20.8.2018

Kuinka kävi Kirjankansibingolle?


Innolla tartuin haasteeseen. Kirjankansibingo kuulostaa ja on oikeasti hauska idea, mutta täällä ruudun toisella puolella on saamaton ihminen. Pitikö minun bingoilla ja yrittää saada suoria aikaiseksi? Piti. Mitä tein? Luin ja välillä bingoilin, mutta ehkä oikeasti yritin eurojackpotata ja voittaa itselleni reilusti vapaata aikaa. Onnistuinko siinäkään? Ei sinnepäinkään. Pakko oli palata kesäloman jälkeen sorvin ääreen ja jatkaa työntekoa. Ensimmäisen työviikon aikana olin todella väsynyt, enkä saanut kuin yhden postauksen aikaiseksi. Hyvää tässä on se, että luin viikonloppuna artikkelin, jossa tällaisen kerrottiin olevan normaalia. Toisella työviikolla elämän pitäisi normalisoitua, ja jos ei normalisoidu, niin sitten on syytä hakea apua tai miettiä työpaikan vaihdosta. Myönnän. Tänään oli huomattavasti helpompaa töissä kuin viime viikolla.

Mutta sitten asiaan. Mitä rukseja bingoruutuihin napsahti? Eniten jäi harmittamaan se, etten ehtinyt tai jaksanut postata Alice Munron novellikokoelmasta Liian paljon onnea. Sen jos olisin tehnyt, olisin saanut aikaiseksi edes yhden kokonaisen suoran.









Veden olomuoto: Juha Hurme: Niemi















Keltainen ja oranssi: Anna Jansson: Murhan alkemia



Kiitos hauskasta haasteesta. Ensi kesänä uudestaan. Ihan vain sen takia, että itseään on kiva kiusata tällaisilla jutuilla, jotka jäävät hieman vaiheeseen. Ja tosiasiahan on, ettei aina voi voittaa. Ei edes itseään.

14.8.2018

Sunnuntai-iltapäivä Purnauskiksessa


Tassulinnan Tuija laittoi perjantaina viestiä, olisinko kiinnostunut lähtemään kissabloggaajatilaisuuteen Tampereelle. Tapaamispaikkana Kissakahvila Purnauskis. Olin nähnyt Tuijan postauksen aiheesta jo aikaisemmin, mutta jotenkin ajattelin, että on hankalaa, kun on maanantaina työpäivä ja niin poispäin ja enhän minä mikään oikea kissabloggaaja ole. Tuijan viestin jälkeen tein ex tempore -päätöksen. Minä lähden Tampereelle.

Mies, joka täällä asuu, luuli, että kyse on vitsistä. Sunnuntaiaamuna, kun totesin, että nyt sitten sataa vettä, kun menen Tampereelle, niin mies katsoi minua ja kysyi, oikeastiko lähdet vain jonnekin kissakahvilaan Tampereelle asti. Miksen lähtisi? Kissoja ei voi ikinä ihastella liikaa.

Viiru ja vieraskirja


Aika hauskaa muuten. Keravalta pääsee nykyään vaihdoitta Tampereelle, jos junalla kulkee. Lähiliikenne pelaa. Mennessä kylläkin vaihdoin Riihimäellä Pendolinoon, koska Tuija oli laittanut viestiä, että tulee itse yhdeksi Tampereen rautatieasemalle. Tampereen aseman Ärrällä olikin yhden aikaan pieni joukkio kissanaisia. Jostain syystä kaikilla jotain aiheeseen liittyvää päällä tai mukana. Kissanaiset on siis helppo tunnistaa.

Kissakahvila Purnauskis on lyhyen kävelymatkan päässä Tampereen asemalta. Vettä satoi, mutta se ei haitannut, koska kissoista jutellessa tällaisia lieveilmiöitä ei edes huomaa.

Kissakahvilan emäntä kertoi, että heillä on tarkoitus ottaa kaksi uutta pentua Purnauskiksen ja Helkatin kahviloihin. Yksi kumpaankin. Kissanpennut olivat harjoittelemassa varsinaista kahvilaelämää ensimmäistä kertaa meidän kissabloggaajien kanssa. Kiitos. Tämä oli suuri kunnia kissaihmisille. Pennut Peipponen ja Namitassu olivatkin melkoisia vilperttejä. Ihan mieletöntä leikkimistä ja energiaa Ja nyt on niin, että ehdin jo sekoittaa kumpi pentu oli kumpi. Instaan ja omille Facebook-sivuille nimesin Peipposen Namitassuksi. Namitassusta en itse asiassa saanut kunnon kuvaa ollenkaan. Sen verran vilkas tyyppi oli kyseessä.

