17.6.2018

Juha Hurme: Niemi


Olen kahteen otteeseen ollut paikalla, kun Juha Hurme on kertonut kirjastaan Niemi (Teos, 2017). Kirja on vaikuttanut todella mielenkiintoiselta, ja se valittiinkin yhdeksi kevään lukupiirikirjaksi. Siitä syystä säästelin lukemista huhtikuulle, koska lukupiiri kirjasta oli toukokuun alkupuolella. Kuinka sitten kävi. Aloitin tiiliskivikirjan lukemisen aivan liian myöhään iltalukemisena. Enhän minä mitään saa iltaisin luettua. En ainakaan paria sivua enempää, koska olen iltaisin niin väsynyt. Yhtälö oli siis mahdoton. Olin lukenut kirjasta noin puolet, kun lukupiiri-ilta koitti. Kirjan loppuun lukeminen venähti noin kuukaudella. Olen minä varsinainen lukija.

Niemen kansien sisältä löytyy vaatimattomasti maailmankaikkeuden kulttuurihistoria aina 1800-luvun alkuvuosille saakka. Ja mihin tässä järkälemäisessä romaanissa keskitytään? Niemen eli nyttemmin Suomen historiaan. Niemeä ei kuitenkaan olisi, jos välillä ei tehtäisi vertauksia tai hakuja kauemmaksi maailmalla. Kirja esittelee joukon merkkihenkilöitä, joista en itse edes välttämättä ollut ikinä kuullutkaan. Toisaalta oli mukava lukea hieman eksaktimpaa tietoa henkilöistä, joita esimerkiksi koulun historiantunneilla oli vain sivuttu tai nimeltä mainittu. Vai oliko se vika siinä, etten pahemmin ikinä historian läksyjä lukenut. Nyt olen kuitenkin Hurmeen ansiosta imenyt itseeni hurjan määrän tietoa ja todellakin hyvässä muodossa.

Mitä sitten lukupiiriläiset Niemestä ajattelivat? Kirja on tyrmäävä myönteisessä merkityksessä. Itsellä eniten aiheutti vaikeuksia ehkä ensimmäisen sadan sivun lukeminen, jonka jälkeen aloin nauttia luku-urakasta enemmän. Lukupiiriläiset olivat myös sitä mieltä, ettei tätä kirjaa voi lukea väsyneenä, koska silloin lukemisesta ei tule mitään, kuten minulla. Kirjassa on valtavasti rinnastuksia historian hämäristä nykypäivään ja nykypäivän kielellä. Kirjasta löytyy myös paljon poikkeamia varsinaiselta kronologiselta pääpolulta, mutta pääpolkukin löytyy aina. Välillä kylläkin useiden luettujen sivujen jälkeen.

Niemi on täynnä tiukkaa asiaa sopivasti hurmemaisella huumorilla höystettynä. Mitä sanotte esimerkiksi neandertalilaisesta toimihenkilöstä? Tuleepa kirjasta selväksi myös sanonnan ”hokkus pokkus” alkuperä. Olen usein myös miettinyt, mistä sana ”moi” on lähtöisin. Sana, jota Etelä-Suomessa käytetään jokapäiväisessä kielenkäytössä, mutta esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla harvemmin. Sanan alkuperä selviää kirjan sivuilta. Kirja on täynnä meheviä yksityiskohtia, joita lukiessa lukija voi vain hörähdellä ääneen. Hurme kirjoittaakin rennolla ja ronskilla otteella, joka vie lukijan mennessään. Kaikki on kuitenkin täyttä asiaa, ja yksi lukupiiriläinen myönsikin, että välillä piti rivejä lukea uudestaan, kun ensimmäinen lukukerta oli sujunut huolimattomasti. Niemen myötä lukija tulee vakuuttuneeksi myös siitä, että entisaikoinakin oltiin hyvin kansainvälisiä. Opiskeltiin ja vaellettiin ties missä.

Hurmeen tapa kirjoittaa ihastutti lukupiiriläisiä. Ensin selostetaan pohjamutia myöten jokin iso historiallinen asia, jonka jälkeen Hurme päättää asian lyhyeen töksäytykseen. Hurmaavaa. Kirja on nimenomaan kulttuurihistoriikki, ja kirjassa onkin mukana paljon runoutta. Kyllä ovat ihmiset osanneet runoilla kautta aikain.

