuvat ajassa jopa vuosisatojen harppauksilla eteen- tai taaksepäin. Yhteistä sisaruksille on kuitenkin torppa, joka muokkautuu kullekin aikakaudelle tyypilliseksi asumukseksi tai lopulta jopa kesämökiksi asti. Yhteistä on myös luonto, joka on vahvasti mukana sisarusten elämässä. Tarinan pääpaino on kuitenkin kesämökillä, jonne sisarukset ovat kutsuneet joukon ystäviään (Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo ja Paula Siimes). Ystävien kesken on sanailua ja torailua, jota todistavat mökillä olevat ulkomaanelävät Lee (Sonja Salminen) ja Ann-Lee (Elsa Saisio). Mökkielämä muuttuu kummalliseksi, kun paikalle tuodaan yhden vieraan superyllätys, jättiläismäinen Lenin-patsas. Tämä sysää illanvieton täysin pois raiteiltaan. Mökki valloitetaan. Lee ja Ann-Lee häviävät. Sisarukset ystävineen joutuvat pakosalle. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Heikki Pitkänen, Tiina Weckström. Karin Pacius ja Riku Nieminen

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Tätä eriskummallista, mutta sangen mielenkiintoista tarinaa, siivittävät luonnonihmeet. Puhuvat puut (Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen), jääkarhu, kettu, kurjet ja moni muu. Luonnonihmeet tekevät tarinasta satumaisen ihmeellisen, mutta ehkä toisinaan hieman pelottavankin. Luonto on kytketty tarinaan loistavalla tavalla. Kautta aikain luonto on ollut suomalaisen läsnä, mutta vuosisatojen saatossa suomalainen ihminen on pahasti erkaantunut luonnosta. Tämä tulee esiin myös Koivussa ja tähdessä.

Tiina Weckström vie roolihahmoaan voimakkaalla ja hieman maskuliinisella tavalla eteenpäin, vaikka välistä Hagarin kuoren alta löytyy myös hyvin herkkä tyttölapsi. Kristofferin vaatteissa esiintyvä Jukka Puotila on vaikuttava. Rooli antaa Puotilalle tilaa käyttää hienoa ammattitaitoaan. Entä sitten Karin Pacius? Aivan mahtava Koivu. Jonkinlaista äänitekniikka oli taatusti käytetty, jotta Koivun tai oikeasti Paciuksen äänestä oli saatu sellainen kuin se oli. Taianomainen ja kiehtova. Paciuksella on näytelmässä lukuisia rooleja, ja toinen, joka erityisesti viehätti, oli äidin rooli, jossa Pacius oli aivan erilaisessa roolissa ja tilanteessa kuin Koivuna luonnon keskellä. Hienoa roolityötä. Haluan nostaa esiin myös Elsa Saision, jolla niin ikään on näytelmässä useampi rooli esitettävinään. Saisio vaihtaa lennossa kiivaasta desantista itsensä voimattomaksi Lapsi-kurjeksi. Hienoa katseltavaa.

Jukka Puotila, Karin Pacius ja Elsa Saisio

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Laura Jäntti on vastannut näytelmän ohjauksesta. Koivu ja tähti on jo ensi-iltanaan mielestäni hyvin valmis näytelmä. Näyttelijät tietävät paikkansa ja roolit viedään taidokkaasti läpi koko kolmituntisen esityksen ajan. Näytelmän lavastus on kuin taideteos itsessään. Aivan uskomattoman hienoa työtä on Kati Lukka jälleen saanut aikaiseksi. Oikeasti olin hieman häkeltynyt, kuinka lavastus oli saatu elämään valaistuksen ja puuhahmojen kanssa. Ei sovi myöskään unohtaa sitä, kuinka pyörivää näyttämöä hyödynnettiin läpi näytelmän ajan. Tarja Simonelle lähtevät erityiskiitokset pukusuunnittelusta. Puvustus oli kautta linjan ekologinen. Näytelmän asut on tehty kierrätysmateriaaleista ja vanhaa hyödyntäen. Ja oikeasti puuhahmojen asut olivat jotain uskomatonta.

