Teatterissa: Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina

Sain jo viime syksynä tilaisuuden mennä katsomaan teatteriesitystä Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina Teatteri Avoimiin Oviin, mutta silloin oli pakko perua meno. Olinkin enemmän kuin kiitollinen, kun minulle tarjottiin uutta tilaisuutta. Olin heti valmis, koska esitys kiinnosti minua jo ihan pelkästään aiheen vuoksi. Eino Leino ja naiset. Kutkuttavaa.

Pinja Hahtola

Kuva © Seppo Honkonen

Anni Swan avaa anonyymien Apollon vertaistukiryhmän Eino Leinon naisille. Oikeasti ei se kauhean anonyymi ole, koska Swan näkee heti tuttuja kasvoja vertaistukiryhmän joukossa. Mukana ovat muun muassa L. Onerva, Aino Kallas ja Maila Talvio sekä muutama muu. Yhteistä kaikille naisille on ollut suhde runoilija ja kirjailija Eino Leinoon. Ovatko suhteet olleet platonisia vai kiihkeitä lemmenleikkejä täynnä olevia, sen tietävät vain naiset ja tietenkin Eino Leino. Sivustaseuraaja voi kuitenkin arvailla jotain, jos aletaan puhua ilkeämielisesti kupan levittämisestä. On myös selvää, että Leinon ja naisen rinnalla on aina ollut kolmaskin osapuoli. Kuningas alkoholi, joka useimmiten onkin muodostunut todelliseksi ongelmaksi.

Pinja Hahtola esittää kaikkien naisten osat eli kyseessä on monologi, vaikka Eino Leinon haamu välillä sanaisen arkkunsa avaakin. Hahtolan ilmaisuvoima on loistavaa. Hetkessä vaihtuu Leinon muusa toiseksi muusaksi. Uskomatonta on, kuinka aidoilta naiset vaikuttavat. Siitä huolimatta, että kyse onkin edesmenneistä naisista, on Hahtola saanut heidän henkensä ikään kuin elämään. Naiset ovat kuin suoraan valokuvista ja heidän luonteensa tulevat esiin, kun Hahtola avaa suunsa.

Pinja Hahtola

Kuva © R. Haukia

Näytelmän riemukkaimpia kohtauksia ovat ne, kun Maila Talvio pääsee ääneen. Nainen on selvästi katkera Eino Leinolle, joten hän antaa täyslaidallisia takaisin Leinolle. Leino on joutunut kenties suhteettomankin kritiikin kohteeksi saadessaan Talvion vihat niskaansa. Hahtola on loistava Talviona. Tiukka, suoraviivainen suu, joka mielellään vielä hieman vetäytyy alassuin. Tälle naiselle ei sanota ei. Loistava oli myös kohtaus, jossa Anni Swan alkoi lukea satuaan Vuorenpeikosta, joka heti kättelyssä muuttui huorinpeikoksi ja arvata vain voi, kuka huorinpeikko on. Ihastuin myös kohtaukseen, jossa Aino Kajanus hakee Leinolle juomia järvestä. Helmoja nostellen Aino astelee veteen, ja kuinkas ollakaan, yhtäkkiä Akseli Gallen-Kallela haluaa ikuistaa naisen ja Eino Leinon tauluunsa. Oli muuten aivan kuin sen oikean taulun Aino. Ihastuttavaa katsella tällaista työskentelyä.

Kansallisrunoilija Eino Leino on periaatteessa kaikkien tietämä henkilö, mutta tiedetäänkö hänestä kuitenkaan kauheasti, onkin jo aivan eri asia. Itselleni esimerkiksi suhde Anni Swaniin tuli yllätyksenä. Jotenkin lapsenomainen kuvitelma puhtoisesta Anni Swanista hieman romuttui, vaikka ei pitäisi. Swan on ollut nainen siinä, missä kuka tahansa. Tällaiset teokset ovat loistavia jo ihan sen takia, että aina oppii jotain uutta historiasta. Sitä paitsi tuli mieli kaivaa Panu Rajalan kirjoittama Virvatuli – Eino Leinon elämä (WSOY, 2017) lukemattomien pinosta.

Pinja Hahtola

Kuva © Janna Herttuainen

Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina palkittiin helmikuussa 22. Valtakunnallisen Monologikilpailun voittajana. En yhtään ihmettele, koska esitys on todella mahtava. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos esityksiä tulee lisää. Ainakin Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä on vielä yksi näytös 19.3.2019.

Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla 8.7.2018.

Rooleissa: Pinja Hahtola

Käsikirjoitus: Pinja Hahtola

Ohjaus: Seppo Honkonen

Äänimaailma: Marko Pakarinen

Sovitus ja visuaalinen ilme: Työryhmä

Päähineet: Heidi Tsokkinen / Hatlantis

Kiitos Eino Leinon eksille kutsuvieraslipusta, kuten myös kuvalainauksista.

