18.2.2018

Teatterissa: Hinta


Kuinka puoli vuosisataa sitten kantaesityksensä saanut näytelmä voi vieläkin olla ajankohtainen ja koskettava esitys? Tällaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun perjantaisen, lähes kolmituntisen näytelmän jälkeen astelin kohti rautatieasemaa. Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Hinnan, joka pohjautuu Arthur Millerin teokseen The Price (1968). Miller on totisesti ollut nero. Näytelmä on hieno.

Victorin (Santeri Kinnunen) on vihdoin tartuttava härkää sarvista ja myytävä edesmenneen isänsä jäämistö, koska asiaa ei voi enää yksinkertaisesti lykätä. Victorin vaimo Esther (Aino Seppo) tuskailee miehensä saamattomuutta ja sitä, ettei Victor edes voinut ottaa yhteyttä veljeensä Walteriin (Eero Aho). Victor on yrittänyt, mutta eihän menestyksekästä lääkäriveljeä niin vain saa puhelimen päähän. Sitä paitsi Victorhan isänsä kanssa asui ja huolehti hänen hyvinvoinnistaan, joten on oikeastaan hänen asiansa huolehtia myös jäämistöstä. Ja nyt on kuitenkin tulossa paikalle antiikkikauppias Solomon (Esko Salminen). Asiat saadaan päätökseen ja elämä voi jatkua ehkä hieman taloudellisesti turvatumpana.

Santeri Kinnunen ja Eero Aho
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Jestas, mikä näyttelijäjoukko näyttämöllä onkaan! Huh huh! Pieni ihminen ihan jo menee mykäksi nämä taiturit nähdessään. Ei voi muuta sanoa, kuin mahtavaa! Santeri Kinnunen Victorin poliisipuvussa on kärsimätön ja katkeroitunut mies. Hänen elämänsähän on mennyt pilalle huikentelevaisen Walterin takia. Estherinä Aino Seppo inhoaa miehensä säälittävän huonopalkkaista poliisiuraa, vaikka onkin valmis tukemaan miestään. Toisaalta aina silloin tällöin kannattaa ottaa drinkki tai kaksi, että tämän kaiken kestäisi. Esko Salminen puolestaan Solomonin vaatteissa on täynnä luonnetta. Salminen tulkitsee 89-vuotiasta Solomonia eleineen ja ilmeineen aivan käsittämättömän hienosti. Salminen kietoo katsojat mystiseen tunnetilaan. Muut näyttelijät puolestaan roolinsa puolesta ärsyyntyvät vahukseen hyvin herkästi. Ei kesken kaupantekojen voi alkaa syödä kananmunaa. Esko Salminen on todella taitava. Eero Ahon saapuessa paikalle alkaa tunnelma näyttämöllä tiivistyä entisestään. Ahon rooli on kuin tuhlaajaveljen paluu. Mies saapuu suurin elkein, mutta vähitellen mies alkaa paljastella yksityiskohtia sekä omasta että Victorin elämästä.

Esko Salminen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri


Hinta on intensiivinen näytelmä, joka vaatii näyttelijöiltä paljon, mutta myös katsojilta. Näytelmää ei voi missään tapauksessa mennä katsomaan väsyneenä, koska näytelmässä on jatkuvaa dialogia. On myös hienoja ja pitkiä monologeja, jotka näyttävät, kuinka taitavia tekijöitä näyttämöllä nähdään. Kuinka ihmeessä näyttelijät voivat muistaa tuollaisia puheenvuoroja, joita näytelmässä kuullaan? Pidin myös siitä, kuinka näyttelijät saivat aikaan jännitettä ilmaan. Victorin, Walterin ja Estherin muutaman minuutin hiljaisuus näyttämöllä oli mykistävää. Jos jännitettä voisi leikata, niin tässä olisi ollut kohtaus, josta olisi viipaleen voinut leikata.

Paavo Westerberg on tehnyt loistavaa työtä ohjaajan roolissa. Näytelmän palaset ovat kohdallaan. Mitään ei puutu, eikä mitään ole liikaa. Yksi, josta nautin näytelmässä todella paljon, olivat valot. Valosuunnittelusta on vastannut Kalle Ropponen. Näytelmässä on yksinkertainen valaistus, mutta se pelaa. Välillä hehkulamput himmenevät, varjot pitenevät ja terävöityvät. Toisinaan valokeila kohdistuu monologia pitävään näyttelijään, jolloin muut jäävät varjojen katveeseen. Mielettömän hienosti toteutettu valaistus, joka tukee näytelmän kulkua.