Se, mikä lukupiiriläisiä tai ainakin osaa, hieman ärsytti, oli, että jotkin kirjan kohdat jäivät junnaamaan paikoilleen. Itseä ärsytti 1700-luvun ja osin 1600-luvun todella pitkä esittely. Jälkeenpäin olen hyväksynyt asian. Näiltä ajoilta on tietysti saatavilla tietoa paljon enemmän kuin aiemmilta vuosisadoilta ja -tuhansilta.

Juha Hurme oli tammikuussa Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänen tapansa hakea tietoa ovat kirjastot. Hurme saattoi mennä hakemaan kirjastoon jotain tiettyä tietoa, ja huomasikin palaavansa kotiin valtavan kirjapinon kanssa. Samalla reissulla oli löytynyt kaikkea muuta mahtavaa tiedonaihetta luettavaksi. Hurme pitää tällaista tietoa jotenkin arvokkaampana, vaikka onkin hankalaa ja hidasta tiedonhakua.

Jos joku ei nyt vielä tiennyt, niin Juha Hurme voitti Niemellä Finlandia-palkinnon vuonna 2017. Palkintonsa herra on ansainnut, vaikka Hurme itse suhtautuukin asiaan hieman ristiriitaisesti. Hänen mielestään voittaja valitaan täysin mielivaltaisesti. Vaikka hän on tyytyväinen palkintoonsa, on hän myös sitä mieltä, että Suomessa julkaistiin vuonna 2017 kasapäin muitakin loistavia kirjoja.

Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että Juha Hurmeen Niemeä voisi käyttää oppikirjana yläkouluissa. Teksti on sopivan ronskia, joten voisi kuvitella, että tällainen historia alkaisi kiinnostaa. Niemi sopii kuitenkin luettavaksi myös kaikille niille, jotka pitävät historiasta, sekä tietysti niille, jotka haluavat lukea kaikki Finlandia-palkitut teokset.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).


Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”veden olomuoto”, koska kannessahan on upeasti kuvitettu meren aallot Niemen rantamailla.







13.6.2018

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus


Piti toukokuussa postata kevään viimeisestä Bloggariklubista, mutta aika kului ja postaus jäi tekemättä. Palaan nyt kuitenkin hieman aiheeseen, koska kevään viimeisellä Bloggariklubilla oli vieraana Risto Ahti kertomassa uudesta runokirjastaan Ensimmäinen rakkaus (WSOY, 2018). Tilaisuudessa saimme runokirjat kotiin vietäviksi. Kiitos siis kustantajalle, kuten kiitos myös Risto Ahdille mielenkiintoisesta haastattelusta.

Nyt on todella vaikea kuvailla kirjan runoja, koska Risto Ahti on guru kirjoittamisen saralla. Joka tapauksessa ihastuin kirjan runoihin. Pidin ihanista luontokuvauksista ja yksityiskohdista. Pidin siitä, kuinka jossain toisessa runossa ikään kuin palattiin edellä mainittuun asiaan. Runoja oli ihana makustella ja mietiskellä. Yhtä runoa saatoin lukea useaan kertaan ja yrittää päästä oikein kunnolla runon sisälle. WSOY:n sivuilla kirjaa kuvataan oivasti: ”Risto Ahti pohtii ihmisen suhdetta kieleen, mieleen, lukemiseen ja runouteen”. Näin asia todellakin on. Etenkin mieleen liittyvät runot ovat hyvin paljon ajatuksia herättäviä.

Risto Ahti kertoi Bloggariklubilla, että kirjoittajan pitää ottaa vastaan se, mitä häneltä itseltään tulee luontaisesti ulos, ja mitä elävää itsestään syntyy. On myös nähtävä elävän ja kuolleen tekstin ero. Elävästä tekstistä näkee, mistä teksti on lähtöisin. Ahti kertoi myös sen, että kun ihminen puhuu totta, on hän runoilija. Hienosti sanottu. Ihmisen on oltava myös omahyväinen ja rakastettava itseään niin paljon, että voi rakastaa toista. Tällä tavoin ihminen löytää itsestään jotain sellaista, jota voi antaa toiselle. Filosofisia ajatuksia, jotka laittavat mielen mukavasti liikkeelle.