Kellumassa

Alkuvuosi on ollut alakuloinen ja tekemättömät asiat ovat painaneet mieltä. Siksi olinkin enemmän kuin tyytyväinen, kun huomasin voittaneeni itselleni ja ystävälleni rentoutuskellunnat Kellumossa. Toissa perjantaina häivyin töistä työkaverini kanssa hyvissä ajoin ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Hieman oli jännitystä ilmassa, mutta onneksi jännitys oli positiivista.

Kellumoon on Kampin metroasemalta kävelymatka, joten sinne oli helppo löytää. Kellumossa meidät vastaanotti Teppo, joka kertoi meille rentoutuskellunnasta. Rentoutuskellunta tapahtuu kelluntatankeissa, joissa on vettä, joihin on lisätty magnesiumsulfaattia eli karvassuolaa. Suola saa tietysti aikaan sen, että kelluminen on mahdollista. Ennen kelluntatankkiin menoa on poistettava meikit ja peseydyttävä. Etenekin erilaiset hiustökötit pitää saada hiuksista pois. Kelluntatankkiin mennessä laitetaan korvatulpat mahdollisimman syvälle, ettei vesi vahingossa pääse korvakäytäviin, koska tankin vesi on sen verran paksua, että sitä on vaikea saada korvista pois. Itse kelluminen tapahtuu alasti eli nakupellenä.

Kellumossa on kaksi kelluntatankkia omissa huoneissaan, joten rentoutuminen tapahtuu itsekseen ja kunkin omassa rauhassa. Hieman meitä kyllä alkoi jännittää enemmän, kun Teppo kertoi kellunnasta. Kuinka kellunta sujuisi, ja entä jos jokin menisi pieleen. Ei hätää kelluntatankeissa on hälytysnappulat, joten apua voi pyytää, jos iskee paniikki.

Eihän siinä sitten mitään muuta kuin kellumaan. Peseydyttyäni astuin kelluntatankkiin. Kun olin asettumassa kellunta-asentoon makaamaan, niin kuulin pienen äännähdyksen. Kelluntaan mennessä tulee hetki musiikkia ja lopussa on myös musiikin vuoro sekä ilmoitus, että aika on lopussa. Tällä tavoin rentoutuja tietää, milloin on aika nousta tankista. No, koska minä olen minä, niin iski paniikki. Jos tuo oli se valitsemani huilumusiikki, niin enhän minä voi sitä kuulla, kun korvatkin ovat veden alla. En kuitenkaan painanut paniikkinappulaa, vaan yritin löytää hyvää kellunta-asentoa.

Kellumon ihana Kati

Tankkiin mentyä tankin valaistus sammutetaan ja annetaan kehon ja mielen rentoutua. Minulla oli tässä hieman vaikeuksia, koska jännitin sitä loppumusiikkia. Lisävaikeuksia aiheutti hyvän asennon saaminen. On se muuten jännä, että merivedessä kelluminen on jotenkin helppoa. Tankissa en meinannut löytää hyvää asentoa millään. Johtuiko se kenties pimeydestä ja uudesta sekä oudosta asiasta? Tiedä sitten, mutta lopulta olin löytävinäni hyvän asennon. Kädet niskan alle, vaikka olisi siellä ollut niskatyynykin saatavilla.

Mitä seuraavaksi? Toista silmää alkoi kirvellä. Apua! Onneksi tästäkin varoitettiin. Jos silmiin menee suolavettä, on tankin ulkopuolella suihkupullossa vettä. Tankin kansi auki siis ja kädellä pulloa hapuilemaan. Pullon löydettyäni vesisuihkauttelua silmiin ja takaisin tankin kätköihin. Nyt asento löytyi helpommin ja aloin rentoutua kunnolla, vaikka mieltä kaihersikin loppumusiikin kuuleminen.

Jossain vaiheessa iski pienoinen kuumuus. Olin Tasapainotilaksi nimetyssä kelluntahuoneessa. Tankin veden lämpötila on 35,5 astetta. Ystäväni oli Horisontissa, jossa vesi on asteen lämpimämpää. Minun oli pakko hieman raottaa tankin kantta ja laittaa valot. Ihan vain jäähdytelläkseni. Ei näin pitäisi tehdä, mutta minä tein ja helpotti.

Kuinka kellunta jatkui? Pääsin taas sopivaan rentoutustilaan, niin aloin miettiä ajan kulua ja sitä, että kello on varmasti jo niin paljon, että aika on mennyt umpeen. En ole kuullut loppumusiikkia ja ilmoitusta ajan loppumisesta. Arvatkaa mitä tein? Laitoin taas valot päälle ja avasin kannen ja nousin ylös. Annoin veden valua iholtani ja nousin kaivamaan kännykän esiin. Kello oli 16.41. Vielä oli jonkin verran aikaa eli takaisin tankkiin. Kelluntasessioon varattu aikaa tunti, josta noin 45 minuuttia on kellunta-aikaa. Jälkikäteen huomasin, että kellon kaivelu repusta tämä oli huono idea. Repussa ja kännykän suojakuorissa oli valkoisia läiskiä. Suolavedestä. Onneksi ne sai vedellä pois.