Aino Seppo
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Hinta on kuvaus veljeydestä ja sukulaisuussuhteiden luomista paineista. Hinta on monimerkityksellinen nimi näytelmälle. Ei puhuta pelkästään rahasta, vaan myös arvoista ja valintojen merkityksistä. Tämä näytelmä ei vanhene vuosien saatossa. Näytelmä kuvaa elämää sellaisena kuin se on nyt, millainen se on ollut ja millainen se tulee olemaan. Helsingin Kaupunginteatterin Hinta on näytelmä, jota ei kannata jättää väliin, jos nauttii esityksestä, joka herättää ajatuksia.

Hinta sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä torstaina 1.2.2018.

Rooleissa: Eero Aho, Santeri Kinnunen, Esko Salminen ja Aino Seppo

Suomennos: Aleksi Milonoff
Ohjaus: Paavo Westerberg
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus ja puvut: Antti Mattila
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



13.2.2018

Teatterissa: Exän uus & vanha


Viime viikonloppu alkoi viihtyisästi. Kerava-salissa oli Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) kantaesitys Minna Koskelan käsikirjoittamasta komediasta Exän uus & vanha. Sinnehän sitä oli suunnattava. Matkakaan ei ollut esteenä, koska meiltä on Kerava-salille vain muutaman minuutin kävelymatka. Lisäksi olin saanut houkuteltua mukaani kaksi ihanaa työkaveriani, joten hauskaa oli tiedossa siltäkin suunnalta.

Mutta sitten asiaan eli näytelmään. Terhi (Anu Sinisalo) ja Jari (Seppo Halttunen) ovat eronneet, mutta vielä on asioita selvitettävänä. Jarilla on uusi suhde ja ikäeroa pariskunnalla on peräti kaksikymmentä vuotta. Tämäkös Terhiä sapettaa. Miten hän voisi kilpailla nuoren ja kauniin naisen kanssa? Terhi pyytänyt tuekseen ystävättärensä Hillen (Anna-Leena Sipilä), koska Jari on tulossa kyläilemään uuden tyttöystävänsä kanssa. Kun Jarin uusi naisystävä vihdoin saapuu paikalle, pääsevät Terhi ja Hille vauhtiin, ja kuinka siinä sitten oikeastaan käykään?

Seppo Halttunen ja Anu Sinisalo
Kuva © Kapina Productions


Anu Sinisalo ex-vaimona on riitaisa ja puheissaan hyvin suorasukainen. Terävistä sanoista saa osansa jokainen, joka asettautuu häntä vastaan. Hyvin luontevaa ja uskottavaa. Seppo Halttunen puolestaan näyttelee tyypillistä miestä. Miestä, joka huutaa puhelimeen, eikä tunnu ymmärtävän, että jokin voisi olla pielessä naissuhteissa. Terhin ystävätär Hille eli Anna-Leena Sipilä on hauskaa seurattavaa. Nainen yrittää aluksi pysytellä hieman taustalla, mutta kun mitta täyttyy, täyttyy se ääriään myöten ja ylikin. Siinä vaiheessa Sipilä menee jo farssin puolelle. Entä sitten iki-ihana Leena Uotila? Aivan mahtava tapaus. Kuinka joku voi näytellä noin tosissaan hieman enemmän kuin boheemia naista? Sekopäistä touhua positiivisella mielellä. Inka Kallén Marian roolissa ja keltaisessa hupparissaan puolestaan on kuin jokin pahainen teini. Kännykkä kiinnostaa enemmän kuin vanhojen muijien jutut. Erittäin realistista kuvausta.

Leena Uotila, Anna-Leena Sipilä ja Anu Sinisalo
Kuva © Kapina Productions


Exän uus & vanha kirvoitti monet naurut. Tämä on juuri sellainen näytelmä, joka jaksaa naurattaa, vaikkakin toinen työkavereistani sanoi väliajalla, että sinkulle kuviot ovat hieman vieraita, eivätkä kaikki jutut naurattaneet. Toisen näytöksen jälkeen ääni oli sinkullakin muuttunut. Näytelmä oli alkanut naurattaa häntäkin ja ilo oli ylimmillään. Täytyy itsekin myöntää, että vaikka pidin molemmista näytöksistä, alkoi toisessa näytöksessä varsinainen hullunmylly. Asiat kehkeytyivät aivan käsittämättömään suuntaan. Ei voinut muuta kuin nauraa. Tykkäsin myös siitä yksityiskohdasta, kuinka Hille käsitteli Marian huivia, ja kuinka jäi siitä kiinni. Hulvatonta ja kauheaa samanaikaisesti.

Minna Koskela on käsikirjoituksen lisäksi ohjannut näytelmän. Huomasi kyllä taas kerran, että Koskela on taitava tuottamaan parisuhdekomedioita. Vaikka aihe saattaisi olla jonkun mielestä kulunut ja vanha, saa siitä aina revittyä irti uusia huvittavia puolia. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Mikko Rantanen. Pidin siitä, kuinka näyttämölle oli saatu tehtyä läpileikkaus Terhin huoneistosta olohuoneineen ja eteisineen.