Väsynyt Peipponen. Ethän istu minun päälleni.


Menin kyllä sekaisin muissakin nimissä eli myönnettäköön, nimet eivät ole vahvinta osa-aluettani. Jos oikein ymmärsin ja kuulin, niin kaunis Lumi on jättämässä kissakahvilaelämän. Aivan oikeasti. Kissa tietää olevansa kaunis ja osaa myös asettautua asentoihin, jotka korostavat entisestään hänen kauneuttaan.

Kuvankaunis Lumi


Hugo oli villi tapaus. Villi siinä mielessä, että kissa on selvästi ollut kotona ruoka-aikaan, mutta hän tiesi kuitenkin, että PrimaCatin lahjoitamissa salaperäisissä paperikasseissa oli ruokaa. Hugo halusi tutkia paperikassit seikkaperäisesti. Välillä Lumipallo kävi hieman avustamassa.

Hugo vahtii, ettei kukaan varasta PrimaCatin tuotekasseja




Lumipallo olikin varsinainen kiipeilijä. Kissa tykkäsi olla korkealla ja katsella alamaisiaan yläilmoista. Viiru yritti välillä mennä Lumipallon kaveriksi, mutta siitä Hänen Korkeutensa ei pitänyt. Yläilmat ovat vain Lumipalloa varten. Sutjakka kissa olikin. Kiipeily selvästi auttaa pitämään linjat kurissa. Pitäisikö minunkin alkaa kiipeillä seinillä?

Hänen Korkeutensa Lumipallo


Piki-Nelli ja Micu ovat komeita pitkäkarvaisia kissoja. Piki-Nelli osoittautui vaikeaksi kuvauskohteeksi, mutta Micua oli helppo kuvata plyysisohvan syövereistä. Sen sijaan Piki-Nelliä ei tarvinnut houkutella syömään namipaloja. Kissa söi kaikki herkut kädestäni tai taisi Lumi saada pari pientä palaa.

Micun mielestä plyysisohvalla on kiva loikoilla


Kahvilassa saimme myös herkutella. Kultahipuilla maustettua kuohuviiniä, vaahtokarkkeja, mansikoita ja marenkia. Niin ja dippinä lämmintä suklaakinuskikastiketta. Syntisen hyvää. Nam. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kahvilan sisustus on hyvin kissa-aiheinen. Ihana.

Herkkuja. Nam.


Aika kuluu hirvittävää vauhtia, kun on samanhenkisten ihmisten seurassa. Olisin voinut viipyä kahvilassa pidempäänkin, mutta olin ostanut kotimatkalle lähiliikennelipun, joten parin tunnin kissailujen jälkeen oli aika sanoa hyvästit ja lähteä kotimatkalle. Jotenkin on sellainen tunne, että jatkossakin haluan kissakahvilaan kissabloggaajien kanssa.

Kotiin viemisiksi saimme PrimaCatin lahjoittamat tuotekassit. Lämmin kiitos. Myös Herra Karvajalka kiittää. Yleensä Karvajalka ei ole kovin kiinnostunut ruoasta, mutta tällä kertaa oli pakko sukeltaa pakkausten alle. Ihme ja kumma oli myös se, että paperikassi ei kauheasti kiehtonut, vaikka piti sitä sen verran nuuhkia, että huomasi kassissa jonkin toisen kissan tuoksua.

Herra Karvajalka tutkii PrimaCatin tuotekassin sisältöä


Suurkiitokset myös Tassulinnan Tuijalle mahtavasta iltapäivästä. Kiitos myös arvontavoitosta numero 1. Iso pakkaus ruokaa. Herra Karvajalka tykkää.




