25.6.2017

John Williams: Stoner

Se on jännä, kun joku kirja ei ole kiinnostanut yhtään, mutta lopulta kun kirjaan tarttuu, ei sitä malttaisi laskea käsistään. Näin kävi John Williamsin Stonerin (Bazar, 2017) kanssa. Lukupiirissä kirjaa ehdotettiin luettavaksi, joten kirjaan tartuin vain ja ainoastaan lukupiirin takia. Toki kirjasta oli ollut paljon kuhinaa kirjablogeissa, mutta jotenkin en vain ollut päässyt kuhinaan mukaan. Nyt kuitenkin taas kerran sanon, että onneksi on lukupiiri ja lukupiiriläisten erilaiset kirjavalinnat. Stoner on hyvä. Englanninkielinen alkuteos Stoner on ilmestynyt jo vuonna 1965, mutta tällöin kirja ei saanut kovin kummoista vastaanottoa. Vuonna 2006 kirjasta otettiin uusia painoksia, jonka jälkeen kirjan hienous todella huomattiin ja käännöksiä alettiin tehdä. Kirjan ensimmäinen kovakantinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Ilkka Rekiaro.

William Stoner on maatilan poika, joka saa mahdollisuuden opiskella yliopiston maataloustiedekunnassa. Toiveena on, että perheen ainoa lapsi voisi tuoda tulevaisuudessa maatilalle uusia tuulia, joiden avulla perheen taloudellinen tilanne kohentuisi. Aika nopeasti Stoner huomaa, ettei maataloustiedekunta ole häntä varten. Hän havahtuu kirjallisuuden olemassaoloon ja vaihtaa pääainetta salaa vanhemmiltaan. Kaikki tämä antaa Stonerille uudet lähtökohdat elämälle.

Stonerille avautuu ura yliopistolla opettajana ja tutkijana. Ura yliopistolla ei ole helpoin mahdollinen valinta. Stoner yritetään nujertaa kaikin keinoin, mutta mies ei taivu. Stonerin elämä on pääosin hiljaista. Hänellä on kaksi hyvää ystävää tai yksi, riippuu siitä, kuinka asiaa katsotaan. Stoner avioituu parempiin piireihin, mutta avioliitto on onneton. Avioliitosta syntyy lapsi, jonka kanssa Stoner kuvittelee saaneensa yhteyden, mutta jotain tapahtuu ja Stoner etääntyy tyttärestään. Onnettomasta avioliitostaan huolimatta Stoner löytää rakkauden, avioliiton ulkopuolelta. Rakkaus on ikuista, mutta suhde on katoavainen.

Stoner on hienosti kuvattu kertomus yhden miehen elämästä Yhdysvaltain Keskilännessä 1900-luvun alun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Kirja on eleetön ja surumielinen, mutta siinä on samalla jotain hyvin vetoavaa. Kirjan rauhallinen kerronta sopii hieman hiljaisen ja sivuun vetäytyvän Stonerin elämään. Yksi lukupiiriläisistä mainitsi, kuinka häntä viehätti vanhan sivistyksen ja kielen rakkaus. Kirja on myös ajaton ja yleisinhimillinen.

Lukupiirissä keskusteltiin tietenkin pääosin Stonerin elämästä, jonka elämä oli melkoisen surkeaa. Vain joitakin ilon ja onnen välähdyksiä, mutta pääosin melkoisen alakuloista. Toki yliopistoelämä avasi Stonerille uusia mahdollisuuksia ja vapauksia, mutta oma avioliitto oli vankila. Stonerin vaimoa ruodittiin kylmäkiskoiseksi ja vastenmieliseksi. Tehtiin jopa vertauksia Jotunin Huojuvaan taloon ja pohdittiin, oliko vaimossa narsistin vikaa. Eikä työskentely yliopistollakaan aina herkkua ollut. Työkaverin tyrannisointi toi kuitenkin Stonerista esiin itsepäisen jäärän. Mies ei antanut periksi, koska tiesi olevansa oikeassa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjailijan taitavuutena sitä, ettei hän tehnyt Stonerin elämästä helppoa. Olisi ollut liian helppo ratkaisu, jos Stoner olisi ottanut avioeron vaimostaan ja nainut naisen, jota oikeasti rakasti. Jos tähän ratkaisuun olisi päädytty, olisi kirjan juoni loppunut alkuunsa. Hienoa, että kirjailija piti jännitettä yllä kirjan loppuun saakka.