Ihania yksityiskohtia

Sain vielä hetkeksi rentoutusfiilistelyn päälle, kunnes itse päättelin, että nyt on aika lopetella. Nostaessani päätä vedestä, kuulinkin vienoa huilumusiikkia. Ystävälleni oli käynyt niin, ettei ollut kuullut lopetusmusiikkia. Oli ihmetellyt, miksi jalkopään seinästä alkoi tulla kuplia. Oli onneksi muistanut, että kupliminen tarkoitti sitä, että aika on mennyt umpeen ja tankin veden lämmitys on alkanut uudelleen.

Kellunnan jälkeen suihkuun. Kun olin saanut puettua vaatteet päälleni, oli pakko ottaa hieman tankkikuvia. Kun palasin vastaanottotilaan, oli Kellumossa vuoronvaihto meneillään. Kellumon Kati tuli heti kysymään, haluaisinko juoda kivennäisvettä ja ohjasi minut föönaustilaan. Tuli jotenkin tunne, että meistä huolehdittiin alusta loppuun saakka ammattitaitoisesti. Ei tarvinnut ihmetellä, mitä seuraavaksi.

Periaatteessa Kellumoon voi mennä ajan varattuaan ihan mitään sen kummempia varusteita. Kellumossa oli tarjolla kotimaisen Ole hyvä -merkin pesuaineita ja Avril Organic -meikinpoistoainetta. Lisäksi pyyhe ja korvatulpat tulivat talon puolesta. Föönauspaikalla oli Weledan kosteusvoidetta ja föönit odottamassa. Jos nyt hiuksiin olisi halunnut jotain laittaa, niin siihen olisi voinut omat tökötit voinut varata. Itse vain kuivattelin hiukset, koska olin menossa suoraan rentoutuksesta kotiin.

Mikä sitten oli loppufiilis? Vaikka sekoilin tankkiaikana ties mitä, niin olin rentoutunut. Olo oli jotenkin leijuva ja epätodellinen. Kati sanoi, että usein ensikertalaisella on paljon asennon hakua tankissa, mutta kokemus paranee kerta kerralta. Lisäksi Kati kertoi, että yleensä seuraavana yönä yöunet ovat uskomattoman rauhalliset. Minuun kelluntarentoutus vaikutti. Meinasin unohtaa leimata junalipun junaan mennessäni ja taisin sekoilla jotain muutakin. Seuraavan yön unet olivat todella mahtavat. Aivan kuin en olisi vuosikausiin nukkunut niin hyvin kuin rentoutuskellunnan jälkeen.

Rentoutuskellunnalla on annettava vahva suositus. Voisin kokeilla toistekin.

Oletko sinä kokeillut rentoutuskelluntaa?

Surullisen kaunis Kirsikkatarha

Ei pitäisi aloittaa tätä postausta kysymällä, mitä tulee, kun näytelmän ohjaa mies, jonka omat vanhemmat ovat mukana näytelmän näyttelijäryhmässä? Kysyn silti, koska lopputulos on hienoa ja koskettavaa katsottavaa. Eikä se tietysti ole tämän yhden perheen ansiota, vaan koko työryhmän. Hienoa toteutusta. Teos on Kirsikkatarha, joka on Anton Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä, esityspaikkana Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Heidi Herala

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Ranevskaja (Heidi Herala) palaa kotitilalleen Ranskasta, jossa hän on viettänyt useita vuosia. Kartano on joutumassa huutokaupan vasaran alle, ellei Ranevskajan suku saa kerättyä rahoja kasaan ja maksettua velkojaan. Lopahinin (Chike Ohanwe) isä ja isoisä ovat olleet talon palveluksessa orjina. Lopahin on päässyt elämässään eteenpäin ja hän yrittääkin auttaa perhettä neuvomalla, mitä pitäisi tehdä, jotta kartano säilyisi. Neuvoja ei oteta kuuleviin korviinsa. Mitä perheen palveluksessa olleiden orjien varttunut vesa muka voisi tietää talousasioista? Parempi on elää menneissä tai hullaantua kuohuvan juoman kuplinnasta ja tanssista. Nykyisyys on pelottava varjo elämässä.

Voi Heidi Herala, millaisen roolityön teet! Tunteet liikkuvat äärilaidasta toiseen. Elät menneisyydessä ja mietit kuollutta pikkupoikaasi. Olet valmis antamaan viimeisen kultakolikkosi kerjäläiselle, koska olet inhimillinen. Samalla unohdat oman perheesi ahdingon ja nykyhetken. Emilia Sinisalo Varjan, Ranevskajan ottotyttären, roolissa on voimakas. Nainen on tietoinen kartanon ongelmista ja haluaisi nostaa kissan pöydälle, mutta häntä ei kuunnella. Varjan rooli on vaikea kaiken ilakoinnin ja kaihomielisyyden keskellä. Chike Ohanwe on vakuuttava Lopahinina. Mies seisoo jalat tukevasti maassa, mutta ei voi ymmärtää, miksi perhe ei halua kuunnella hänen järkevää ehdotustaan.