13.8.2018

Värikkään elämän rakastajat


Lähellä on kaukana vai kuinka se menikään? Oli käydä niin, että Keravan Sinkassa huhtikuun lopulta alkaen ollut Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely meinasi jäädä väliin. Siis minähän asun Keravalla, mutta mielestäni minulla oli runsaasti aikaa nähdä näyttely. Aika kuitenkin kului ja aina oli jotakin muuta tekemistä tai menoa. Kaiken lisäksi olin sopinut äitini kanssa, että menemme näyttelyyn yhdessä, koska me molemmat pidämme naivistisesta taiteesta. Lopulta kuitenkin otimme ajan, vaikka tuntui, ettei olisi oikein ehtinyt. Onneksi kuitenkin ehdimme, koska näyttely oli loistava.

Martti ”Huuhaa” Innanen: Tuupovaaran tuijottaja (1999)


Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely esittelee oikeasti koko joukon mahtavien taiteilijoiden teoksia. Martti ”Huuhaa” Innanen on yksi suosikkini. Tämä taulukuva oli pakko laittaa tähän, koska viittasin teokseen heinäkuisessa Naivistit Iittalassa -postauksessa. Jostain syystä, kun tätä taulua katsoo, alkaa väkisinkin naurattaa. Aivan huipputeos. Mielenkiintoista on muuten se, että Innanen otti oppia taiteilijoilta Andreas Alariestolta ja Pirkko Lepistöltä. Håkan Brunberg oli se, joka sytytti ensimmäisenä taiteen palon Innaseen. 

Martti ”Huuhaa” Innanen: Helsingin Juppi-Jurvakaiset (1987)


On pakko laittaa tähän toinenkin Innasen teos. Helsingin Juppi-Jurvakaiset kuvaa mielestäni loistavalla tavalla 1980-lukulaista tyyliä. Vaatetus ja kampaukset ovat suoraan 1980-luvulta. Olkatoppaukset ovat loistavat. Tämän näköisiä ihmisiä todellakin liikuskeli kaupungin kaduilla 1980-luvulla. Pidin muuten siitä, kuinka monessa Innasen teoksessa olivat rouheat lautakehykset.

Enni Id: Kissa (1973)


Enni Id syntyi vuonna 1904. Häntä pidettiin rääväsuisena sahdinkeittäjänä. Maalaamisen hän aloitti jäätyään leskeksi vuonna 1966. Id tunnetaan kissa- ja enkelitauluistaan, mutta hän on myös osannut kuvata katoavaa maaseudun elämää. Idin tauluja katsellessa tuli tunne, että olisi ollut museossa kurkistamassa vanhoihin pirtteihin. Tähän postaukseen valitsin kuitenkin kissataulun, eikä tarvitse arvata syytä, miksi.

Andreas Alariesto: Karhut kalamiehinä



Olin todella äimistynyt, kun aloin katsella Andreas Alarieston teoksia. Teoksia, jotka kuvaavat lappalaisten elämäntapaa, pohjoisen luontoa, Lapin tarinoita. Aivan uskomattoman pikkutarkkaa työtä ja upeita värejä. Ihmettelen vain, kuinka pitkään yhden taulun maalaaminen on vienyt, koska töistä oikeasti näkee, että ovat olleet suuritöisiä.

Tarja Polari: Tänään näen punaista (2008)



Tarja Polarin tauluja ihastellessamme äitini sanoi, onkohan nainen sukua Oiva Polarille, joka on ollut hänellä piirustuksenopettajana kouluaikana. Vastaus saatiin melko nopeasti, kun luimme Pirjo Polarista kertovaa infotaulua. Kyllä. Taidemaalari Oiva Polari oli hänen isänsä. Aika hauska yhteensattuma. Ihastuin Pirjo Polarin värikylläisiin teoksiin. Pidin myös siitä, että Pirjo Polari on lahjoittanut näyttelyssä olevat teokset Keravan taidemuseon kokoelmiin. Kiitos. Tällainen on suuri kunnia keravalaiselle taidemuseolle.

Alice Kaira: Ennen näytäntöä (1983)



Klovnit ja valkeat sirkushevoset ovat Alice Kairan tunnusmerkki. Klovni viihdyttää, mutta piilottaa itsensä maalattujen kasvojen taakse. Jollain lailla surumieliset klovnit kuitenkin ovat sykähdyttävää katsottavaa. Kairalle sirkus oli vapauden maailma ja elämän vertauskuva. Helpolta näyttävät sirkustemput kätkevät itseensä paljon harjoittelua ja työtä, kuten taiteilijan teoksetkin.