John Williamsin Stoneria suosittelen kaikille laadukkaasta kaunokirjallisuudesta pitäville. Hieno kirja, joka jäi mieleen viipyilemään pitkäksi aikaa.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).





Naivistit Iittalassa 2017

Yksi kesän hauskimpia hyvän mielen tuojia on Naivistit Iittalassa -kesänäyttely Iittalan vanhalla puukoululla. Näyttely on ollut vuodesta 1989 lähtien yleisölle avoin. Itse olen vieraillut näyttelyssä useana vuonna, ja nykyään näyttely onkin yksi kesän ehdottomista ohjelmanumeroista. Tänä vuonna näyttelyssä on mukana 48 taiteilijan toinen toistaan ihastuttavampia teoksia.

Eino Viikilä: Suomi 100 vuotta

Tämän vuoden näyttelyteemana on itseoikeutetusti Suomi 100 vuotta. Näyttelyn nimi Satojen tarinoiden kesä onkin mielestäni erittäin osuva ja naivistitaiteelle sopiva. Näyttely sisältää myös suomalaiselle naivistitaiteelle merkittävän työn tehneen taidemaalari Martti Lehdon (1933-2016) muistonäyttelyn. Mennessäni näyttelyyn, en kuitenkaan ollut pahemmin tutustunut ennakolta mihinkään, koska tarkoituksenani oli vain nauttia näyttelystä ja saada kiva näyttelykokemus. Niin, ja oli kolmaskin syy, mutta siitä tuonnempana. Näyttelyn teema avautui katsojalle hetimiten. Suomi-teema on teoksissa hyvin vahvasti edustettuna, ja mikä parasta; teema on tuotu naivistitaiteelle luontaisella humoristisella tavalla esiin. Myös Martti Lehdon ihastuttavat kissataulut toivat hymyn huulille, vaikkakin hieman haikean tunnelman. Lehdon kissatauluja ei enää tulisi lisää.

Martti Lehto

Mielestäni on loistavaa, että Naivistit Iittalassa -kesänäyttelyitä järjestetään vuodesta toiseen. Naivistista taidetta on helppo lähestyä, ja siitä tulee oikeasti hyvälle tuulelle. Teosten nimet ovat osuvia ja hauskoja. Katsojan ei tarvitse miettiä, mikä on teoksen sanoma. Voi vain keskittyä siihen, että löytää teoksesta kaikki kivat yksityiskohdat ja nauttii näkemästään ja useimmiten vielä huumorilla höystettynä.

Matti Laine: Luonnollista

Näyttelyssä on taulujen lisäksi keramiikkatöitä ja erilaisia erikoismateriaaleista tehtyjä teoksia. Olen huomannut, että olen vuosi vuodelta alkanut nauttia enemmän myös näistä muista töistä. Ennen keskittymiseni kiinnittyi lähestulkoon tauluihin ja muut työt tuli ohitettua äkkipikaa. Tänä vuonna tuli hihkuttua etenkin Eino Viikilän keramiikkatöiden edustalla. Aivan mielettömiä töitä. Jos vain olisi paljon rahaa ja isot tilat, niin varmasti hankkisin kotiini naivistista keramiikkaa.

Eino Viikilä: Proteiinit ja hiilarit

Mikä muuten oli kolmas syy, miksi näyttelyyn menin? Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja minä puolet vähemmän. Kauhistuttava ajatus, mutta ihminenhän on juuri sen ikäinen, minkä ikäiseksi itsensä tuntee. Äitini oli jo aikoja sitten luvannut ostaa minulle Naivistit Iittalassa -näyttelystä taulun, kun olisi juhlavuoteni. Näyttelyä oli siis kierreltävä ja katseltava myös sillä silmällä, mikä taulu olisi myymättä ja minkä haluaisin kotini seinälle. Kyllä, näyttelystä saa siis ostaa teoksia. Aika hyvin teoksia myydäänkin. Heinäkuussa lähestulkoon kaikki teokset ovat saaneet teostietojensa viereen punaisen tarralapun, joten on oltava ajoissa liikkeellä. Meidänkin piti mennä jo toukokuussa näyttelyyn, mutta emme ehtineet.