Inka Kallén
Kuva © Kapina Productions



Exän uus & vanha on näytelmä, joka kannattaa nähdä, jos pitää parisuhdekomedioista ja haluaa hieman viihdyttää itseään. Plussaa on tietysti se, että nämä näyttelijät todellakin osaavat näytellä ja hauskuuttaa yleisöä.

Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä Exän uus & vanha sai kantaesityksensä perjantaina 9.2.2018 Kerava-salissa.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Inka Kallén, Anu Sinisalo, Anna-Leena Sipilä ja Leena Uotila

Käsikirjoitus ja ohjaus: Minna Koskela
Musiikki: Altti Uhlenius
Lavastus: Mikko Rantanen
Puvustus: Sinikka Zannoni
Valosuunnittelu: Juha Kaatrasalo
Äänet: Mika Hakkarainen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


11.2.2018

Käsilaukun sisältö


Oli pakko miettiä, kirjoitanko tätä postausta, koska tämä on niin hullu ajatus konsanaan, mutta toisaalta hyvin hauska ja kiehtova. Olen kuitenkin jollain tavoin yllytyshullu, ja koska Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiia haastoi bloggaajat paljastamaan käsilaukkunsa sisällön, päätin minäkin ryhtyä toimeen. Kyllä olikin korkea aika tehdä käsilaukkuinventaario. Miten ihmisellä voi olla käsilaukussa järjettömät määrät tavaraa?

Mies, joka täällä asuu, lähti käymään kaupassa, joten vein käsilaukun pölyiselle parvekepöydälle ja aloin kuvata. Ulkovalo on kuitenkin aina ulkovalo. Lisäksi plussaa se, ettei mies ollut ihmettelemässä tekemisiäni. Onneksi hän ei lue tätä blogia, eikä muuten mitään muutakaan blogia. Muuten jäisin tästäkin asiasta kiinni. Hah hah. Käsilaukkuni ei ole mikään muotiluomus. Ihan tilattu Klingelin verkkokaupasta ja on itse asiassa menossa vaihtoon, kunhan joskus ehdin Marimekolle käsilaukkuja tutkimaan. Näkeehän sen tuosta kuvastakin, että nahka jo repsottaa, mutta parasta käsilaukussa on taskujen määrä. Niitä pitää olla, koska tärkeitä käsilaukkuasioita on paljon. Tuo härpäke, joka roikkuu käsilaukusta, on enkeliheijastin.


Sitten päästään asiaan. Ensimmäisestä lokerikosta löytyy lompakko, joka on palvellut jo ties kuinka monta vuotta. Ainakin yli kymmenen, ellei enemmänkin. Pari kynää on myös. Yhdellä ei pärjää, koska jos toinen lopettaakin yhtäkkisesti toimintansa. Ihmisen on varauduttava kaikkeen. On myös roskia: pari kassakuittia ja karkkipapereita. Ne lähtivät roskiin kuvaussession jälkeen. Minigrip-pusseissa on yskänlääketabletteja ja Strepsilsejä sekä yksittäispakattuja silmätippoja. Näitäkin aika-ajoin tarvitaan. Löytyy myös laastaria muovirasiassa sekä silmälasien pyyhkimiseen tarkoitettu kosteuspyyhe. Kirjekuorissa on joululahjaksi saamani Marimekon lahjakortti, passi sekä kaksi sim-korttia. Passi sen takia, että henkilöllisyystodistus on vanhentunut, enkä ole saanut aikaiseksi haettua uutta. Sim-kortit ovat omaan sekä työkaverin työpuhelimeen, kun operaattori vaihtuu. Piti pakata kortit kassiin, koska töissä on konttoriremontti ja olemme evakossa. Työkaverin kortin otin itselleni talteen, koska hän oli sairaslomalla. Löytyy myös Keski-Uudenmaan Teatterin ohjelmistolehtinen, joka inventoinnin yhteydessä poistettiin käsilaukusta. Vinkkinä muuten sellainen, että Keski-Uudenmaan Teatteri esittää tulevana kesänä Tuusulan Krapilla iki-ihanan Pokka pitää -komedian.