Pekka Hiltunen: Aikaa (1988)


Lisää klovneja. Tästä Pekka Hiltusen taulusta tulee leppoisa olo. Ihan kesälomafiilis. Kun katselen taulua tarkemmin, niin onko taivaalla kuunsirppi? Kiva yksityiskohta. Jos tällainen taulu olisi seinällä, niin rentouttaisikohan se, jos stressiä pukkaisi? Uskon, että rentouttaisi. Tällaista naivistitaide on parhaimmillaan. Leppoisaa ja mukavaa.

Aune Paulin: Lukutoukat (1993)


Lisää näitä leppoisia ihanuuksia. Paulinin teokset ovat hyväntuulisia ja täynnä yksityiskohtia. Todella kaunis taulu. Aune Paulin on toiminut myös Rörstandin posliinitehtaan mallisuunnittelijana, Sanduddin tapettisuunnittelijana ja Rosenthalin posliinimallisuunnittelijana. Kyvykäs nainen, jonka taidot onneksi huomattiin.

Pirkko Lepistö: Sisäkuva (1991)

Yksityiskohtia vilisee myös Pirkko Lepistön teoksessa. Rakastan näitä tauluja, joista voi etsiä kissoja ja koiria. Lepistön maalauksia hallitsevat sinisen ja vihreän sävyt, kuten tässäkin taulussa tai ainakin sinistä löytyy melkoisen paljon. Lepistön tauluissa on usein myös sellainen piirre, että kuvaa katsotaan ikään kuin ylhäältäpäin. Pirkko Lepistö on Alice Kairan ohella saanut perusteellisen taideopetuksen.

Keravan Sinkan näyttelyssä on mukana myös teoksia taiteilijoilta Nikolai Lehdolta, Håkan Brunbergilta, Ella-Maija Anttila-Laitasalolta, Alpo Jaakolalta, Kosti Ahoselta ja Kaarina Alstalta.

Jos innostuit tauluista, niin Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely jatkuu Keravan Sinkassa vielä viikon verran. Viimeinen näyttelypäivä on 19.8.2018.



10.8.2018

Arne Dahl: Rajamaat


Tuli luettua sellainen dekkari, että iltaisin, kun kirjan kannet suljin, oli pakko ottaa runokirja esiin, jotta sain ajatukset kauheuksista aivan muihin maailmoihin. Dekkari on Arne Dahlin Rajamaat (Into, 2017). En ole aiemmin Dahlin kirjoja lukenut, mutta voin sanoa, että jos taso on tätä, niin näihin voi jäädä koukkuun.

Tukholmalainen rikosylikonstaapeli Sam Berger etsii kolme viikkoa kadoksissa ollutta tyttöä. Tai oikeastaan hän etsii paria muutakin samanikäistä tyttöä, vaikka esimies onkin kieltänyt tällaiset tutkinnat. Sam on työssään periksiantamaton ja oman tiensä kulkija. Hän oivaltaa, että oletetuilla rikospaikoilla on aina ollut sama pyöräilevä nainen katselemassa, kun poliisi tekee tutkimustyötään. Kuka nainen on ja mikä on hänen roolinsa kadonneiden tyttöjen tapauksessa?

Alkaa tapahtua kaikkea kummallista. Yhtäkkiä Sam huomaa olevansa pakoteillä Säpon soluttautujan Molly Blomin kanssa. Molly on todella kova luu purtavaksi. Nainen, joka tuntuu osaavan ja hallitsevan kaiken mahdollisen. Hän myös tietää, ettei kadonneita tyttöjä ole vain kolme, vaan seitsemän. Mistä kaikesta on kyse ja mitä tyttöjen kaappaaja tai kenties murhaaja tahtoo teoillansa osoittaa? Sam ja Molly rakentavat palapeliä pala kerrallaan ja aina on vastassa uusia kauheuksia. Ja kuinka näin voi oikeastaan käydä, että jahtaajista tulee jahdattuja? Miksi Molly ja Sam pakoilevat poliisia, vaikka itsekin ovat Poliisin ja Säpon palkkalistoilla?