Sergei Arhipov: Asetelma. Varis


Aimo Vuorinen: Syleily

Mihin sitten lopulta päädyin valinnassani? Vaikea on valita, kun on toinen toistaan hienompia teoksia. Piti tiputtaa yksi kerrallaan vaihtoehtoja pois. Jäljelle jäivät yllä olevat taulut. Arhipovin taulussa minua ihastuttavat värien sinfonia. Syntymäpäiväni on syyskuussa ja taulusta löytyy syksyn kauneutta ja kuulautta. Pidän myös syksystä vuodenaikana silloin, kun luonto on pukeutunut värikylläiseen näkyyn ja kun puista pudonneet lehdet rapisevat saappaiden alla. Vuorisen taulussa puolestaan on jotain sykähdyttävää. Ihastuin tauluun yksinkertaisesti heti, kun sen näin. Taulussa voi nähdä äidin pitävän lastaan sylissään tai vaihtoehtoisesti näen taulussa yksinkertaisesti värit, jotka löytyivät isovanhempieni luona olleesta kukkotaulusta. Tulee lapsuus ja huolettomuus mieleen. Vuorisen taulu tuo myös hymyn huulille. Kahden ihastuttavan taulun välillä piti käydä useampaan otteeseen. Lopulta päädyin valitsemaan Vuorisen Syleilyn. Kumman taulun sinä olisit valinnut?

Eino Viikilä: Kiipeävä kissa

Tauluvalinnan ohessa mietin myös sitä, olisiko valintana voinut olla Viikilän Kiipeävä kissa keramiikkateos. Aivan mahtava teos, mutta sitten aloin miettiä sitä, entä jos teos tippuu lattialle ja menee rikki. En uskaltanut ottaa riskiä, vaikka mies, joka täällä asuu, sanoikin, että onhan siinä jokin kiinnityssysteemi, ettei se nyt niin vain seinältä olisi tippunut. Olisihan seinällä kiipeävä kissa ollut kyllä tosi kiva.

Petra Heikkilä: Rauhassa rupsahtanut

Naivistit Iittalassa -kesänäyttely on avoinna 20.8.2017 saakka joka päivä klo 10-19. Näyttelyssä kannattaa ehdottomasti poiketa, etenkin jos ajelette Hämeenlinnan seutuvilla. Iittala on aivan siinä nurkilla. Plussaa on annettava myös siitä, että ostamasi pääsylippu kelpaa näyttelyyn läpi kesän. Näyttelyä voi siis käydä ihailemassa useaan otteeseen samalla lipulla. Näyttelyn pääsylippuaulassa on kaikkea kivaa pientä myytävänä. Löytyy esimerkiksi näyttelytauluista tehtyjä postikortteja ja jääkaappimagneetteja sekä kierrevihkoja. Myös minun ihana taulu on päässyt koristamaan postikorttia.

Oletko sinä käynyt Naivistit Iittalassa -näyttelyssä tai aiotko mennä? 

Kiitokset vielä kerran Naivistit Iittalassa -näyttelylle. Näin näyttelyn vieraslipulla ja kotiin viemisiksi sain ihanan goodie bagin, josta löytyi kaikkea mukavaa.



22.6.2017

Hyvää juhannusta!


Se yllätti minut taas
Juhannus
Keskikesän juhla
Mistä se siihen aina ilmaantuu?
Odottamatta
Mieluisena kuitenkin



Ihanaa keskikesän juhlaa rakas blogini lukija. Sataa tai paistaa, otetaan rennosti ja nautitaan olostamme. Pidetään myös maltti liikenteessä ja vesillä. Itse vietän kotijuhannusta, joten yritän päivitellä blogia nyt, kun on kerrankin aikaa.



16.6.2017

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Toukokuussa Bloggariklubi kokoontui kevään viimeisen kerran. Vieraina olivat Pirkko Saisio, joka raotti Kansallisteatterille kirjoittamansa, syksyllä ensi-iltansa saavan, juhlanäytelmän Koivu ja tähti kulisseja sekä Sinikka Nopola, joka kertoi uutuuskirjastaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY, 2017). Ilta oli ratkiriemukas, koska Saision ja Nopolan keskustelut päätyivät jostain kumman syystä aivan omalle tasolleen. Hauskan illan päätteeksi saimme mukaamme Nopolan uutuuskirjan, josta lähtee iso kiitos kustantajalle.