Sanna Majuri ja Chike Ohanwe

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Trofimov on mies, jolla on jo ikää, mutta opiskelijana hän on ikuinen. Tommi Erosen suoritus Trofimovina paranee näytelmän edetessä. Mies eläytyy rooliinsa mahtavalla tavalla. Sonja Kuittinen on Ranevskajan tytär Anja. Kuittinen on eloisa ja riehakas, juuri sellainen kuin 17-vuotias neitonen on. Pidin erityisesti Kuittisen eläytymisestä yhdessä pidemmässä monologiosuudessa. Oli hienoa kuunneltavaa. Kirsikkatarhassa on loistavia näyttelijöitä. Pakko on vielä mainita Unto Nuora hellyttävänä häntää heiluttavana koirana sekä Eero ”Jepihodov” Saarisen huikeat rocktähti-moovit.

Kirsikkatarha on kaunis. Uskomattoman näyttävät valot toimivat lavasteiden kanssa. Etenkin ensimmäisen puoliajan petroolinvihreä taivas on upea. Väliajan jälkeen yleisöä hellitään kultaseinällä, johon on hyvä heijastaa tanssijaisten valoja ja kimmellystä. Kunnon valoshow. Kristallikruunut luovat hienoa tunnelmaa ja omaa kimallustaan. Kaiken tämän kauneuden lisäksi katsojia hemmotellaan jousikvartetilla, joka lumoaa varmasti jokaisen katsojan. Ammattitaitoiset muusikot osaavat ottaa yleisönsä, mutta antavat siitä huolimatta tilaa näytelmälle.

Emilia Sinisalo ja Sonja Kuittinen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Niin, se postauksen alussa mainittu ohjaaja on Lauri Maijala. Tästä jokainen voi itse miettiä, millaista on olla vanhempana, jos oma poika on ohjaamassa. Olisi ollut myös mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia, kuinka tällaisessa temmellyksessä toimitaan. Jälki on joka tapauksessa ensiluokkaista. Mainitsin jo hienoista valoista, joista saan kiittää Mika Ijästä, joka on vastannut valosuunnittelusta. Janne Vasama puolestaan on vastannut lavastuksesta.

Kirsikkatarha on surullisen kaunis tragedia. Näytelmässä on mukana komiikkaakin, mutta syvemmältä olemukseltaan tarina on surullinen. Kirsikkatarhaa suosittelen lämpimästi perinteisen teatterin ystäville. Klassikkoteos, joka elää yhä.

Kirsikkatarha sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä torstaina 28.2.2019.

Rooleissa: Tommi Eronen, Heidi Herala, Jouko Klemettilä, Sonja Kuittinen, Seppo Maijala, Sanna Majuri, Kari Mattila, Unto Nuora, Chike Ohanwe, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Aino Seppo, Emilia Sinisalo ja Niila Vasama/Nooa Huhtala

Orkesteri: Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa, Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius, Hanna Hohti/Maarit Holkko ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola

Suomennos: Martti Anhava

Ohjaus: Lauri Maijala

Sävellys: Lauri Porra

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Dramaturgi: Merja Turunen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Mitä minulle kuuluu?

Taisin luvata vuoden alkupuolella tai viime vuoden lopulla, että kerran kuukaudessa vähintään kirjoittelen jotain muuta kuin teatteri- tai kirjajuttuja. On aika lunastaa lupaus helmikuun osalta. Kuten jokainen blogini lukija on varmasti huomannut, on helmikuu ollut melkoisen hiljainen kuukausi postausten osalta. Syynä ei ole suinkaan kyllästyminen blogia kohtaan, vaan tauti. Siis ihan oikeasti! Voiko olla niin tautista aikaa kuin tämä talvi on ollut?

Perjantaina ennen joulua iski flunssa. Mies, joka täällä asuu, kommentoi, että olen aina jouluna kipeänä. Vastasin, että stressi laukeaa ja annan keholleni luvan relata flunssan muodossa. Joulunpyhät meni sängyssä maaten. Ei maistunut jouluherkut, ei edes pahemmin suklaa. Olin siis oikeasti kipeänä. Arki kun koitti, niin mitä tekee kroppani? Tervehtyy. Ainakin melkein. Neljä viikkoa oli kuin aaltoilevalla merellä. Milloin oli parempi olo, milloin pahempi. Töissä kitkuttelin, koska ajattelin, että kyllä tämä tästä, eikä ole edes kuumetta.