Voi hurja mikä kirja. Ihan hengästyttää, kun ajattelenkin kaikkea lukemaani. Kirjan tapahtumat alkavat heti. Lukija ikään kuin heitetään keskelle kauhunäytelmää, ja mikä parasta, se toimii. Dahl kuvailee rikospaikkojen yksityiskohtia inhottavan yksityiskohtaisesti. Melkein pystyin tuntemaan esimerkiksi kellarin kosteuden, märkyyden ja kuvottavan hajun. Ei ole ihme, että herkemmältä lukijalta saattaa mennä yöunet. Pidin myös siitä, kuinka lukijalle asetetaan ikään kuin haaste rakentaa oma palapelinsä, jotta pääsee selville, mitä on tapahtunut ja miksi. Kirjan tapahtumissa liikutaan lokakuun loppupuolella ja koko ajan sataa vettä. Luin kirjaa pahimpana hellekautena, ja välillä tuli sellainen olo, että itsekin olisin ollut sateen kastelemana ja kylmissäni pimeyden keskellä. kertoo ehkä jotain Dahlin taidosta luoda mielikuvia.

Sain kirjan viime syksynä Innon ja Aulan bloggaajatilaisuudesta Helsingin Kirjamessuilla. Suurkiitokset kustantajalle kirjasta. Arne Dahl vieraili myös kyseisessä tilaisuudessa. Läheltä kyllä piti, ettei mies myöhästynyt tilaisuudesta. Syynä oli ruotsalainen lentoyhtiö. Hih. Arne Dahlista välittyi leppoisa kuva. Siksipä olikin melkoisen yllättävää, että mies kirjoittaa näin tiivistunnelmaista tekstiä. Dahl kertoikin tilaisuudessa, että käyttää kirjoissaan hieman pelkoa ja jotain muuta. Lisäksi vanhoista trillereistä on varastettu atmosfääriä. Näitä kirjasta kyllä tihkuu ja oikein roppakaupalla, mutta mikään ei silti tunnu menevän yli äyräiden. Dahl kertoi tilaisuudessa myös, että rakentaa kirjojensa tarinoita Post-It -lappujen avulla. On varmaan ihan järkevä keino, jotta kaikki langat pysyvät kuosissa.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Utmarker ilmestyi vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Kari Koski.

Arne Dahlin Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan. Suosittelen tarttumaan kirjaan, jos rakastaa dekkareita, eikä hätkähdä vähästä. Sitä paitsi elokuussa ilmestyy sarjan toinen osa Sydänmaa, joka menee ainakin täällä lukulistalle.




9.8.2018

Oodi kansalle


Viime viikolla oli aivan mieletön juttu, johon pääsin osalliseksi. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja oli järjestänyt kirjabloggareille mahdollisuuden päästä työmaakierrokselle Oodiin, Helsingin keskustakirjastoon. Vaikka itse en oikeastaan Helsingin kirjastoissa asioi, on Oodi niin kova sana, että tällaista tilaisuutta ei oikeasti voinut jättää väliin. Niin, ja kyseessä oli siis oikea työmaakierros, koska Oodi on vasta rakenteilla oleva monumentaalinen rakennus.

Työmaakierrosta isännöi YIT:n vastaava työnjohtaja Tero Seppänen, joka kertoi rakenteilla olevasta Oodista niin mielenkiintoisia asioita, että ainakin tällaiselle tavalliselle, mistään rakennuksista mitään tietämättömälle täti-ihmiselle Oodin rakennustyömaasta avautui aivan uudenlainen maailma. Kaikkea sitä ihminen oppii, kun vanhaksi elää. Mukana kierroksella oli myös Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara, joka puolestaan valotti bloggareille Oodin erilaisia mahdollisuuksia. Soininvaaran ja Seppäsen mukaan Oodi on ihmisten kohtaamispaikka. Täytyy sanoa, että rakenteilla on sellainen talo, ettei ihan heti toista tule vastaan.

Tältä valmiin Oodin pitäisi näyttää. Oodin edustan puistoalue on rakenteilla, mutta siihen ei näillä näkymin tule kuvassa näkyviä altaita.