Sinikka Nopola ja Pirkko Saisio

Onko teillä tämmöistä? on kokoelma lyhyitä tarinoita ja kertomuksia. Löytyy esseetä, novellia ja kolumnia. Yhteistä kertomuksille on, että maailman menoa katsotaan pilke silmäkulmassa ja omalle itselle uskalletaan nauraa. Kirjan tarinat on jaoteltu omien sarjojen alle. Onko teillä tämmöistä? -sarja esittää kysymyksiä, joiden tarinoita lukiessa tulee tunne, että näin se juuri on ja vieno puna nousee poskille. Omia sarjakokonaisuuksia ovat saaneet Ansku ja Pera. Pariskunta käy keskusteluja, jotka eittämättä päätyvät siihen, että Ansku ottaa eron. Miksikö? No, siksi, ettei Pera mahdu Anskun asettamiin raameihin. Entä mitä elämästä muistetaan? Elämästä muistetaan esimerkiksi ensimmäinen nukkeni, ensimmäinen virheeni ja ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini. Eivätkä ne muistot aina välttämättä ole niin fiksuja ja filmaattisia, vaan useimmiten ensimmäisiä muistoja himmentää jonkinlainen nolous.

Sinikka Nopola osaa kirjoittaa hauskasti. Tarinat ovat satiirisia, täynnä ironiaa olevia ja tragikoomisia. Nopola kertoi Bloggariklubilla, että osa kertomuksista on omaelämäkerrallisia. Nopolasta on pakko pitää, koska hän on uskaltanut kirjoittaa omia tarinoitaan kirjan sivuille asti, vaikka tarinat päättyisivätkin nolosti ja aika usein ne päättyvät. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen ja kertoo sen vielä suurelle kansalle, on rohkea. Pidin myös siitä, kuinka Nopola käsittelee elämää. Ei sen elämän välttämättä niin vakavaa tarvitse olla. Mukavaa, kun elämän eri tapahtumille voi nauraa. Iloiset ihmiset ovat aina hauskempia kuin tosikot. Elämästä löytää paljon huvittavia piirteitä, jos vain asenne on kohdillaan.

Nopolan teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Suomen kieli on selkeää ja konstailematonta. Ei tarvitse käyttää hienoja sivistyssanoja, jos asiat tulevat kerrotuksi yksinkertaisemminkin. Kirjan selkeys on myös yksi piirre, josta pidin kirjaa lukiessani. Onko teillä tämmöistä? on ennen kaikkea viihdyttävä lukupaketti.

Nyt kun olen päässyt kehumisen makuun, niin vielä on pakko kehua kirjan kansipaperit. Kansipaperien hurjan hauskojen sarjakuvamaisten hahmojen takana on Hannu Hyrske. Muuten hienosta kansipapereista on vastannut Martti Ruokonen.

Kannattaako Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? lukea? Ilman muuta kannattaa. Jos et ole lukuihmisiä, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Lyhyitä, hauskoja tarinoita, jotka laittavat ihmisen nauramaan. Oli muuten taas kerran kirja, jota luin työmatkoilla junassa ja hymyilin samalla typerästi. Kanssamatkustajat mahtoivat miettiä, viiraako päässäni enemmänkin.





14.6.2017

Alppiruusujen lumoissa

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Siis ainakin, jos suuntaat askeleesi Helsinkiin ja Haagan Alppiruusupuistoon. Miehellä, joka täällä asuu, oli menoa Haagaan, joten tungin itseni mukaan opaskoiraksi. Mies ja julkiset liikennevälineet eivät vain mahdu samaan muottiin. Ajattelin, että pääsen helpommalla, kun minun ei tarvitse töistä käsin opastaa miestä perille. Selvittäessäni julkisten liikennevälineiden aikatauluja, huomasin, että määränpäämme on hyvin lähellä Haagan Alppiruusupuistoa. Muutamilla sanankäänteillä sain miehen innostumaan puistoretkestä. Idean Alppiruusupuistosta sain Pinkit korkokengät -blogin Maijun postauksesta. Olin kyllä kuullut puistosta pari vuotta aikaisemmin äidiltänikin, joten puiston olemassaolon tiesin, mutta en ollut siellä koskaan vieraillut. 