Lopulta tauti helpotti. Pari viikkoa meni kivasti, mutta sitten taas aivan kuin nurkan takaa yllättäen alkoi kurkkukipuilu. Oli kipeä ja ei ollut kipeä. Seuraavaksi oli vuorossa kuiva yskä ja nenä vuosi. Helmikuun kolmantena viikonloppuna nousi kuume. Olin oikeasti sairaana, vaikka itseasiassa olin jo pari päivää aiemmin mittaillut alilämpöä. Keuhkot rohisivat ja limaysköksiä riitti hurjia määriä. Yök. Kuumeviikonlopun sunnuntaina vielä mietin meneväni maanantaina töihin, mutta sitten päätin toisin. Varasin ajan työpaikkalääkärille. Onneksi varasin. Diagnoosi keuhkoputken tulehdus. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta eivät riittävästi. Ei antibioottia, vaan yskänlääkettä ja limaa irrottavia kapseleita. Kolme sairauslomapäivää ja lepoa.

Sairausloman jälkeen takaisin työpöydän ääreen. Olisi ehkä pitänyt mennä vielä käymään lääkärillä. Tänään on nimittäin ensimmäinen päivä, jolloin tuntuu taas siltä, että elämä voittaa. Postaamattomuudessa on siis taustalla ihan vain se, että sairastelut ovat vieneet voimat. Ei ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa.

Onneksi alkuvuoteen mahtuu kivojakin juttuja. Kun olin välillä niin sanotusti terveen kirjoissa, kävin teatterissa useampaan kertaan, oopperassa, elokuvissa ja Helsingin Kaupunginteatterin Pienen merenneidon pressitilaisuudessa. Jotain olen postannut, mutta lisää on vielä tulossa. Lisäksi huomenna on taas mukava ilta. Menen Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarhan ensi-iltaan. Olen ihan innoissani, koska kulttuuri antaa voimaa. Perjantaina olen puolestani menossa Kellumoon. Voitin Facebookissa olleessa kilpailussa itselleni ja ystävälleni tunnin rentoutuskellunnat. Olen niin täpinöissäni tästä, ja odotan uutta kokemusta hieman pelonsekaisin tuntein, mutta silti ihan positiivisella mielellä.

Sairastelujen ja kulttuurin ohella arkipäivät ovat olleet työntäyteisiä. Töissä on kiire, mutta toisaalta se on hyvä, koska en kestä sitä, jos töissä pitää pyöritellä peukaloita. Se on vihoviimeinen juttu. Olen myös tietenkin lukenut aina, kun se on ollut mahdollista tai aina, kun olen jaksanut. Ei päivää ilman kirjan koskettelua on ollut tämäkin alkuvuosi.

Herra Karvajalka on ollut koko alkuvuoden nyreissään. Tyhmät ilmat. Ei voi mennä ulos tai nyt onneksi voi. Silloin, kun ei voi mennä ulos, täytyy Herra Karvajalkaa viihdyttää. Monet kymmenet ”Kissa ja hiiri” -leikit ollaan vedetty. Välillä vain meinaa mennä hieman liian rajuiksi kissan leikit. Saa pelätä, että televisio tipuu tasoltaan, tai että maljakot tippuvat omilta tasoiltaan. Huh! Tällä viikolla aloitimme uudestaan iltaulkoilut, koska ne olivat kelien ja sairastelujen vuoksi pitkään pois pelistä. Tänään tosin huomasin, että Herra Karvajalka alkoi taas oireilla ja pestä kupeitaan. Olen päätynyt siihen, että kyseessä on Pikkupeto -blogin kirjoittajan nimeämä väreilevän ihon syndrooma. Jotenkin sopisi hyvin siihenkin kuvioon, että Herra Karvajalka kärsi nuorena poikana muutamaan otteeseen idiopaattisesta kystiitistä. Olen hieman sitä mieltä, että Herra Karvajalka on herkkä psyykeltään ja antaa mielikuvituksen liikkua villinä mielessään.

Mies, joka täällä asuu, on saanut samat taudit kuin minä. Olen siis onnistunut tartuttamaan aina hänetkin, ja siitäkös minua on kiitelty. Toisaalta nyt on alkanut normaalit arkikiukuttelut, joten eiköhän mieskin siitä tokene.

Se pitää vielä mainita, koska tästä tuli varsinainen sairauskertomus, että hankimme WellO₂ -höyryhengityslaitteen. Mies hermostui, kun koko ajan olemme sairaina. Saimme laitteen viime perjantaina ja sunnuntaina uskaltauduin testaamaan laitetta. Täytyy sanoa, että vaikuttaa olevan melkoisen tehokas aparaatti. Olen hengitellyt ja puhallellut laitteen kanssa iltaisin ja keuhkot ovat kiittäneet. On oikeasti tuntunut siltä, että hengittäminen on helpottunut. Nyt pitäisi vain hoitaa homma sillä tavoin kotiin, että laite olisi jatkossakin jokapäiväisessä käytössä.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Periaatteessa siis aivan tavallista arkea olen elellyt alkuvuoden, jos tautista aikaa ei lasketa mukaan. Toivotaan, että sairastelut jäisivät tähän, jotta jaksaisin keskittyä blogiinkin.