Helsingin keskustakirjastosta järjestettiin kansainvälinen suunnittelukilpailu, johon osallistui pitkälti yli viisisataa kilpailijaa. Voiton vei suomalainen Arkkitehtitoimisto ALA. Oodista onkin tulossa hyvin mielenkiintoinen rakennus, joka tunnetaan kahdesta kaaresta. Seppänen kertoi, että Oodi on oikeastaan talon ja sillan sekoitus. Mitä muuta Oodi tulee olemaan? Kaarevia laseja, puuverhoilua suomalaisesta kuusesta, valkoista huopakattoa, esiin työntyvää parveketta, kattoikkunoita, monikerroksisia liimattuja lasipilareita, erikoisprintattua lasia, joista jokainen on omanlaisensa, roikkuvaa ja huikean painavaa teräsportaikkoa sekä montaa muuta erikoisuutta. Kuulostaa haastavalta ja sitä se onkin. Työmaalla on joka viikko työnjohdon ja suunnittelijoiden yhteispalaveri, jossa käydään ongelmakohtia läpi. Suunnittelijat saavat ratkaistavakseen, kuinka rakennustyömaan ongelmat poistetaan, ja kuinka rakennusurakka voi jatkua turvallisissa merkeissä.

Tästä se seikkailu lähtee rakenteilla olevan Oodin uumeniin.


Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara ja YIT:n vastaava työnjohtaja Tero Seppänen vetivät kirjabloggareille hienon kierroksen.


Ensimmäisen kerroksen näkymää. Huomaa keltainen naama.




Oodissa on neljä kerrosta, joista jokainen on omanlaisensa. Kellarikerros on yleisölle näkymätöntä tilaa, jossa sijaitsevat esimerkiksi rakennuksen jätetilat. Ensimmäisessä kerroksessa on vuokratiloja. On Fazerin ravintolaa, EU-tiloja ja 253-paikkainen elokuvateatteri Kino Regina. Ensimmäisestä kerroksesta huokuu valoisuus, vaikka rakennus vielä onkin keskeneräinen.

Toisen kerroksen oleskeluportaat


Toisessa kerroksessa on nähtävillä rouhevuutta. Kyseessä on tekemisen ja toiminnan kerros, josta löytyy erilaisia harrastetiloja. On pelitiloja ja bändien harjoittelutiloja. Musiikkihuoneissa on korkean desibelin äänieristeet ja kelluva lattia, niin musiikki ei häiritse muita kirjastovierailijoita. On portaat, joissa voi oleilla. Jotenkin voisin kuvitella, että näistä portaista tulee nuorison suosima oleskelupaikka. Löytyy myös interaktiivista näyttöä vaikka presentaatioita varten. Rouhevassa kakkoskerroksessa jätetään katon ilmastointiputket näkyville tarkoituksella.

Kolmas kerros on lasinen kirjataivas


Wau! Oodin kolmannesta kerroksesta tulee todella hieno. Katto on aaltoileva taivas, josta voi kuvitella vaikka hattarapilvet. Katossa on neljätoista kattoikkunaa, josta lähtee valokuilu alaspäin. Kolmannen kerroksen seinät ovat printattua lasia, joten voidaan puhua myös lasisesta kirjataivaasta. Kolmas kerros on varsinainen kirjastokerros. Katossa on akustinen pinnoite ja tammesta tehdyn lattian liimaukset estävät myös metelin. Kolmatta kerrosta tulevat elävöittämään ihka oikeat puut. Kirjastoon tulee 100.000 kirjaa, joista noin 35.000 ostetaan ja loput tulevat muista kirjastoista.

Kattoikkunan valokuilu


Kolmannen kerroksen toiseen päätyyn tulee lasten oma alue kahteen tasoon. Voin uskoa, että täällä lapset tulevat viihtymään.




Kansalaisparvekkeella




Kolmannesta kerroksesta pääsee kirjaston esiin työntyvälle parvekkeelle, joka on nimetty Kansalaisparvekkeeksi. Parveke on samalla tasolla kuin eduskuntatalon portaiden ylin taso. Tästä kukin voi miettiä, millaista symboliikkaa tällainen asetelma luo. Kansalaisparvekkeelta on mielettömät näköalat, ja mikä parasta; tänne tulee kahvila. Ajatukset siirtyvät heti siihen, kuinka ihana tuolla parvekkeella on istua kahvikupposen ääressä ja lukea kirjaa ja nauttia maisemista.