Runokokoelmassa on muutamassa runossa maininta joen vahvuudesta, kuinka se virtaa suoraan, vaikka maa olisi mutkalla. Tämä on Ahdin mukaan sitä, että kannattaa olla jääräpäinen, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Risto Ahti mainitsi myös mielipiteensä siitä, kuinka Ilmari Kianto uskalsi sanoa, toisin kuin Eino Leino.

Kirjan kansikuvitus on upea. Päällys on Martti Ruokosen käsialaa, mutta naivistinen maalaus on Henri Rousseaun Tropical Forest: Battling Tiger and Buffalo (1908). Minähän rakastan naivistista taidetta, joten tästä ei tarvitse enempää edes avautua. Ihana!

Ensimmäinen rakkaus on Risto Ahdin 39. teos. Ensimmäinen runoteos Talvi on harha on peräti yli viidenkymmenen vuoden takaa vuodelta 1967. Aika hurjaa ja ihan mieletön teosmäärä kokonaisuudessaan. Risto Ahti on toiminut Oriveden Opistossa kirjoittamisen opettajana ja moni nykykirjailija onkin ollut hänen opissaan. Tähän on pakko kertoa, että minäkin olin aikeissa 1980-luvulla hakea Oriveden Opistoon kirjoittamista opiskelemaan. Iso ruskea kirjekuori tuli kotiin, ja olisi vain vaatinut sen, että täyttelen lomakkeet ja teen mahdolliset tehtävät, jos sellaisia vaadittiin ja haen opiskelemaan, mutta aloin hannata. En hakenut. En sano myöskään sitä, että olisin opistoon päässyt opiskelemaan, koska taatusti joukossa olisi ollut minua huomattavasti lahjakkaampia kirjoittajia. On kuitenkin hauska maalailla kuvia jälkikäteen, että olisin saattanut joskus päätyä Ahdin opetettavaksi ja ehkä tällä hetkellä ansaitsisin elantoni jostain ihan muualta kuin sieltä, mistä nyt ansaitsen. Elämä on täynnä valintoja.

Risto Ahti signeerasi saamani kirjan ja laittoi viittauksen sivulle 39, jolta löytyy runo Häät. Tähän täytyy vielä ottaa kyseisen runon ensimmäinen säe. Ajattelemisen aihetta monille.

Koristelen kivitalon ruusuilla
ja peitän viiniköynnöksillä.
Niin valehtelen minkä jaksan.

Ote lainattu Risto Ahdin teoksesta Ensimmäinen rakkaus runosta Häät.

Risto Ahdin runokokoelmalla Ensimmäinen rakkaus osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.


Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”metsä”, koska kirjan kannessa on viidakkometsä.




12.6.2018

Mannerheim-oopperan lumoissa


Olin vasta alkanut toipua kesäteatterikauden avajaisista, niin oli jo suunnattava kohti Ilmajokea. Veljeni ja hänen vaimonsa kysyivät minulta viime syksynä, mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi, koska pyöreitä vuosia tuli mittari täyteen. Ehdottivat oopperaa, koska tiesivät, että teatterissa kuljen muutenkin alvariinsa. Sanoin, että Ilmajoen Musiikkijuhlien Mannerheim-ooppera olisi kiva nähdä ihan jo senkin takia, että sukujuureni löytyvät Ilmajoelta. Siispä sinne sain pääsylipun. Kiitos veli ja veljen vaimo. Olette ihania.