Käsilaukun seuraavasta lokerikosta paljastuu kaksi pienikokoista meikkipussia. Näiden sisältöä en sen tarkemmin availe. Huulipunia, ripsiväriä, puuteria ja sellaista perustarviketta. Löytyy myös Tupperwaren juomapullo. Juuri sopivan kompakti pikkupullo, joka mahtuu käsilaukkuun ja on oiva tarvike esimerkiksi teatteri-iltoihin. Voi ottaa vesihuikan, jos katsomossa alkaa kovasti yskittää. On myös hiuslakkaa, hiusharja ja Compeed-laastareita. Ikinä ei tiedä, milloin rakko iskee kantapäähän. Erisanin silmänympärysvoide on käsilaukussa sen takia, ettei sopinutkaan silmänympäryksilleni liian rasvaisen koostumuksensa vuoksi. Voiteesta tuli käsilaukkukäsivoide. Hyödyllinen tuote siis. Epämääräinen mytty silmänympäryskäsivoiteen vieressä on hedelmäpussi tai tarkemmin sanottuna roskapussi, jos jostain syystä tarvitsen yhtäkkisesti roskista. Ei sinne kuitenkaan niitä karkkipapereita ja kuitteja ollut voinut laittaa.


Seuraavassa kuvassa on pienten taskujen sisältö. Lisää laastaria. Inventaarion jälkeen toinen muovinen laastarikotelo tyhjennettiin ja siirrettiin laastarit toiseen. Saatiin yksi kotelo pois käsilaukusta. Salainen SeroPrint sisältää silmälasien puhdistusliinan. Tarpeellinen asia silmälasipäälle. Löytyy myös astmakohtauslääke ja Posti-It -lappuja. Käsilaukussa on syytä olla myös aina kurkkukaramelleja. Minulla löytyy näemmä Mynthoneita sekä noita vihreitä kovia kurkkukaramelleja, joita saa Lidlistä ja Prismasta ison säkin halpaan hintaan. Prisman pussissa on myös kahta eri sinistä käärettä, mutta niitä en syö. Mies, joka täällä asuu, imeskelee niitä. Löytyi myös yksi irrallinen Mynthon taskun pohjalta. Se lähti roskikseen, kuten vihreä karkkipaperikin. Nenäliinoja on oltava myös aina saatavilla. Laukusta löytyy myös kaksi HSL:n korttia. Sinisen haltijakohtaisen kortin olen ostanut jo vuosia sitten. Siihen olen yleensä ladannut saldoa, jotta pääsen kätevästi kulkemaan Helsingissä tai muualla HSL-alueella. Pinkin, henkilökohtaisen HSL-kortin hankin tammikuussa, koska Tuusula liittyi HSL:ään ja näin ollen voin kulkea työmatkani puolet edullisemmin kuin ennen käyttämällä HSL:n korttia. Olo on vähän kuin lottovoittajalla.


Vielä viimeiseen kuvaan koko käsilaukun sisältö kaikessa karmeudessaan. Hirvittävästi tavaraa, mutta kaikkea voi tarvita. Yleensä mukana kulkee vielä kangaskassi, josta löytyy sateenvarjo ja kirja, koska ne eivät käsilaukkuun mahdu. Käsilaukkuni täytyy olla sellainen, jonka voi vetää pään yli, koska tällä tavoin paino jakautuu tasapuolisesti. En enää yksinkertaisesti pysty kantamaan käsilaukkuja toisen olkapään varassa. Sääli sinänsä, koska maailma on täynnä kauniita käsilaukkuja, jotka eivät vain sovi minulle.


Järkyttikö käsilaukkuni sisältö sinua? Pitäisiköhän tämä sama tehdä vuoden kuluttua, ja katsoa, onko mikään muuttunut?



Teatterissa: Ei kiitos


Keskiviikkona otin suunnan kohti Pasilaa ja Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilaa. Tiedossa oli Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta. Näytelmän, joka pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Romaaniin, josta en ole varma, olenko lukenut vai olenko kenties nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Joka tapauksessa illan jälkeen olin varma, että näytelmän tarina oli minulle tuttu entuudestaan.

Heli (Vappu Nalbantoglu) on keski-ikäinen saksan kielen opettaja. Elämässä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta ei kuitenkaan. Jotain puuttuu. Helin aviomiehestä Matista (Antti Timonen) on tullut vätysmäinen nahjus, joka viihtyy parhaiten tietokonepelien maailmassa. Missä on suhteen intohimo ja seksi? Heliä haluttaisi. Mattia ei. Helin ystävätär Manna (Leenamari Unho) antaa hyviä ohjeita, mutta kannattaako niitä kuitenkaan toteuttaa. Elämä on kuitenkin sattumien summa. Saksan kielen tunnilla Heli tutustuu 28-vuotiaaseen Jarnoon (Pyry Äikää). Nuori mies vaikuttaa kiinnostavalta, eikä aikaakaan, kun opettajalla ja oppilaalla on kuuma seksisuhde. Heli on saanut ensiapua epätoivoiseen tilanteeseensa, mutta onko kaikki kuitenkaan niin kuin pitäisi?