Koivu ja tähti on varmasti näytelmä, joka jakaa mielipiteitä. Itse nautin esityksen jokaisesta minuutista. Näytelmä ei ole ehkä kaikkein helpoiten ymmärrettävä, mutta jokainen katsoja löytää esityksestä varmasti sellaisia elementtejä, jotka koskettavat. Itse pidin siitä, kuinka ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kuvattiin. Näytelmässä nousee hyvin myös esiin suomalaiset erityispiirteet. Ollaan olevinaan hyviä ihmisiä, mutta nostetaan kuitenkin itsemme hieman korkeammalle kuin ulkomaalaiset ystävämme. Pidin myös siitä, kuinka näytelmässä tuotiin esiin pakolaisteemaa ikään kuin hieman kääntäen. Mitä sitten, kun suomalainen jää muurien taakse, eikä raja-aita aukene? Näytelmän visuaalinen kauneus oli saatu erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi. Sykähdyttävää.

Katariina Kaitue, Petri Manninen, Paula Siimes, Jukka-Pekka Palo ja Mari Lehtonen

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Koivu ja tähti kannattaa käydä katsomassa ihan jo pelkän suomalaisen tarinan takia. Esitys tuskin jättää kylmäksi ketään.

Koivu ja tähti sain kantaesityksen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.9.2017. 

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu: Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön kirjat ovat sellaisia, joihin olen ihastunut jollain tavoin salavihkaa. Westöltä ilmestyi vastikään uusi kirja Rikinkeltainen taivas (Otava, 2017), jonka laitoin heti kirjastoon varaukseen, kun näin kirjasta jonkin ennakkomainoksen. Sainkin kirjan aivan tuoreeltaan lainaksi, mutta tietenkin lyhyellä laina-ajalla. Tämä tarkoitti sitä, että kirjan loppuosa piti lukea nopeasti, jotta saisin kirjan palautettua eräpäivään mennessä. Kirjan ruotsinkielinen alkuteos on nimeltään Den svavelgula himlen. Kirjan on suomentanut käsikirjoituksesta Laura Beck.

Kirjan kertoja on 10-vuotias pojanviikari, kun hän törmää kesäpaikan kaupan pihalla samanikäiseen poikaan Alexiin. Kertoja saa kutsun Alexin perheen kesäkartanolle, josta alkaa poikien elinikäinen ystävyys. Kertoja ja Alex tulevat erilaisista lähtökohdista. Kertoja on keskiluokkaisen suomenruotsalaisen perheen poika. Alex Rabell puolestaan on mahtisuvun vesa, jolla ei tunnu olevan puutetta mistään. Alexin kautta kertoja tutustuu myös Alexin pikkusiskoon Stellaan, josta tulee muutamaa vuotta myöhemmin kertojan ensimmäinen tyttöystävä. Kertojan ja Stellan rakkaus on huumaavaa, mutta muuttuu vähitellen vihaksi. Tätä jatkuu myös myöhemmin elämän aikana. Kertoja ja Stella palaavat yhteen, erotakseen taas, kun viha ja kyllästyminen nostavat päätään. Mutta onneksi on myös Linda. Ystävä ja rakastettu samoilta nuoruusvuosilta.

Elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Lapsuudessa ja nuoruudessa solmitut suhteet siivittävät kertojan aikuiselämäänkin. Ihminen, joka jo nuoruusvuosinaan oli jonkinlainen, on sitä loppuelämän ajan. Tietyt ihmisen piirteet vain voimistuvat vanhetessa, eikä niille tunnu voivan mitään. Vuosien varrella nuoruuden ystävät saavat myös lapsia. Lapsissa kertoja näkee ikäväkseen tai ihastuksekseen täysin samoja piirteitä, mitä vanhemmissa on.