Mannerheim-ooppera, Ilmajoen Musiikkijuhlat
Kuva © Jussi Niukkala



Carl Gustaf Emil Mannerheim on suomalainen merkkihenkilö, ja voisiko sanoa jopa mahtimies, joka on todellakin jättänyt jälkensä Suomen historiaan. Millaisen Mannerheimin Mannerheim-ooppera sitten esittelee? Eve Hietamies ja Laila Hirvisaari ovat naiset libreton takana. Nyt, kun on kulunut muutamia päiviä näkemästäni oopperasta, ymmärrän todella hyvin, että naiset ovat libreton kirjoittaneet. Mannerheim-oopperassa katsojille esitellään mies, joka on lähtöisin Louhisaaren kartanosta. Mies, jonka ympärillä pyörii myös naisia. Mies, jonka elämässä on ollut paljon surua ja menetyksiä.

Mannerheim-ooppera, Ilmajoen Musiikkijuhlat
Kuva © Jussi Niukkala


Mannerheimin roolissa nähdään ja kuullaan upeaäänistä baritonia, Waltteri Torikkaa. Mies, jonka fanit kuulemma seuraavat miehen esityksiä ympäri Suomenmaan, ja miksei vaikka ihan ulkomaita myöten. Toisaalta en yhtään ihmettele. Torikka osaa valloittaa ja hurmata yleisönsä. Toinen, joka osaa myös valloittamisen taidon, on Johanna Rusanen-Kartano. Nainen nähdään oopperassa kaksoisroolituksessa, mutta selkeästi suurempi rooli on taloudenhoitaja Ida Onerva Lankinen. Nainen, joka uskaltaa sanoa Mannerheimille suorat sanat ja ohjata miestä oikeaan suuntaan. Täytyy kyllä myöntää, että Rusanen-Kartanon sopraano on aivan uskomaton. Kuinka naisesta voi lähteä noin mahtavaa ääntä. Hienoa!

Lasse Penttinen oli joutunut melkoisen nopeasti mukaan oopperan esiintyjäksi. Hyvin mies oli kuitenkin ehtinyt sisäistää kolme eri roolia. Etenkin kohtaus, jossa Mannerheim ja Mihail Kotšubei joutuvat samaan selliin, on kutkuttavan hauska. Tämä on myös osoitus siitä, että oopperassa voi olla hauskojakin kohtauksia. Mannerheim ei kuitenkaan missään tapauksessa ole operetti. Esityksessä on paljon vakavia kohtauksia, jotka laittavat katsojan pidättämään hengitystään.

Mannerheim-ooppera, Ilmajoen Musiikkijuhlat
Kuva © Jussi Niukkala



Mannerheimin upeiden sävellysten takana on Tuomas Kantelinen. Löytyi mahtipontisuutta, mutta löytyi myös herkkyyttä ja runollisuutta. Joka tapauksessa kaunista kuunneltavaa. Teoksen ohjaus ja dramatisointi on Tuomas Parkkisen käsialaa. Parkkinen on niin ikään muokannut Hirvisaaren ja Hietamiehen tekstiä oopperalibretoksi. Monipuolinen ja osaava mies.

Ooppera koostuu kahdestatoista kuvaelmasta, jotka ovat joko omia itsenäisiä kokonaisuuksia tai löyhästi sidoksissa edelliseen kuvaelmaan. Yksi kuvaelma oli peräti Kiinasta, jossa Mannerheim vietti uutta vuotta Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin (Saara Mikkonen) kanssa. Kohtaus oli jollain tavoin hyvin koskettava, ja uskon, että 10-vuotiaasta Saara Mikkosesta kuullaan tulevaisuudessa vielä lisää. Manerheimin pikkusisko Annica (Annami Hylkilä) kuoli jo nuorena, mutta pidin siitä, kuinka Mannerheimille läheinen Annica kulki mukana koko esityksen ajan. Annica oli tavallaan Mannerheimin omatunto.

Mannerheim-ooppera, Ilmajoen Musiikkijuhlat
Kuva © Jussi Niukkala


Mannerheim-oopperan esityspaikka on upeassa luonnonhelmassa aivan Kyröjoen rannalla, lähellä Ilkan patsasta. Muistan, että jossakin oopperassa Ilmajoen Musiikkijuhlilla jokimiljöötä hyödynnettiin itse teoksessa. Mannerheimissa jokea ei ole hyödynnetty, ja oikeastaan lavasteet peittävätkin jokimaiseman. Toisaalta lavasteiden isot ikkuna- tai kaariaukot antoivat näkymän joen vastarannalle. Joen voi kuitenkin nähdä lavasteiden oikeassa päädyssä. Kun esityksiä pidetään luonnon äärellä, voi välillä tapahtua jotain erikoistakin. Mannerheim-oopperassa minua ihastutti pääskysten yllättävät lentonäytökset hääkohtauksessa. Todella kaunista katseltavaa.