Minä itse


Pakkohan se oli selfiekin ottaa, koska tällaiselle mahtikierrokselle pääsin mukaan. Kerrankin on varusteet kohdillaan. Turvakengät eivät kuvassa näy.

Oodin on tarkoitus avautua yleisölle 3. joulukuuta 2018. Kannattaa ehdottomasti mennä tutustumaan kirjastoon ihan jo arkkitehtonisista syistä.

Kiitos huikeasta työmaakierroksesta Tero Seppäselle, Anna-Maria Soininvaaralle ja Arjalle. Tunsin olevani etuoikeutettu, kun sain kurkistaa Oodiin ennakolta.


6.8.2018

Anna Jansson: Murhan alkemia


Kaapista löytyy (lue: kirjahyllyssä ei ole enää tilaa) lukemattomia kirjapinoja. Osan kirjoista olen itse kantanut jostain kotiin, mutta suurimman osan olen saanut joko äidiltäni tai joltakin ystävältäni eli kierrätys pelaa. Anna Janssonin Murhan alkemian (Gummerus, 2013) sain muistaakseni ystävältäni, jonka kanssa tapaamme vaihdella kirjoja. Pokkarimuotoinen kirja oli mukava ottaa kissan ulkoilutuslukemiseksi.

Justus Hartman on komisario Tomas Hartmanin setä. Miehillä on ollut vuosikymmeniä sitten kiista, jota ei ole ikinä ratkottu. Ei ole siis ihme, etteivät miehet ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Tomas saa yllättävän puhelun sairaalasta. Justus on hävinnyt sairaalasta. Sairaalan henkilökunta pitää tapausta outona, koska mies on hävinnyt kuin savuna ilmaan. Henkilökunta ei edes usko, että keuhkokuumeesta toipuva mies olisi ollut vielä itsekään halukas lähtemään sairaalasta.

Tomas ei ole myöskään aivan kunnossa, joten hän suostuu vaimonsa viikonloppulomaehdotukseen tai ei siinä ole oikeastaan miehellä sananvaltaa. Tomaksen vaimo Marianne ja miehen alainen Maria Wern ovat jo hoitaneet etukäteisjärjestelyt. Matka Smoolantiin saa yllättäviä käänteitä, kun hotellin uima-altaasta löytyy ruumis ja Tomas saa vakavan sairauskohtauksen. Mies joutuu sairaalaan teho-osastolle. Marian alkaessa tutkia Justuksen katoamista tarkemmin, ymmärtää hän, että uima-altaan ruumiilla on jotain yhteistä Justuksen katoamisen kanssa. Kaikki tuntuvat kietoutuvan Justuksen ja Tomaksen menneisyyteen sekä taidepiireihin.

Aloittaessani lukemaan kirjaa, meinasin pitkästyä, kun ensisivuilla oltiin 1960-luvun lopulla ja teksti tuntui olevan kauhean pientä, eikä tarina lähtenyt vetämään. Onneksi en ole helposti luovuttavaa tyyppiä, vaan jatkoin lukemista, eikä aikaakaan, kun alkoi tapahtua. Tarinassa tulee yllättävän paljon ruumiita, eikä kuvaukset aina ole mitenkään kauniita, mutta eihän dekkareiden olekaan tarkoitus sievistellä. Onneksi luin kirjaa päiväsaikaan, niin eivät mielikuvat jääneet leijumaan uniini.

Kirja etenee loogisesti, vaikka paljon on takaumia menneisyyteen. Kirjassa on melkoisesti henkilöitä, ja jossain vaiheessa meinasin mennä jo sekaisin, kuka on kukin. Välillä tuntuu, että yksinkertaisempi on kaunista. Tarina on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja alkemiaakin tulee opiskeltua sivussa jonkin verran. Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamissa kohdissa Jansson on mennyt hieman yli. Ei meinannut aivan usko riittää kaikkiin juttuihin.