Ihanaa loppuviikkoa 💖

Katja Kärki: Jumalan huone

Olen marissut jo useampaan kertaan flunssasta. Se ei jätä rauhaan. Pari viikkoa ehdin nauttia suhteellisen normaalista olosta, kunnes taas iskettiin. Flunssa ja keuhkoputken tulehdus. Nyt sentään kävin lääkärissä ja sain sairauslomaa. Heti, kun olo alkoi olla hetkenkin aikaa siedettävä, kaivoin esiin Katja Kärjen Jumalan huoneen (Bazar, 2019) ja luin. Kiehtova kirja kolmesta eri sukupolvesta tarkoin säädellyssä yhteisössä.

Aili on syntynyt vuonna 1922. Iloinen nuori nainen kokee sotavuosina jotain sellaista, joka maalaa mielen mustaksi. Hänen aviomiehensä Severi on kaatunut rintamalla, mutta hautajaiset tuovat jotain muutakin, joka rikkoo Ailin sisintä. Ailista tulee katkera kaikelle. Siskolleen Vienolle hän on  kateellinen, koska Vieno ilakoi Maurin kanssa. Miksi Mauri menee Vienon kanssa naimisiin? Aili hänen olisi pitänyt valita. Elämä on synkkää ja ryssää saa pelätä, mutta onneksi Aili löytää lestadiolaisen uskontopiirin. Tästä on tuleva ohjenuora loppuelämälle.

Vienon tytär Maria on sisaruskatraan nuorin. Hän on joutunut Ailin kasvattamaksi sen jälkeen, kun Vieno löydetään kuolleena ja Mauri joutuu vankilaan. Maria tuntuu elävän salaisuuksien ympäröimänä. Vanhemmat sisarukset tietävät asioita, joita ei hänelle kerrota. Maria kuitenkin kasvaa, ja lähtee opiskelemaan yliopistoon. Joka sunnuntai hän tunnollisesti menee seuroihin keittämään kahvia ja tarjoilemaan iänikuista pullaa. Toisaalta seuroissa hän tapaa Hannun, johon on ihastunut ja jopa rakastunut. Hannu on varattu mies, joten Marian rakkauden kaipuu on yksipuolista.

Elsa on syntynyt kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Hän on kyllästynyt lestadiolaisiin piireihin ja ahdasmielisyyteen. Hän haluaa elämältään jotain muuta. Elsa kapinoi ja tekee syntiä, minkä ehtii. Pohjois-Karjala jää taakse heti, kun opiskelupaikka Jyväskylästä aukeaa. Elsa riitaantuu vanhempiensa kanssa ja laittaa välit kokonaan poikki. Onhan hänellä paras ystävä Veera sekä rumpali. Lisäksi ympärillä on sekalainen joukko punkkareita. Elsa on irti menneisyyden kahleista, mutta silti tuntuu tyhjältä. 

Katja Kärki on osannut kirjoittaa hienosti punotun sukupolvien tarinan. Naisten elämäntarinoita kerrotaan kirjassa vuorotellen pieni pala kerrallaan. Jossain vaiheessa lukija huomaa, mitä joku naisista on ajatellut samassa tilanteessa. Pidin myös siitä, kuinka naisten elämänkaaria rakennetaan. Valinnoilla naiset tulevat kuin huomaamatta ohjanneeksi loppuelämäänsä. Ailin uskon valinta on ehdottomasti sellainen, joka on ollut jokaiselle naiselle ratkaiseva elämän määrittelijä. Vaikka lestadiolaisuus toimii evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, on se kuitenkin oma uskonhaaransa, jolla on omat vahvat tapansa toimia ja tulkita Raamattua.

Uskonnon lisäksi yksi kirjan teema on sota. Sodan jättämät kauhut koettelevat lähes jokaista. Naiset joutuvat lapsien ohella kaitsemaan miehiään, jotka ovat sodasta palanneet mielet murtuneina. Jumalan huoneessa, kuten monessa muussakin kirjassa tulee myös se selväksi, kuinka voimakkaat vaikutukset sodalla on useisiin sukupolviin. Sota arpeuttaa, ja sen vammoja hoidetaan vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja.

En yleensä lainaa kirjoista, mutta tämän haluan lainata.