Ilta, jolloin esityksen näin, oli kaunis ja aurinkoinen, mutta petollinen. Aluksi aurinko lämmitti ihanasti selkää, mutta käsineet sai kaivaa jo ensimmäisen näytöksen loppupuolella. Toisen näytöksen alussa puolestaan sai jo pukea piponkin päähän. Suosittelen siis lämpöistä vaatetusta, vaikka ilma näyttäisi ja vaikuttaisi, kuinka hienolta tahansa.

Mannerheim-oopperan ehtii vielä nähdä, jos on nopea, ja jos lippuja on vielä jäljellä. Ensi vuonna Ilmajoen Musiikkijuhlilla on vielä neljä esitystä Mannerheimia. Tämän jälkeen Aino Ackté valtaa näyttämön.

Mannerheim -oopperaa esitettiin ensimmäisen kerran Suomen juhlavuonna 2017.

Kiitos Ilmajoen Musiikkijuhlille kuvalainauksista.

10.6.2018

Pokka pitää vai pitääkö?


Kesäteatterikausi on korkattu. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) ja Krapihovi kutsuivat ihanaan tilaisuuteen, jossa oli ensin tarjolla mahtavia Kesäisiä herkkuja Krapin Pajassa tervetulomaljojen kera. Herkkuruokien ääreltä oli mahtava siirtyä Krapin kesäteatterin katsomoon seuraamaan KUT:in kesäteatteriesitystä Pokka pitää. Ruumiin ja hengen ravintoa samana iltana. Voiko ihminen muuta toivoa?

Voin melkein vannoa, että kaikki tietävät tv-sarjan Pokka pitää (Keeping Up Appearances). Tuon hullunhauskan englantilaisen sarjan, jossa Hyacinth Bucket (lausutaan bukee) tuntee arvonsa, ja ehkä hieman ylikin. Hän osaa myös elää sen mukaisesti. Aristokraattisia elkeitä, hienostunutta elämää, ja mikä parasta: parempaa väkeä. Tai niin Hyacinth itse kuvittelee. Hän pyrkii yläluokkaiseen elämäntapaan ymmärtämättä sitä, että samalla hän tekee itsestään pellen.

Kalle Tahkolahti ja Anna-Leena Sipilä, Keski-Uudenmaan Teatteri: Pokka pitää (2018)
Kuva © Kapina Oy



Kesäisessä teatteriesityksessä Pokka pitää Hyacinthin (Anna-Leena Sipilä) naapuri Emmet (Johannes Korpijaakko) pähkäilee, mistä löytää näyttelijävahvistuksia näytelmäänsä. Paikalle osuu yllättäen Hyacinth, joka kuulee pari erityissanaa, jotka nostattavat hänet saman tien Emmetin kauhuksi tähtinäyttelijöiden kaartiin. Hyacinth ei kuitenkaan kuuntele asioita loppuun saakka, jos nyt ylipäätään kuuntelee mitään, mitä muut puhuvat. Häneltä jää huomioimatta se, että hienon rouvan roolin lisäksi hänen on näyteltävä suttuisen kokin rooli. Tässähän on jo sopan ainekset valmiina, joten enempää juonipaljastuksia ei tule.

Täytyy myöntää, että hieman mietitytti, kuinka KUT onnistuu Hyacinthin ja muiden henkilöiden kanssa, mutta hyvin onnistui. Anna-Leena Sipilä on lahjakas näyttelijä, ja se tulee esiin myös tässä esityksessä. Sipilä ilmeilee hyacinthmaisesti ja yrittää säilyttää kunniansa yläluokkaisena naisena viimeiseen saakka. Daisyn roolissa esiintyy Sanna Saarijärvi, jonka ilmeisiin ihastuin heti. Ihanaa heittäytymistä. Kirsi Ylijoki nähdään vampin, eipäs kuin Rosen roolissa. Loistava näyttelijävalinta. Ylijoki ampuu täysillä lyhyttäkin lyhyemmässä kultamekossaan. Ei voi muuta kuin nauraa. Nauratti myös Korpijaakon tuskastuminen ja toisinaan riehaantuminen Emmetin epätoivoisessa tilanteessa.