Mahtavaa. Rikinkeltainen taivas on todella hienosti kerrottu kirja. Kirja, jossa kertojan elämä käydään läpi 60-luvun lopulta nykypäivään saakka. Kirjassa ajankuvaukset on tuotu hyvin esiin. Nähdään esimerkiksi 80-luvun hullut vuodet sekä 90-luvun lama. Westö on myös taitava maisemamaalari. Kirjan nimi jo itsessään antaa viitteitä maisemasta, mutta kirjasta löytyy paljon muutakin kuin erikoisenvärinen taivas. Kirjan Helsinki-kuvaukset ovat myös mukavaa luettavaa, jos Helsinkiä itsessään yhtään tuntee. Luokkaerojen kuvaajana Westö on onnistunut varsin hyvin. Pidin myös kirjan henkilöhahmojen kuvauksista. Henkilöt tulivat lukijalle ikään kuin eläviksi kaikkine vikoineen ja hyvine ominaisuuksineen.

Minua hieman harmitti, että jouduin lukemaan kirjan lopun nopeasti, koska tässä on kirja, josta pitää nauttia pitkään ja hartaasti. Kirja on fiilistelyä ja kertojan kuvauksia kaipuusta menneisyyteen. Kirjassa on toki pahaakin, niin pahaa, että sisimmässä tuntuu kurjalta. Elämä ei kuitenkaan ole pelkää iloa, vaan siihen kuuluvat ikävätkin asiat, vaikka niitä kuinka välttelisi.

Syksyn ensimmäisellä bloggariklubilla Kjell Westö oli kertomassa kirjastaan Kangastus 38 (Otava, 2013), sillä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä alettiin viime viikolla esittää kirjaan perustuvaa samannimistä näytelmää. Koska Rikinkeltainen taivas oli juuri ilmestynyt, syntyi kirjasta luonnollisesti myös keskustelua. Kirja ilmestyi samaan aikaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Kirjailijalla on kovat odotukset Ruotsin suhteen, koska kirja saattaa olla ruotsalaisille helpompi ymmärtää, kun mukana ei ole kuvauksia Suomen sodista, joista he eivät välttämättä tiedä mitään. Westö kertoi myös, että suomennosten kanssa on välillä tosi tiukkaa vääntöä, mutta Rikinkeltaisen taivaan suomentajan kanssa yhteistyö oli hyvää. 

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kannattaa ehdottomasti lukea, jos nauttii kunnon lukuromaaneista. Itse soisin kirjalle jopa jonkinlaisen palkinnon. Hieno kirja kaiken kaikkiaan.

Teatterissa: Mechelin

Kuka tunnustaa tietävänsä, kuka on Mechelin, Leo Mechelin? Minä tunnustan, etten tiennyt miehestä oikeastaan mitään ennen perjantaita. Kaikki tietävät, että Helsingissä on Mechelininkatu, mutta suuruus nimen takana on jäänyt unholaan. Jopa niin unholaan, ettei Yleisradio kelpuuttanut miestä vuonna 2004 äänestyslistalleen Suomen suurimmasta henkilöstä kautta aikain. Onneksi Heikki Lund tarttui aiheeseen ja kirjoitti näytelmän Mechelin. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) toi näytelmän lavalle ja minä pääsin yleisön mukaan kantaesitysiltaan.

Urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) visaisen tehtävän. Hänen pitää kirjoittaa laaja-alainen artikkeli Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Homma ei ota oikein tuulta siipiensä alle, koska mitä urheilutoimittaja voi tietää jostain Mechelinistä. Työ kuuluisi jollekin toiselle, mutta kun on lomautukset päällä, niin urheilutoimittajakin voi joutua taipumaan moneksi. Tuskien taival alkaa, mutta sitten tapahtuu jotain. Ääni tai oikeammin nainen menneisyydestä nousee näyttämölle. Mechelinin sukulainen, Tekla Hultin (Anna-Leena Sipilä), aikansa tunnetuimpia naisvaikuttajia, tulee kertomaan, kuka oli Leo Mechelin. Urheilutoimittajan juttu lähtee liikkeelle, vaikka päätoimittaja onkin hieman skeptinen lähteiden suhteen.