Vappu Nalbantoglu ja Antti Timonen
Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy




Olipahan hurja ja kiihkeä esitys. Vappu Nalbantoglu tekee näytelmässä uskomattoman roolityön. Naisen tunteiden kirjo on jotain mieletöntä katsottavaa. Nainen elää tässä ja nyt, ja niin pitäisi elää muidenkin. Aivan mahtavaa. Antti Timonen aviomiehen roolissa on surkuhupaisaa katseltavaa. Itseensä käpertyvä ja ehkä hieman luulosairasta esittävä mies, joka ei huomaa asioiden olevan jollain lailla pielessä. Täydellinen parivaljakko tähän näytelmään.

Leenamari Unholla on näytelmässä monta roolia. En tiedä, kuinka Unho sen tekee, mutta jokainen rooli, on jollain tavoin hauska. Unho menee rooleissaan ikään kuin hieman yli, joka tuo näytelmään juuri sitä pirskahtelevaa järjettömyyttä, jota elämässä täytyy aina olla. Pyry Äikäällä on näytelmässä myös melkoisen suuri rooli. Olen nyt ehkä puolueellinen, koska uskottomuus ei ole koskaan ratkaisu avioliiton ongelmiin, mutta Äikää tekee roolistaan iljettävän. Taitavaa näyttelemistä tämäkin. Nuori mies, joka saa keski-ikäisen naisen suostumaan oikeastaan aivan mihin tahansa. Huh huh. Näytelmässä on mukana myös Aksinja Lommi monella eri roolilla. Ehdottomasti parhaimmat roolit olivat kännykkään kiinni kasvanut perheen tytär Sissi sekä kreikkalainen Jorgos. Jorgoksen muuten tuntevat kaikki, jotka ovat joskus etelänmatkalla käyneet.

Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Aksinja Lommi ja Leenamari Unho
Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy



Ei kiitos on näytelmä, joka on varmasti arkipäivää useammassa liitossa kuin uskotaankaan. On salasuhteita ja uskottomuutta. Haetaan jännitystä elämään, kun kotona ei mikään enää tunnu miltään. Näytelmä on myös rivo, karski ja raju. Näytelmän dialogit eivät aina ole kaikkein kauneimpia kuunneltavia, mutta niin suoria lainauksia oikeasta elämästä kuin vain voi olla. Helin kipuilu toi mieleen myös naisten vaihdevuodet, vaikka tässä olikin selvästi kyse keski-iän kriisistä ja oman itsensä etsimisestä. Ihmisen elämän mennessä eteenpäin tulee tilanteita, jotka ovat uusia ihmiselle itselleen. Kuinka tällaisista tilanteista voi ylipäätään selviytyä? Oikeastaan elämä on yhtä selviytymistä, ja hankalissa kohdissa olisi saatava tukea sieltä, jossa se lähimpänä on. Helin tapauksessa tietenkin omalta aviomieheltään, mutta jos toinen on samassa tyhjiössä, on yhtälö vaikeampi ratkaista kuin heti ymmärtääkään. Aikamoisia ajatuksia Ei kiitos kirvoittaa.

Mira Kivilä on ohjannut näytelmän, ja onkin saanut palaset sovitettua hienosti kohdilleen. Yksi, josta pidin näytelmässä erityisen paljon, olivat seinälle heijastetut videot. Mahtavaa työtä videosuunnittelusta vastaavalta Toni Haaraselta. Tuomas Lampisen lavastus oli selkeä, mutta erikoinen. Lavastuksessa on selkeitä viittauksia erotiikkaan ja intohimoon, ja se todellakin toimii tässä näytelmässä.

Pyry Äikää ja Vappu Nalbantoglu
Kuva © Aki Loponen, Pictuner Oy



Ei kiitos ei välttämättä ole kaikkein helpoin näytelmä, mutta loistavilla eväillä näytelmä on toteutettu. Näytelmästä löytyy myös komediaa, mutta puhdas komedia se ei mielestäni missään tapauksessa ole. Ei kiitos kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos haluaa nähdä näytelmän, jossa tosielämän realiteetit tuodaan näyttämölle.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Ei kiitos -näytelmän ensi-ilta oli Studio Pasilassa keskiviikkona 7.2.2018.

Rooleissa: Aksinja Lommi, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Leenamari Unho ja Pyry Äikää

Dramatisointi: Heikki Paavilainen
Ohjaus: Mira Kivilä
Koreografia: Johanna Elovaara
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Lavastus ja puvut: Tuomas Lampinen
Dramaturgi: Henna Piirto
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko
Naamiointi ha kampaukset: Milja Mensonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




10.2.2018

Lumihangen alta


Perjantai-iltaisen teatterin jälkeen lähdin vielä ulos Herra Karvajalan kanssa, koska mies, joka täällä asuu, oli käynyt saunassa. En siis viitsinyt miestä patistaa ulos. Herra Karvajalan kanssa on ollut hieman vaikeaa ulkoilu lähiaikoina, koska kissa on tänä talvena päättänyt, ettei pidäkään pakkasista. Ongelmaksi muodostuu se, ettei sisävessaakaan voi käyttää kuin vain äärimmäisessä hädässä. Isot pojat tekevät tarpeensa ulos.