Miia Nuutila ja Johannes Korpijaakko, Keski-Uudenmaan Teatteri: Pokka pitää (2018)
Kuva © Kapina Oy



Kimmo Virtanen on vastannut näytelmän ohjauksesta ja sovituksesta. Mielestäni osaset olivat hyvin kohdillaan jo kutsuvierasnäytännössä, joka oli ennen varsinaista ensi-iltaa. Näytelmän lavastus on kivan vaaleanpunainen. Sopii täydellisesti Hyacinthin ajatusmaailmaan paremmasta väestä. Puvustus on myös hyvin onnistunutta ja loppuun asti ajateltua. Sekä lavastuksesta että puvustuksesta on vastannut Heini Maaranen eli kiitokset lähtevät siihen suuntaan.

KUT:in Pokka pitää on komedia, joka saa toisinaan farssimaisia piirteitä. Tällainen kesäteatteri on juuri sopivaa väsyneille aivoille ja ehkä hieman alakuloiselle mielelle. Pokka pitää nostattaa hymyn huulille. Tarvitsee vain antaa näytelmän viedä ja nauttia näkemästään. Välillä voi kikatella näyttämöllä tapahtuville hulluille asioille.

Sanna Saarijärvi, Kalle Tahkolahti, Seppo Halttunen, Kirsi Ylijoki ja Johannes Korpijaakko, Keski-Uudenmaan Teatteri: Pokka pitää (2018)
Kuva © Kapina Oy



Kun puhutaan kesäteatterista, täytyy taas kerran virkistää ihmisten muistia. Suomen kesä jaksaa yllättää. Päivä, jolloin näytelmän näin, ei ollut mikään hellepäivä. Olin mielestäni varustautunut hyvin, mutta en kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Pitkien housujen alla oli sukkahousut. Pipo päässä, huivi kaulassa ja käsineet käsissä. Mutta takki oli liian ohut. Ei kevättakki riittänyt pitämään lämpöä. Olisi pitänyt olla boleron ja lyhythihaisen paidan sijaan pitkähihainen paita ja fleece päällä. Onneksi ehdin napata lämmikkeeksi huovan, joka toi lisälämpöä, kun paleli. Niin, ja mukana oli tietysti istuinalusta. Suosittelen tällaista tsekkausta, jos ilma on kolea. Palelevana menettää osan näytelmän tuomasta nautinnosta.

Kannattaa ehdottomasti suunnata Krapin kesäteatterille katsomaan Pokka pitää -näytelmää, jos on pitänyt tv-sarjasta. Toisaalta näytelmä sopii hyvin myös osaksi illanistujaisia isommille porukoille. Krapihovin monipuolisia ruokailumahdollisuuksia kannattaa myös ehdottomasti testata, ja voipa hotellille vaikka jäädä yöksikin.

KUT:in Pokka pitää sai ensi-iltansa Krapin kesäteatterissa perjantaina 8.6.2018.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Johannes Korpijaakko, Miia Nuutila, Sanna Saarijärvi, Anna-Leena Sipilä, Kalle Tahkolahti ja Kirsi Ylijoki

Käsikirjoitus: Roy Clarke
Suomennos: Joel Elstelä
Ohjaus ja sovitus: Kimmo Virtanen
Musiikki: Altti Uhlenius
Lavastus ja puvustus: Heini Maaranen
Maskeerauksen suunnittelu: Maiju Tuovila

Kiitos Krapihoville ja Keski-Uudenmaan Teatterille iloa tuottavasta illasta. Kiitos myös kuvalainauksista.