Katson kuvajaistani ikkunasta enkä näytä tytöltä, joka pakenee menneisyyttään. Mitä väliä on sillä, mistä tulee. Mitä väliä on sillä, että on elänyt lapsuutensa erilaisessa kulttuurissa kuin muut. (Katja Kärki: Jumalan huone)

Yllä oleva mielestäni kiteyttää mainiosti sen, kuinka meidän pitäisi nähdä erilaiset kulttuurit ympärillämme. Olemme erilaisia. Meillä on erilaiset kulttuuritaustat. Kaikesta tästä huolimatta olemme myös samanlaisia ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

Loppukaneettina on pakko mainita hauska yksityiskohta. Olimme töissä keskustelleet drinkeistä, joita kaikki eivät tunnistaneet. Yksi tällainen oli Mummon tohveli, jonka itse tunnistin, ja jota olen maistanutkin. Sen sijaan kirjassa mainittu Hyppy tyhjyyteen oli minulle aivan outo drinkki. Oli pakko googlata, ja nyt tiedän, mitä kyseinen shotti sisältää. 

Katja Kärjen Jumalan huone on paksu romaani, jonka lukemista suosittelen lämpimästi.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.

Teatterissa: Viimeiset viisi vuotta

Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) osaa kyllä yllättää. Ohjelmistossa pyörii tällä hetkellä Viimeiset viisi vuotta -musikaali. Kiitetty ja palkittu yhdysvaltalainen Jason Robert Brown on musikaalin käsikirjoituksen ja musiikin takana. Hienoa, että KUT on ottanut ohjelmistoonsa tällaisen kansainvälisen teoksen. Musikaalin on suomentanut Jyri Numminen ja ohjauksesta on vastannut Kalle Tahkolahti.

Elina Varjomäki ja Jussi Hongisto

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Cathy (Elina Varjomäki) ja Jamie (Jussi Hongisto) ovat rakastuneet ja muuttaneet saman katon alle. Avioliiton satamaan purjehditaan jossain vaiheessa. Jamie keskittyy kirjailijan työhönsä ja Cathy tuskailee hakiessaan näyttelijän paikkaa eri produktioista. Kuluu vuosi, kuluu kaksi. Kuluu kolmaskin vuosi. Alkaa myös jonkinasteinen tylsistyminen toiseen osapuoleen, vaikka Jamie todisteleekin rakkauttaan Cathylle. Viidentenä vuotena on eron aika. Rakkaus ei riittänyt Cathylle ja Jamielle.

Oikeasti aivan mieletöntä. Elina Varjomäki ja Jussi Hongisto – te todellakin osaatte ottaa yleisönne. Varjomäen ja Hongiston äänet sointuvat kauniisti yhteen. Pidin siitä, kuinka Varjomäki käytti äänialaansa. Hienoa kuunneltavaa. Entä sitten Hongisto? Huh huh! Se on sitten niin, että jos nuoret tytöt keksivät Jussi Hongiston, elleivät ole jo keksineet, on hän vaarassa. Mies laulaa upeasti. Herkäksi veti tällaisen täti-ihmisenkin mielen. Voin jopa sanoa, ettei kyynel ollut kaukana silmäkulmasta. Toisaalta musikaalin romanttisen surullinen tarinakin saattaa kostuttaa silmäkulmat.

Juha Pöysä, Anu Silvasti ja Lauri Hongisto

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Musikaalin musiikista vastaavat Anu Silvasti, Juha Pöysä ja Lauri Hongisto. Silvastin vastuulla on kapellimestarointi ja piano. Pöysä puolestaan virittelee viuluaan sekä antaa basson jytkyä. Lauri Hongisto nähdään sellon ja kitaran kimpussa. On muuten aivan erittäin taitava orkesteri. Musiikki soljuu koko esityksen ajan, ja katsoja voi jopa unohtaa orkesterin olemassaolon, koska orkesteri osaa tehtävänsä. Instrumenttien vaihdot eivät häiritse esitystä, koska kaikki pelaa. Brownin musiikki toimii.

Viimeiset viisi vuotta ei vuorosanoilla pelaa. Musikaalin tarina kerrotaan pääosin musiikin ja laulun avulla. Usein tällaisissa saattaa tulla ongelmaksi se, että aivan kuin jotain jäisi puuttumaan. KUT:in esityksessä ei tätä pelkoa ole. Cathyn ja Jamien tarina tulee hyvin kerrotuksi. Huomautettakoon tähän väliin kuitenkin se, että Jussi Hongistolla oli esityksessä myös lukuosuus. Ystävättäreni toivoi, että Hongisto menisi hänellekin lukemaan iltasatuja. Miehellä on oikeasti todella maaginen ääni. Pidin myös siitä, kuinka Cathystä ja Jamiestä oli tehty hieman rokahtavia persoonia. Sopi jollain lailla erittäin hyvin esitykseen.

Jussi Hongisto ja Elina Varjomäki

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Viimeiset viisi vuotta

Kalle Tahkolahti on tehnyt loistavaa työtä ohjatessaan musikaalin. Harvoin olen näin fiiliksissä musikaaleista, mutta tämä sykähdytti. Tykkäsin myös hieman karuhkoista lavasteista. Kuormalavoja ja muuttolaatikoita. Toimii. Jari Vainionkukka on vastannut lavasteiden rakentamisesta.