Haagan Alppiruusupuiston vanhimmat alppiruusut on istutettu vuonna 1975. Puisto on yleisölle avoin, mutta siellä toimii myös yliopiston kasvinjalostuksen koealue. Itse asiassa alue on perustettu aikoinaan Helsingin kaupungin rakennusviraston ja yliopiston yhteistyönä. Tarkoituksena on ollut jalostaa Suomen ilmastoon sopeutunut, kasvutavaltaan ja kukkien väriltään monipuolinen lajikkeisto.


Alppiruusujen lisäksi puistossa on oma alue atsaleoille. Atsalea-alue on perustettu vuonna 1996, kun puistoa on laajennettu. Atsaleat kukkivat hieman aikaisemmin kuin alppiruusut. Meidän vierailulla atsaleat olivat jo osin pudottaneet kukkiaan, mutta oli siellä edelleen todella kaunista katseltavaa. Sen sijaan alppiruusut kukoistivat. Jestas, sitä kukkaloistoa! Nyt antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka hieman harmittaa kuvien taso.





Alppiruusupuusta voi löytää linnunpesänkin.







Mielestäni Alppiruusupuisto on salainen helmi, jonka olemassaolosta moni ei tiedä. Itse koin puistoretken virkistävänä ja satumaisena. Aivan kuin olisi ollut jossain satumaailmassa, eikä Suomen pääkaupungissa. Metsä täynnä toinen toistaan kauniimpia alppiruusuja ja atsaleoja. Enpä tiennyt sitäkään, että alppiruusut voivat kasvaa monen metrin korkuisiksi puiksi. Aivan mieletön päiväretki. Kaiken lisäksi tämä huvi on ilmaista. Puistossa on myös levähdyspaikkoja, joten omat eväät mukaan.

Haagan Alppiruusupuistoon kannattaa mennä nyt, eikä kuukauden kuluttua. Alppiruusujen kukoistus on parhaimmillaan. Oletko sinä käynyt tutustumassa Haagan Alppiruusupuistoon?


11.6.2017

Kesäteatterissa: Tankki täyteen

Kesäteatterikausi on korkattu. Sain kutsun Keski-Uudenmaan Teatterilta (KUT) Tuusulan Krapille ensi-iltanäytäntöön katsomaan Tankki täyteen -esitystä. Kiitos siis KUT:ille. Tankki täyteen on KUT:in kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle. Onko mitään suomalaisempaa kuin 70-luku ja yksinäinen huoltoasema hieman syrjäisessä paikassa ison tien varrelta? Itselleni Tankki täyteen on jotain hyvin legendaarista, joka saa hymyn huulille jo pelkkänä ajatuksena. En usko, että yksikään ikäiseni ei voisi muistaa samannimistä tv-sarjaa, jota esitettiin 70- ja 80-luvuilla. Voi niitä aikoja!

Kuinka KUT sitten onnistui tuomaan kesäteatterin näyttämölle klassikon, joka saattaa olla monelle niin pyhä asia, ettei siihen saisi muut kajota? Näytelmä alkaa sillä, että karvahattuiset kertojat (Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Heini Inkeri) alkavat kuvata näytelmän tilanteita kohtaus kohtaukselta, jonka jälkeen näyttelijät astuvat tilanteeseen ja näyttelevät. Hetkinen! Onko tämä tällainen näytelmä, jossa kertojat ohjaavat katsojan eri kohtauksiin? Hienoinen pelko hiipii tajuntaani, mutta yritän olla häiriintymättä ajatuksesta. Onneksi pelkoni osoittautuu vääräksi. Näytelmä alkaa elää omaa elämäänsä Vilénien huoltoasemalla ja pian tunnen olevani osa 70-lukulaista suomalaista sielunmaisemaa. Kertojat kylläkin vierailevat silloin tällöin näyttämällä, mutta se ei tunnu enää häiritsevältä.

Sanna Saarijärvi ja Jarkko Pajunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Sulo Vilén (Jarkko Pajunen) ostaa, jos halvalla saa. Ja halvallahan saa, mutta mitä? Ei ainakaan laatua. Sen puolestaan tietää enemmän kuin hyvin Sulon vaimo Emmi (Sanna Saarijärvi). Emmi avaa sanaisen arkkunsa halavalla ostamisesta, mutta osaa myös mykkäkoulun jalon taidon. Vilénien aikamiespoika Juhana (Kalle Tahkolahti) yrittää pistää pelin poikki ja lähteä kaupunkiin, mutta yleensä lähtö jää vain aikomiseksi. Toisaalta huoltamon kahviossa on töissä viehkeä Ulla (Inka Kallén), josta Juhana uneksii. Ullan kauneus ei ole myöskään jäänyt huomiota vaille konstaapeli Reinikaiselta (Seppo Halttunen). Vilénien huoltoasema on syrjässä, mutta tapahtumaköyhää elämä huoltamolla ei taatusti ole.