Seppo Halttunen

Kuva © Sebastian Rosenberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Seppo Halttunen urheilutoimittajan roolissa on hyvin uskottava. Hikoiluttaa jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi kirjoittaa jostain sellaisesta, josta ei tiedä mitään. Kuitenkin kirjoitustyön päästessä vauhtiin Halttusen eläytyminen ja äännähdykset tekstin äärellä ovat hyvin luontevia. Halttunen on muutenkin yksi ehdoton Suosikkini KUT:in rivistöstä. Taitava näyttelijä. Näytelmän päähenkilöksi nousee kuitenkin ilman muuta Anna-Leena Sipilä, joka vetää näyttämöllä hyvin vaativan roolin. Tekla Hultinin vaatteissa Sipilällä on paljon muistettavaa ja kerrottavaa. Nainen vetää roolin arvokkaasti ja hienolla rauhallisella otteella. Aivan kuin näyttämöllä olisi oikeasti ollut haamu menneisyydestä. Entä sitten Jari Hämäläinen? Monitaituri, joka saa vetää päätoimittajan asun lisäksi päälleen Mannerheimin, Paasikiven ja Leninin vaatteet. Hämäläinen on se, joka saa yleisön suupielet nousemaan ylöspäin. Vaikka päätoimittajan roolissa Hämäläinen on vakava, miehet menneisyydestä hän tuo hauskalla tavalla näyttämölle.

Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä

Kuva © Sebastian Rosenberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Näytelmä on taitavasti rakennettu. Historiallinen suurmies tuodaan yleisölle tutuksi hieman vajaassa tunnissa, joka on juuri sopiva aika. Pidempi esitys olisi ehdottomasti ollut liian raskas, koska esitys vaatii katsojalta tiukkaa keskittymistä. Tunnissa katsojalle tuodaan kuitenkin kuin tarjottimella mahtava historiakatsaus aikamme yhdestä ehdottomista suurmiehistä. Tämän voin allekirjoittaa nyt, kun tiedän, kuka on ollut Leo Mechelin.

Näytelmän lavastus on hyvin minimalistinen, mutta se ei kaipaakaan yhtään isoja visuaalisia lavasteita, valoja ja ääniä. Kyseessä on kuitenkin selkeästi puhenäytelmä, jossa on paljon asiaa. Ylimääräiset asiat olisivat haitanneet keskittymistä. Mechelinin kantaesitys pidettiin Keravalla Keuda-talon Aimo-salissa, joka on pieni ja intiimi sali. Paikka sopi hyvin näytelmän luonteeseen.

Jari Hämäläinen

Kuva © Sebastian Rosenberg, Keski-Uudenmaan Teatteri

Mechelin on tilattavissa eri puolille maata. Itse näkisin, että Mecheliniä voisi esittää myös kouluissa osana historianopetusta. Ainakin yksi Suomen historian suurmies jäisi varmasti mieleen koululaiselle tai opiskelijalle. Näytelmä sopii hyvin myös katsottavaksi, jos pitää historiasta tai haluaa päivittää historiantietojaan.