Kissa olikin ihmeen innokas lähtemään ulos tällä kertaa. Taisi olla kiire tarpeille. Suuntasimme kohti vesitornin tonttia, koska olimmehan tehneet sinne kissapolkuja, joita pitkin on kissankin mukavampi tassutella eteenpäin. Myös Herra Karvajalka on tämän oivaltanut ja lähtikin heti polkua eteenpäin. Montaa metriä emme ehtineet eteenpäin, kun kissa pysähtyi. Ajattelin, tähänkö tulee hätä, mutta ei. Kissa alkoi kytätä lumessa olevaa koloa. Jaa, hiiri tai myyrä on perjantain sana. Kaivoin kännykän esille ja aloin päivittää Instagramia.

Sivusilmällä seurasin kissan touhuja. Haistelua ja kyttäilyä. Normimeininkiä siis, kun myyräpaistia on tiedossa. Hieman tassullakin voi koloa sohia. Sitten hieman enemmän tassuilla kaivamista, koska onhan lumi esteenä. Onhan se kivaa, että kissa saa välillä hieman aktivointia, koska talvi on vaikuttanut todella pitkältä. Kylmäkään ei tuntunut kissaa tällä kertaa haittaavan. Päänkin voi työntää lumiseen koloon.


Keskityin edelleen Instagramiin, mutta en kauan. Yhtäkkiä kissa nosti päänsä. Suussa oli jokin saalis. Kissa syöksyi ohitseni rinta rottingilla ja lähti juoksemaan kohti kotia. Lähdin perään, koska muutakaan en voinut, koska fleksi. Kotiterassilla Herra Karvajalka vilkaisi minua. Silloin sen näin. Kissan suusta pursui sulkia! Mitä ihmettä? Koputin terassin oveen ja mies, joka täällä asuu, tuli ovelle. Selitin, kuinka kissa kaivoi lumihangen alta linnun ja kysyin, olikohan lintu jotenkin sairas vai oliko se ollut peräti kuollut. Samalla kissa yritti tunkea lintupaistin kanssa sisälle. Eihän talvella voi syödä ulkona. Herra Karvajalka ei kuitenkaan sisälle pääse. Mies kertoi, että jotkut linnut kaivautuvat lumihangen alle lämmittelemään. Uskomatonta, en ollut ikinä tällaisesta kuullutkaan.


Kissa ei jaksanut kauan linnusta kiinnostua, koska sanoihan lintu jo viimeisen sanansa. Minua suretti, koska en tykkää siitä, että pikkulintuja napsitaan. Hiiret ja myyrät ovat asia erikseen. Herra Karvajalka ei kuitenkaan halunnut vielä sisälle. Piti palata kololle, koska voisihan siellä olla lisääkin tirpusia. Kello taisi olla jo olla pitkälti yli kymmenen ja siellä me kökötettiin. Kissa halusi tutkia koloa tarkemmin, ja minä edelleen ihmettelin asiaa. Kyllä ihminen oppii joka päivä jotain uutta. Toista saalista ei kuitenkaan herunut, joten jossain vaiheessa lähdimme takaisin kodin lämpöön. Mies oli saaliin siirtänyt parempaan talteen. Kertoi linnun ollen urpiainen.

Aamulla kissa herätti jo ennen kuutta. Kohta alan oikeasti ihmetellä, kuinka voin päivästä toiseen selviytyä lyhyillä yöunilla. Ei ole ihme, jos painoa kertyy ja verenpaine kohisee. Herra Karvajalka on kuitenkin selkeästi piristynyt. Ulos oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Itse halusin kuitenkin hitaan ja laiskan aamun. Kissa siis terassille fleksiin kiinni. En pitänyt kiirettä ulkoilun kanssa ja yhteiselle ulkolenkille pääsimmekin vasta kahdeksan aikoihin.


Kissalla oli suunta selvä. Ette ikinä arvaa. Kololle tietysti. Sanoin, ettei siellä enää mitään lintusta ole. Linnut ovat jo heränneet ja ovat aamupuuhissaan. Polulla kuitenkin oli yksi lintu, joka pölähti lentoon meidät nähdessään. Hyvä niin. Yritin saada kissaa tekemään suuremman hätänsä, mutta kissalla oli muuta mielessään. Yksi lintu lenteli hieman kauempana. Herra Karvajalan katse seurasi lintua. Minä jo tietysti ehdin linnun hävittää näköpiiristäni. Kissan katse on kuitenkin tarkka.