Jarkko Pajunen on kuin ilmetty Sulo Vilén pipoa myöten. Miehen verkkaus ja hyväuskoisuus luovat kuvan rehdistä, suomalaisesta miehestä. Yrittää pitää, vaikka välillä kalliiksi käykin. Sanna Saarijärven tulkinta Emmistä on voimakas. Voisi jopa sanoa, että Saarijärven päästessä valloilleen muut näyttelijät jäävät ehkä hieman varjoon. Saarijärvi eläytyy rooliinsa kympillä. Juhanan housuihin hypännyt Kalle Tahkolahti tekee roolistaan omannäköisensä. Mies saa sympatiapisteitä pelkällä olemuksellaan. Ei ole helppoa olla Juhana Vilén.

Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Täytyy myöntää, että minua hieman jännitti, millainen Reinikainen näytelmästä löytyy, mutta Seppo Halttusen pyöräillessä paikalle, jännitykseni laukesi. Halttunen on taitava. Se on jo aiemmin todettu ja se tuli todettua taas. Halttunen Reinikaisena on hauska. En ole muistaakseni aiemmin nähnyt Inka Kallénia teatterin näyttämöllä, mutta näpsäkästi nainen roolinsa veti. Yksi loistava kohtaus oli ilman muuta se, kun Ulla räjähti Emmille. Kallén osaa heittäytyä rooliinsa rajulla tavalla, jos kohtaus sitä vaatii. Anna-Leena Sipilällä ja Heini Inkerillä on näytelmässä useita rooleja. Naiset hyppäävät roolista toiseen ammattimaisesti ja sutjakkaasti. Välillä ei meinaa perässä pysyä. Myös Johannes Korpijaakolla on useita rooleja, joista esiin on nostettava rovastin rooli. Tuo kristillinen mies pappamopoineen. Voitte vain arvata, naurattiko.

Näytelmän on ohjannut ja sovittanut Milko Lehto. Mies on tehnyt hyvää jälkeä. Kokonaisuutena Tankki täyteen on hieno kokonaisuus, vaikka heti esityksen päätyttyä en osannut sanoa mielipidettäni näytelmästä. Parin hyvin nukutun yön jälkeen osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikoilleen. Näytelmän lavastus on juuri sellainen kuin 70-luvun huoltamoilla oli. Löytyy oranssit muovituolit, pajatso ja jukeboksi.

Jarkko Pajunen ja Seppo Halttunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Suomen kesä on yllättävä, joten ikinä ei tiedä, mitä sääherra kullekin esityskerralle keksii. Krapin kesäteatterin katsomo on katettu eli sateen yllättäessä katsoja pysyy kuivana. Ensi-iltana oli Suomen kesä kauneimmillaan, mutta silti kannattaa ottaa mukaan lämmintä vaatetta ja hyttysmyrkkyä.

Tankki täyteen -esitystä voin suositella kaikille fiilistelijöille. Viuhahtelua esityksessä ei ole, jos joku sitä kesäteatterista hakee. Itse en kuulu kyseiseen kastiin.

Tankki täyteen sai ensi-iltansa Krapin kesäteatterissa 9.6.2017.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Heini Inkeri, Inka Kallén, Johannes Korpijaakko, Jarkko Pajunen, Sanna Saarijärvi, Anna-Leena Sipilä ja Kalle Tahkolahti

Käsikirjoitus: Neil Hardwick ja Jussi Tuominen
Ohjaus ja sovitus: Milko Lehto
Musiikki: Altti Uhlenius
Puvustus ja lavastus: Heini Maaranen
Äänisuunnittelu: Saku Tamminen




31.5.2017

Maria Jotuni: Huojuva talo

Lukupiirissä arvottiin kahden kirjan välillä, kumpi luettaisiin. Voiton vei Maria Jotunin Huojuva talo (Otava Seven, 2012). Kirja julkaistiin postuumina ensimmäisen kerran vuonna 1963. Täytyy taas myöntää oma sivistymättömyyteni, etten ollut kirjaa aiemmin lukenut. Siksipä olinkin hyvin yllättynyt kirjan paksuudesta. Sevenin pokkaripainoksessa on sivuja peräti 577, eikä fonttikokokaan ole maailman suurinta.