Mechelin sai kantaesityksensä Keravan Keuda-talon Aimo-salissa perjantaina 8.9.2017.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Jari Hämäläinen ja Anna-Leena Sipilä

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Lund

Puvustus ja lavastus: työryhmä

Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Ai niin. Kuka muuten oli Leo Mechelin? Mechelin oli toimelias mies. Hän oli oikeustieteilijä, suomalainen valtiomies ja talouselämän vaikuttaja. Sortovuosina Mechelin oli yksi Suomen ja suomalaisten perustuslaillisten oikeuksien näkyvimmistä puolustajista. Hän oli Suomen autonomian puolustaja ja hän ajoi myös naisten äänioikeuden senaatissa läpi. Mechelin kirjoitti suomalaisille ensimmäisen valtiosäännön ja Suomen ensimmäisen puolueohjelman Liberaaliselle puolueelle. Mechelinillä oli myös näppinsä mukana, kun Nokiaa perustettiin. Mechelin oli yhden aikalaisensa sanoin Suomen kruunamaton kuningas.

Kari Hukkila: Tuhat ja yksi

Lukemattomien kirjojen pinossa on ollut jo lähes vuoden ajan Kari Hukkilan Tuhat ja yksi (Teos, 2016). Sain kirjan viime vuonna Helsingin Kirjamessujen bloggaajatilaisuudesta. Kiitokset kirjasta lähtevät siis kustantajalle. Omaatuntoani on hieman kolkutellut, koska kirja on jäänyt aiemmin lukematta. Onneksi muistin kirjan, kun tuli vuoroni ehdottaa lukupiirikirjaa. Ajattelin, että nyt olisi ehkä jotain todella erilaista luettavaa, ja oikeassa olin.

Kirjan minä-kertoja riitaantuu sukunsa, ja etenkin veljensä kanssa ja ryhtyy kirjoittamaan vastinetta heidän maahanmuuttajavastaisille ajatuksilleen kirjailija Gustaw Herling-Grudzińskista ja hänen gulag-vankileirikokemuksistaan. Kirjoitustyö kuitenkin keskeytyy, kun kertojan ystävä Mara ottaa yhteyttä ja pyytää kertojan Roomaan. Mara on tutustunut etiopialaiseen Kurreen, johon myös kertoja tutustuu. Kurre on paperiton ja yhteiskunnan ulkopuolinen yksilö. Mara ripustautuu ailahtelevaiseen Kurreen, joka häipyy kuitenkin omille teilleen. Kertoja seuraa tätä kaikkea vierestä, ja pohtii samalla kirjoitustyötään sekä elämää itsessään filosofisten ajattelijoiden kautta.

Huh huh. Nyt täytyy sanoa, että lukupiiri piti parisataasivuista kirjaa aivan liian täytenä. Kirjassa on paljon ja kaikkea. Lukijan oli välillä vaikea saada selvää, oliko äänessä kertoja vai Mara. Jollain tavoin kirja ei täysin avautunut lukupiiriläisille. Kirja vaikutti sekavalta, etenkin, kun filosofisia ajatuksia rinnastettiin pikkuasioihin. Olisi pitänyt myös olla enemmän tietämystä esimerkiksi Herlingistä, Wittgensteinista ja Aggesta, jotta kirja olisi auennut paremmin. Siitä lukupiiriläiset olivat kuitenkin yhtä mieltä, että Hukkila on todellakin pohtinut kirjoittamaansa ja hän kirjoittaa todella älykkäästi. Jollain tavoin vain tuli tunne, ettei kirja ollut ehkä tarkoitettu tällaisille aivan tavallisille tallaajille. Lukupiirissä pohdittiin myös sitä, olisiko kirja toiminut paremmin, jos se olisi pilkottu useammaksi esseeksi. Lukijan olisi ollut ehkä helpompi syventyä siihen, että nyt ollaan jonkin ison ja filosofisen kysymyksen äärellä.

Kirjassa oli kuitenkin myös loistavia ajatuksia. Yksi lukupiiriläinen oli napannut Facebook-sivuilleen kirjasta otteen: ”Asunto meni halvalla, ensin sitä maksaa kalliisti menneisyydestään, sitten haluaa enää päästä siitä mahdollisimman huokealla eroon.” Teksti sopii vallan mainiosti tilanteeseen, jossa pitkään myynnissä ollut asunto tai mikä tahansa muu asia myydään edullisesti, vaikka siitä itse ollaan vuosikymmenten saatossa maksettu paljon.