4.6.2018

Dion Leonard: Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta

Toisinaan on ihana lukea kirjoja, joista tietää takuuvarmasti, että nenäliinapakettia tarvitaan. Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta (HarperCollins Nordic, 2018) on juuri tällainen kirja. Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta, joten lämpimät kiitokset siihen suuntaan. Kirja oli juuri sopivan kokoinen työmatka- ja kissanulkoilutuslukemiseksi.

Kuten kirjan nimi kertoo, on kyseessä tositarina. Ultrajuoksija Dion Leonard matkustaa Kiinaan osallistuakseen 250 kilometrin pituiseen Gobin ultrajuoksuun. Ultrajuoksu on aina haasteellista, mutta tässä kilpailussa oman haasteensa tuo Gobin autiomaan karuus. Hiekkamyrskyt, korkeat huiput, kylmyys ja toisinaan hyvin korkeat lämpöasteet haastavat juoksijan kuin juoksijan. Dion Leonard on matkassa yksin, vaikka hänen vaimonsa Lucja harrastaa myös ultrajuoksua. Kiina sinänsä on jo maana vaikea, jos ei tunne maan tapoja, eikä osaa yhtään kiinan kieltä. Nämä tuovat Dionin matkaan lisäjännitystä.

Dion on ultrajuoksijana vetäytyvä. Hän haluaa ottaa etäisyyttä muihin juoksijoihin ja keskittyä vain kilpailuun. Toisen etapin alussa hänen matkaansa lyöttäytyy pieni koira. Dion ei missään tapauksessa halua tällaista riesaa vaivoikseen. Sitä paitsi ei koira voi juosta yltiöpitkiä matkoja. Koira ei kuitenkaan tätä ymmärrä. Uskollisesti se seuraa Dionia. Koira on valinnut Dionin, eikä mies mahda asialle mitään. Koira seuraa Dionia myös kolmannelle etapille. Vähitellen Dion ymmärtää, että koira tarvitsee myös häntä, kun taipaleella tulee hankalia esteitä ylitettäväksi.

Kun kilpailu on ohi, on aika hyvästellä Kiina, mutta Dion ei voikaan jättää Gobiksi ristimäänsä koiraa. Eihän koiralla ole mitään. Ei rakastavaa perhettä, ei lämmintä kotia. Dionin ja Gobin yhteisestä juoksutaipaleesta on uutisoitu ympäri maailman. Dion tekee päätöksen. Hän haluaa viedä Gobin Kiinasta Britanniaan. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole.

Alkaa kuukausien järjestelyt ja paperityöt. Koiran vieminen Kiinasta ei olekaan kovin yksinkertaista. Ei sen puoleen, ei sitä ole helppo Britanniaankaan viedä. Dion saa Gobille luotettavan hoitajan siksi aikaa, että Gobi on valmis matkustamaan uuteen kotimaahansa. Tapahtuu kuitenkin jotain, joka vie Dionin uudestaan Kiinaan ja Ürümqiin. Dionin ja Gobin yhteinen alkutaival ei ole helppo.

Gobi on ennalta-arvattava tarina sen suhteen, että kyyneleitä tulee vuodatettua. Samalla se on seikkailu- ja jännityskertomus, joka vie lukijaansa sivu sivulta eteenpäin. Kuvittelin tarinan olevan paljon yksinkertaisempi, mutta sitä se ei todellakaan ole. Gobin kanssa sattuu ja tapahtuu. Dionin hermot ovat välillä riekaleina ja ihmettelenkin, mistä hän aina uudelleen löytää uskon kaiken onnistumiseen. Dionin ja Gobin tarinaan on helppo rakastua. Kirjassa on paljon tunteita.

Pidän kirjasta myös siinä mielessä, kuinka Dion esittelee kiinalaista yhteiskuntaa ja sen ihmisiä. Oli myös mielenkiintoista lukea ultrajuoksusta tarkemmin. Itse en missään tapauksessa tällaiseen kohderyhmään kuulu, vaikka toisaalta ei Dionkaan tiennyt aikoinaan kuuluvansa. Hänen vaimonsa sai hänet ryhtymään itsensä ylittäjäksi. Kirja avaa myös sitä, mikä on median mahti.

Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on ihana kirja luettavaksi esimerkiksi kesälomalla tai ainakin kirja kannattaa lukea, jos rakastaa eläintarinoita.