Huojuva talo kertoo Lean ja Eeron avioliittohelvetistä. Lea on elänyt onnellisen lapsuuden, vaikka lapsuutta varjosti äidin katkeruus saamattomasta alkoholistimiehestä, Lean isästä. Huolimatta siitä, että isällä oli ongelmansa, Lea ymmärsi häntä ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Lean isän kuoltua Lean äiti, Lea ja Lean sisko Toini jäävät omilleen. Lea jättää opiskeluhaaveet ja lähtee töihin tienatakseen opiskelurahoja pikkusiskolleen Toinille.

Nuori ja viaton, mistään tietämätön Lea tapaa työpaikkansa kesäjuhlissa Eeron, joka kenties hieman väkipakolla saa Lean rakastumaan itseensä. Nuoripari menee hetimiten kihloihin ja pian ollaankin jo naimisissa. Kuherruskuukausi on lyhyt tai ehkä sitä ei ollut laisinkaan. Lea saa hyvin nopeasti huomata olevansa naimisissa itsekeskeisen ja narsistisen miehen kanssa. Perheen kasvaessa, kasvaa Lean mustelmien lukumäärä. Pelko on perheessä alati läsnä. Eero on äkkipikainen, kitsas, ilkeä. Lea ei kuitenkaan jätä Eeroa, koska tuntee olevansa edelleen rakastunut Eeroon, eikä hän pysty myöntämään kenellekään, että elämä Eeron kanssa on kaikkea muuta kuin auvoista.

Nyt täytyy sanoa, että huh huh. Huojuva talo ei päästä lukijaansa helpolla. Lähes kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka se olikin kauhistuttava ja järkyttävä, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla kiehtova. Välillä iski ahdistus ja piti puida nyrkkiä. Jotuni on saanut luotua kirjaan tunnelman, jonka voisi sanoa jollain lailla jopa piinaavan lukijaa. Itse kuvittelin myös, ettei kirjaa saanut julkaista ennen 60-lukua, koska kirjan tarina on erittäin repivä ja paljastava kuvaus avioliitosta. Wikipedian mukaan Jotuni oli aloittanut kirjan kirjoittamisen vuonna 1928 ja se valmistui vuonna 1935 Otavan järjestämään kilpailuun. Koska kirja ei voittanut kilpailua, ei Jotuni antanut lupaa kirjaa julkaisulle ja niinpä teos jäi makaamaan kustantajan arkistoon.

Kirjan vanhahtava kieli oli viehättävää, kunhan siihen ensin tottui. Itse löysin kirjasta ainakin yhden sanan, jota en edes ymmärtänyt. En muista, mikä sana oli kyseessä, mutta lukupiiriystävä ehdotti sanaa etenkehtainen. Saattoi hyvinkin olla, koska en ymmärrä, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai nyt tiedän, kun hieman googletin. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, ja niistäkin eniten esiin nousevat Lea ja Eero. Lukupiiriläisten mieltymykset Lean suhteen vaihtelivat. Osalta lukupiiriläisiä Lea sai sympatiaa, osaa taas ärsytti Lean alistuvuus. Eero sai tietenkin jyrkän tuomion kaikilta lukupiiriläisiltä. Siitä käytiin keskustelua, oliko Eero narsisti vai kärsikö hän bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Olen nyt tässä postauksessa käyttänyt narsistista kuvausta Eerosta, joka ei välttämättä ole se oikea. Huojuvassa talossa on paljon kuvauksia Lean ja Eeron riidoista. Lukupiirissä asiasta oltiin sitä mieltä, että tässä olisi ollut Jotunilla tiivistämisen varaa. Toisaalta romaanissa draaman kaari nousi hienolla tavalla, joten lukuisat riidat kuuluivat teokseen.

Maria Jotunin Huojuva talo on hyvin ajankohtainen tänä päivänäkin. Tarina on kuvaus siitä, millaiseksi vankilaksi oma koti ja avioliitto saattavat koitua, jos saman katon alla asuu narsisti. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska tarina on taitavasti kirjoitettu ja Jotunin teksti puree edelleen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).