Tässä vaiheessa lumihankikaan ei ole este. Kissa syöksyi umpihankeen ja minä perässä. Ihmettelin, mitä kissa aikoo, kunnes ymmärsin. Kissa tarpoi itsensä lumihangen keskellä olevan kolon luo. Syöksy koloon ja nousu ylös. Suussa roikkui jälleen kerran pikkulintu! Apua. Oikeasti en tykkää. Taas lähdettiin ylväänä juoksemaan kotiin. Olisihan se sisäruokailu kivaa, mutta sisälle ei ole pääsyä linnun kanssa. Herra Karvajalka oli kuitenkin päättänyt mennä sisälle, vaikka ilman saalista.


Päästin kissan sisälle ja menin itse perässä hakemaan pussia, johon voisin lintusen ottaa. Selvisihän se syykin, miksi kissan oli sisälle päästävä. Herkkupäivä. Lauantaisin saa seitiä. Itse siirryin takaisin terassille ja otin linnun pussiin, jotta sain sen kiikutettua ulkoroskikseen. Taas urpiainen. Illalla lukemassani lintukirjassa kerrottiin, että urpiaiset liikkuvat parvissa. Niitä on tainnut sitten olla hieman enemmänkin, koska tällainen talvionni Herra Karvajalkaa kohtasi. Itse olen kyllä hieman surullinen tästä kissaa kohdanneesta odottamattomasta onnesta.


Tiesittekö te, että linnut menevät lumen alle lämmittelemään? Onkohan tämä jokin ihan yleisessä tiedossa oleva juttu, joka on mennyt minulta täysin ohi.



4.2.2018

Teatterissa: Älä pukeudu päivälliselle


Kyllä voi uupuneen ihmisen perjantai-ilta muuttua hetkessä elämää täynnä olevaksi ilotteluksi. Torstain lumisateiden jälkeen olin läpeensä kyllästynyt koko talveen ja pimeyteen. Tulisi jo kevät. Perjantain työpäivä meni miettiessä, kuinka selviytyisin illalla Helsinkiin ja kuinka jaksaisin keskittyä illan ensi-iltaan Älä pukeudu päivälliselle Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Teatteriin selviydyin hyvin, ja esitys piti todellakin ihmislapsen hereillä. Aivan mahdotonta menoa. Ei voinut muuta kuin nauraa.

Mistä siis on kyse? Matti (Pertti Sveholm) on tyrkkäämässä vaimoaan Lindaa (Jonna Järnefelt) äitinsä luo viikonlopuksi, koska on kutsunut avioparin kesäasunnolle rakastajattarensa Janitan (Sanna-June Hyde). Matin ystävä Harri (Pekka Strang) on myös tulossa mökille. Tämän kuultuaan Linda peruu lähtönsä, koska hänellä on suhde Harrin kanssa. Ei tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä. Tästähän on tulossa varsinainen soppa, jota hämmentämään tulee vielä toinenkin Janita (Katja Küttner), pitopalvelun kokki. Kun tällaiset ainekset ovat kasassa, on tiedossa sähläystä, peittelyä, epätietoisuutta ja kaaosta.

Pertti Sveholm ja Jonna Järnefelt
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri



Nyt oli näyttämöllä sellaisia naurattajia, ettei mitään rajaa. Ne kaikki ilmeet ja eleet sekä heittäytyminen. Ensinnäkin Katja Küttner, kiitos sinulle. Olet aivan uskomattoman loistava ja taitava näyttelijä. Miten ihmeessä näyttelijäkään voi taipua niin moneksi? Vieläkin alkaa naurattaa Helsingin seurapiirien ja yökerhojen muotidrinkki numero yksi. Ja Pertti Sveholm, mies, joka naurattaa jo ihan muutenkin, mutta kyllähän se lisähupia tuo, kun mies saa tuollaisen sotkun aikaiseksi. Pekka Strang puolestaan on ollut loistava valinta Harrin roolin. Mies, joka ei halua sekaantua Matin juonittelemiin suhdekuvioihin, mutta yhtäkkiä huomaakin olevansa suhdeverkkojen ytimessä. Vielä hupaisammaksi tämän tekee, kun Strang yrittää selvittää kaikkia suhteita muille kesäasunnolla olijoille. Jonna Järnefelt vaimon roolissa yrittää tuoda näyttämölle hieman vakavampaa puolta, ja onnistuukin siinä, mutta siitä huolimatta yleisö saa nauraa vedet silmissä. Kermana tämän kaiken päällä suloisen kaunis Sanna-June Hyde, jonka piti saada viettää syntymäpäiviään rakastettunsa kanssa, joutuukin johonkin aivan toiseen rooliin. Hullua ja hulvatonta!