Dion Leonardin Gobi – Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta -kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Valintani osuu ruutuun ”seikkailu”, koska kannessa Gobi on juoksemassa pitkin aavikkoa. Selvästi seikkailun makua ilmassa.





31.5.2018

Kesän kirjankansibingo


Nyt otan haasteen vastaan, koska tämä kuulostaa superhauskalta. Kirjankansibingo. Kirjablogeissa on jo muutamana kesänä pyörinyt kirjankansibingo, mutta haaste on jäänyt kesän kynnyksellä jotenkin aina huomaamatta. Nyt huomasin haasteen Oksan hyllyltä -blogin Marikan postauksesta. Pakko osallistua siis.

Kirjankansibingossa laitetaan ruudukkoon ruksi, kun luetun kirjan kansi sopii ruudussa olevaan sanaan. Bingohan muodostuu tietysti sitten, kun ruudukossa on viisi peräkkäistä ruksia pysty-, vaaka- tai vinoruuduissa. Kaikki kirjat ovat mukana haasteessa eli sikälikin hauska haaste.

Kesän kirjankansibingo alkaa tänään 31.5.2018 ja päättyy sunnuntaina 19.8.2018.


Miltä kuulostaa? Ota sinäkin haaste vastaan, vaikka et blogia pitäisikään.



30.5.2018

Mikä ärsyttää nyt?


Se, että muistin viikonloppuna joululahjaksi saamani Delicard-kortin, jonka päätin laittaa lunastukseen. Ai, ai. Ankanrintaa ja herkkujuustoja. Toimitus keskiviikkona. Mies, joka täällä asuu, laittaa kolmen jälkeen viestin, että odottaa, odottaa, odottaa ja odottaa. Arvasin heti. Lähetystä ei oltu toimitettu. Postin pakettiseuranta osasi kertoa: ”Lähetyksen toimituksessa on tapahtunut lajitteluvirhe. Lähetys voi viivästyä työpäivällä.” Argh! Mitä käy tässä lämmössä ankanrinnoille ja herkkujuustoille. Onko pakettiin laitettu tarpeeksi kylmäkalleja. Ärsyttää suuresti. Postin chat ei toimi ja Delicard ei vastannut kyselyyni. Ärsyttää.

Se, että kaikkeen kivaan ei voi osallistua. Tästä nyt ei sen enempiä, mutta ärsyttää kuitenkin.

Se, että verottaja vie suuren osuuden pienestä bonuksesta ja TyEL toisen ei niin kivan osuuden. Sitten, kun ikäännyn vielä muutamalla vuodella, niin TyEL nappaa hieman enemmän. Ärsyttää tämäkin.


Se, mihin kaikki aika valuu. Kauheasti on muka työpäivän jälkeen tunteja ennen nukkumisaikaa. Ei pidä paikkansa. Tunnit ovat huvenneet ikääntyessä tai sitten olen hidastunut. Mikään aika ei riitä mihinkään. Nukkumaan mennessä huomaan, etten taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Ärsyttää.

Se, että aamulla puet collegetakin päällesi ja olet jo asemalle päästyäsi hikinen. Sullot takin kangaskassiin, joka jo muutenkin on täpötäynnä eväitä ja työmatkalukemista. Kivaa, että on lämmintä, mutta ärsyttää silti.


Se, että en voi kirjoittaa tähän, mikä töissä ärsyttää. On siellä joskus kivaakin tai siedettävää, mutta ärsyttää silti.

Se, että hiukset harvenevat ja naamakarvat rehottavat. Se, se vasta ärsyttävää onkin.

Se, että yrität kuvata jotain kaunista, niin lopputulos on jotain ihan muuta. Miksi näin käy? Onpa ärsyttävää.


Se, että toiset vain näyttävät fresseiltä, vaikka aurinko paahtaa täydeltä laidalta. Jos itse katson peiliin, niin en näe mitään fressiä. Arvatkaa ärsyttääkö?

Se, että nämä yllä mainitut asiat pitäisi kääntää positiivisiksi ja hymyillä. Ärsyttää.

Mikä sinua ärsyttää?