Maria Wern -dekkareita olen lukenut aiemminkin, mutta huomasin juuri, etten ole tainnut yhdestäkään aiemmin postata. Näitä tulee siis luettua hyvin satunnaisesti, vaikka yleisesti ottaen olen pitänyt kirjojen rikostarinoista. Maria Wern on seikkaillut myös televisiosarjassa. Täytyy myöntää, etten muista, olenko mitään osaa televisiosta katsonut. Olen oikeasti tosi huono tv-ohjelmien kanssa.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Alkemins eviga eld on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Annan Janssonin Murhan alkemiaa uskallan suositella dekkarifaneille. Tämä on sopivan kamalaa kesäluettavaa.


Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ruksi solahtaa ruutuun ”keltainen ja oranssi”, koska näitäkin värejä kannesta löytyy.



Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää – Valuneen taikinan tapaus


Toisinaan kirjan kannet tai kirjan nimi on se, joka vetää puoleensa. Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää – Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018) kirjassa yhdistyvät nämä molemmat seikat. Muuta ei siis tarvitakaan, kun tällaiseen kirjaan haluaa tarttua. Etenkin se tuli heti mieleen, mistä tällaisessa kirjassa kerrotaan, jonka nimi on melkoisen mielikuvituksellinen.

Keski-ikäinen Sointu Suominen on päättänyt vaihtaa totaalisesti alaa. Hän on jättänyt työnsä terveyskeskuspsykologina, opiskellut asuntokauppaa ja suorittanut LKV-tutkinnon. Näiden lisäksi Sointu on perustanut oman kiinteistönvälitysyrityksen, kirjoittaa asunnonvaihtoblogia ja haluaa kiinteistömyynnin ohella sisustaa asiakkaidensa asunnot. Aikamoista hulabaloota. Samalla Sointu on kuitenkin perheenäiti, joka töiden ohella huolehtii perheen hyvinvoinnista. Toisaalta aloittelevalla yrityksellä ei kauheasti töitä ole, joten kotitöitä ehtii tehdä siinä samalla kuin asuntokauppaa. Sitä paitsi välillä on kiva istahtaa alas ja juoda kupillinen hyvin haudutettua teetä ja unelmoida.

Vaaleanpunaisten hattarapilvien lomassa voi seurata myös oman taloyhtiön elämää. Kaikki ei olekaan niin ruusuista, mitä naapurit antavat ymmärtää. Lisäksi Sointu saa hoidettavakseen yhden asunnon myymisen. Asuntokauppaa varjostaa outo tapahtuma. Iäkäs, mutta hyvinvoiva leskirouva on kuollut aivan yllättäen. Leskirouvan tytär kertoo Soinnulle oudosta kirjeestä. Onko kirje aiheuttanut vanhan rouvan kuoleman? Koska Sointu on ihmisrakas, haluaa hän selvittää mysteerin.

Ihana, ihana ja ihana. Valuneen taikinan tapaus on juuri sellainen hyväntuulinen kirja, jota lukee mielellään raskaan työpäivän jälkeen. Aivot narikkaan ja antaa Soinnun hoidella asiat. Kirjassa on jotain samaa kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Lempeää salapoliisitouhua, hyväntuulisuutta ja hieman teetä kaiken päälle.

Mirjam Lohen tapa kirjoittaa on kiva. Lauserakenteet ovat yksinkertaisia ja helppoja lukea. Kirjassa on sopivassa suhteessa huumoria, satiiria ja nokkeluutta, mutta siitä löytyy myös sitä tärkeää: rakkautta ja välittämistä toisista ihmisistä. Kirjan nimessä mainitun Rouva Suominen välittää voi ja pitääkin siis ottaa ajatuksiinsa useammalla tavalla. Pidin myös siitä, kuinka kirjaa elävöittävät Sointu Suomisen blogipostaukset ja kommentit.

Kirjan kansille täytyy antaa erityiskiitokset. Kannet ovat täynnä yksityiskohtia, joita löytyy Sointu Suomisen elämästä. Lisäksi vaaleanpunainen tausta tuo ihanan oman höttönsä kansille. Jenny Lucander on nainen kansien ulkoasun takana.

Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa uudessa Rouva Suominen välittää -kirjasarjassa. Innolla odotan jatkoa, koska tällaisia kirjoja tarvitaan. Leppoista ja mukavaa luettavaa.

Sain kirjan kustantajalta, joten kiitokset lähtevät siihen suuntaan.


Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Sijoitan kannet ruutuun ”hieno fontti”, koska tekstit ovat osittain kaunokirjoitusta.