Teoksen bloggaajatilaisuudessa Hukkila itse kertoi, että kirja on pitkään tehtyjen muistiinpanojen tulos. Hän kertoi myös, ettei kirja ole juonivetoinen, mutta siinä on paljon keskusteluja ja paljon ajatuksia. Tämän lukupiiriläiset myönsivät olevan juurikin näin. Kirjan kaupunkikuvauksista Hukkila kertoi, että hän on itse joko asunut tai viettänyt paljon aikaa kyseisissä paikoissa. Täytyy myöntää sekin, että kaupunkikuvaukset olivat hyviä ja lukija pystyi näkemään kirjan paikat silmissään.

Kari Hukkilan Tuhat ja yksi kannattaa lukea, jos pitää filosofisesta ajattelusta ja nauttii isoista ajatuksista.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuluskukkaro

Aiemmin lukemani Kirsi Kunnaksen runot innostivat sen verran paljon, että lainasin kirjastosta Kunnaksen Tiitiäisen tuluskukkaron (WSOY, 2000). Runoja lapsille ja miksei myös lapsenmielisille. Kirjan on kuvittanut Kristiina Louhi. Ajattelin, että kirja sopisi hyvin lukumaratonille luettavaksi hieman kevyempänä vaihtoehtona.

Tiitiäisen tuluskukkarossa käydään läpi aakkoset A:sta Ö:hön. Mukana matkassa on ihastuttavia eläin- ja luontoaiheisia runoja, mutta mahtuu mukaan myös matkarunoja. Ei ole myöskään unohdettu nykyajan ihmeitä ja nettimaailmaa. Voisin uskoa, että aakkosten oppiminen alkaa kiinnostaa lasta, kun kirjaa selailee ja runoja lapselle lukee. Aasi, Bööbötiböö ja Sirkus Circus.

Kirja on tietenkin suunnattu lapsille, mutta itsekin nautin tavattomasti runoista lukiessani kirjaa ihan yksikseni. Runot ovat oivaltavia ja hauskoja. Löytyy loppusointua, lyhyttä ja pitkää runoa. Löysin myös runoja, jotka ajatuksensa puolesta sopivat vallan hyvin myös aikuisten mietittäväksi. Runoista huomaa nopeasti, että Kunnas on varsinainen sanataituri. Riemastuttavaa suomen kielen käyttöä. Uskon, että osa runoista jää lapsen mieleen pyörimään ja kenties pihaleikeissä saattaa kuulla Kunnaksen runonpätkiä. Kirjan runoja voi hyvin käyttää myös lapsen lohdutukseen. Itku saattaa hävitä kuin ihmeen kaupalla, kun kääntää lapsen huomion hauskaan runonpätkään.

Kristiina Louhi on vastannut kirjan ihanan värikkäästä kuvituksesta. Kuvitus sopii mahtavasti kulloiseenkin runoon. Lisäksi joillakin sivuilla seikkailee pieni hännäkäs hahmo, jonka itse ajattelin kirjan maskotiksi, vaikka toisaalta hahmo sopi hyvin kulloisenkin sivun runoon.

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tuluskukkaroa suosittelen lämpimästi lapselle, jota kirjaimet alkavat kiinnostaa. Aikuisen avustuksella lapsi saa varmasti kiinni kirjaimista ja kenties oppii lukemisen riemun. Niin, ja kyllä nämä runot sopivat aikuisellekin tuomaan iloa ja riemua arjen keskelle.

Kylvyssä

Oli kerran koira, mustan musta.

Se tahtoi olla valkeampi valkeaa

ja meni vaahtokylpyyn

ja pidätti aivastusta.

kun pelkäsi että saippuasta halkeaa.

Lainattu Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tuluskukkarosta. 

Tiitiäisen tuluskukkarolla osallistun Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa on yhteensä 140.