Jos ei ole kauhean kiinnostunut musikaaleista, kannattaa tämä esitys silti katsastaa. Romanttinen, mutta samalla surullinen kertomus kahden nuoren aikuisen elämästä.

Viimeiset viisi vuotta sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan teatterissa keskiviikkona 13.2.2019.

Rooleissa: Jussi Hongisto ja Elina Varjomäki

Orkesteri: Lauri Hongisto, Juha Pöysä ja Anu Silvasti

Musiikki ja käsikirjoitus: Jason Robert Brown

Suomennos: Jyri Numminen

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Kapellimestari: Anu Silvasti

Äänet ja tekniikka: Saku Tamminen

Lavastuksen rakennus: Jari Vainionkukka

Valot: Kalle Tahkolahti

Puvustus: työryhmä

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitokset Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Helmikuun lukupiirikirjana oli Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Hieman vanhempaa kirjallisuutta siis, mutta hyvä niin. Uutuuskirjoja on täysin mahdoton kaikkien lukupiiriläisten saada lyhyellä varoitusajalla, eikä kaikkia kirjoja vain voi ostaa. Sitä paitsi minulle kirja oli uusi tuttavuus, joten oli kiva tarttua kirjaan, etenkin, kun kirja oli erittäin koskettava.

Anna saa äidiltään puhelun. Annan isoveli Joona toivoo, että Anna kävisi tervehtimässä häntä mielisairaalassa. Pyyntö ei ole helppo toteuttaa. Niin moni asia on mennyt rikki. Anna istuu kahvilassa ja alkaa käydä elämäänsä läpi. Äiti, isä, veli ja hän. Suomalainen ydinperhe, jossa on kuitenkin vaiettuja salaisuuksia ja varjoja. On perheväkivaltaa, puhumattomuutta ja sodan arpia.

Anna ja Ian. Ian, Yhdysvalloista Suomeen muuttanut mies, jonka elämän samankaltaisuus kietoutuu Annan elämän kanssa yhteen. Ianin isän mielen sairastuminen Vietnamin sodassa. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ianilla on kuitenkin toiveita, kunnes hän ymmärtää, etteivät toiveet ikinä toteudu.

Lukupiiriläisten ajatukset kirjasta olivat ristiriitaiset. Samalla, kun kirjasta pidettiin, niin samalla ei kuitenkaan pidetty. Paljon rankkoja aiheita, jotka tulivat iholle. Mielen sairastumiset ja vaietut perheväkivallat ovat kuitenkin sellaisia teemoja, joista tulee kirjoittaa. Tällä tavoin lukijat saavat ehkä hieman laajennettua käsitystään siitä, kuinka vaikeista asioista on kyse, jos ei ole omakohtaisia kokemuksia tällaisista. Kirjassa onkin hyvin monta teemaa; sodan kauhujen vaikutukset, uskonto, kiltteys, elämän sattumanvaraisuus.

Sodan mielipuolisuus näkyy vielä monen sukupolven päähän, ja tämä tuli kirjassa hyvin esiin. Ei riitä pelkät fyysiset vammat ja sodassa olleen henkilön mielen vammautuminen. Sota jättää arpensa jokaiseen, joka sen on jollain lailla kokenut. Itselleni ainakin tuli tunne kirjan luettuani, että saatan ymmärtää jonkin verran paremmin isovanhempieni kokemuksia sodasta. Eivät he ikinä kauheasti sota-ajasta puhuneet, ja nyt on liian myöhäistä kysyä. Se on kuitenkin selvää, että sota oli jättänyt heihinkin  jälkensä.

Lukupiirissä tuli keskustelua myös siitä, kehen kirjan nimi Että hän muistaisi saman viittaa. Nimi on hyvin monijakoinen. Tarkoittaako se sitä, että Joona muistaisi asiat kuten Anna vai sitä, että Anna muistaisi asiat kuten Joona? Vai viitataanko nimellä Annan ja Ianin iseihin? Toisaalta kirjan takakannessa sanotaan, että ”yksi päivä keväisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa”. Halusiko Anna unohtaa lapsuuden kauhut? Luultavasti jokainen lukija päätyy omaan tulkintaansa, eikä mikään ole väärä.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman oli vuoden 2005 Finlandia-ehdokkaana. Lukupiirissä hieman arvosteltiin sitä, ettei kirjan teksti kuitenkaan olisi ollut kaikilta osin sutjakkaa luettavaa. Itse en tätä huomannut. Tekstin soljuvuuteen kommentoitiin myös, että saattaa johtua siitä, että kirja on Hirvosen esikoisromaani.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on ohut kirja, jossa on monta eri tasoa. Tarina on kaunistelematon totuus elämän kurjemmista puolista. Suosittelen luettavaksi, jos tykkää aiheista, jotka ravistelevat lukijaa.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).