Pekka Strang, Katja Küttner ja Pertti Sveholm
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri



Älä pukeudu päivälliselle on farssi, joka jaksoi naurattaa alusta loppuun saakka. Kunnon sekasotkua suhdekiemuroineen. Välillä yleisön kontakti oli pelkkää huutonaurua, koska ei voinut muutakaan. Näytelmä kuitenkin eli koko ajan, eikä missään vaiheessa jämähdetty paikoilleen. Pidin myös siitä, kuinka lavastuksessa oli ilmeisesti hyödynnetty vanhaa tai ainakin oletan näin. Palkkamurhaajan painajaisessa oli hyvin samantyyppinen lavastus. Ovia ja huoneita, jotka takaavat sen, että näytelmän henkilöt poistuvat jostain ovesta sopivassa kohdassa, jotta uusi kohtaus voi jatkua.

Älä pukeudu päivälliselle (Pyjama pour six) on Marc Camolettin kirjoittama suosittu näytelmä, jota on Suomessakin esitetty monella näyttämöllä ja myös parilla muullakin nimellä. Helsingin Kaupunginteatterin version on ohjannut Jarkko Saariluoma ja hyvää työtä mies on tehnytkin. Näytelmä on hyvin valmis jo ensi-illassa, eikä katsojan tarvitse jännittää näyttelijöiden puolesta. Lavastuksesta jo mainitsinkin. Se on Alisha Davidowin käsialaa. Jos tässä on tosiaan hyödynnetty toisen näytelmän lavastusta pienillä muutoksilla, täytyy sanoa, että hienoa kierrättämistä. Jos näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, on lavastus joka tapauksessa toimiva ja farssille sopiva.

Sanna-June Hyde
Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Tässä on farssi, joka sopii loistavasti työ- tai kaveriporukoille tai ihan vain omalle itselle. Näytelmä vie arkiset ajatukset mennessään ja kerrankin on lupa nauraa ja kovaa. Tällaisia näytelmiä tarvitaan, koska ei elämän tarvitse aina olla vakavaa.

Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Älä pukeudu päivälliselle -näytelmän ensi-ilta oli perjantaina 2.2.2018 Arena-näyttämöllä.

Rooleissa: Sanna-June Hyde, Jonna Järnefelt, Katja Küttner, Pekka Strang, Pertti Sveholm ja Joachim Wigelius

Suomennos: Henri Kapulainen ja Pentti Kotkaniemi
Suomennoksen sovitus: Jaakko Saariluoma ja Sanna Niemeläinen
Ohjaus: Jaakko Saariluoma
Lavastus ja puvut: Alisha Davidow
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto
Naamiointi ja kampaukset: Maija Sillanpää

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




1.2.2018

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu astuu laivaan


Viime syksynä Bloggariklubi piti lastenkutsut, joissa oli mukana suomentaja Kristiina Rikman kertomassa uudestaan suomentamista Peppi Pitkätossu -kirjoista. Sain tilaisuudesta mukaani viime kesänä ilmestyneen Rikmanin suomentaman Peppi Pitkätossu astuu laivaan -kirjan (WSOY, 2017). Mukavaa, sillä en oikeastaan lue lastenkirjoja ollenkaan. Nyt tuli tilaisuus palata lapsuuden tunnelmiin. Kirjan luin jo viime vuoden puolella, mutta kiireiden vuoksi postaaminen on jäänyt tekemättä. Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump går ombord on ilmestynyt vuonna 1946. Ensimmäinen suomennos vuodelta 1947 on nimeltään Peppi aikoo merille. Kyseisen suomennoksen on tehnyt Laila Järvinen.

Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö. Hän asuu yksinään Huvikummussa, tai onhan hänellä asuinkumppaneinaan hevonen ja marakatti, jonka nimi on herra Tossavainen. Pepillä ei ole äitiä ja isäkin seilaa pitkin maailman meriä. Onneksi tyttö on toimelias, eikä rahastakaan ole puutetta. Lisäksi Pepin naapurissa asuvat Annika ja Tommi, Pepin parhaat ystävät. Ei Pepin elämä oikeastaan hassumpaa ole. Ei tytön tarvitse käydä kouluakaan. Tästä asiasta Peppi ja opettaja ovat tulleet yhteisymmärrykseen. Pepin seurassa tapahtuu aina. Hän saattaa ostaa koko kylän lapsille niin paljon makeisia kuin he vain ikinä jaksavat syödä, tai jos häntä huvittaa, joutuu hän haaksirikkoon.

Oli aivan ihastuttavaa lukea Peppi Pitkätossua kymmenien vuosien tauon jälkeen. Vaikka Peppi kirjat on kirjoitettu 1940-luvulla ja Kristiina Rikmankin sanoi, että hän halusi säilyttää kirjoissa ajalle tyypillisen tunnelman, Pepin tarinat jaksavat yhä elää ja kiinnostaa. Peppi Pitkätossu on kiinnostava hahmo, koska kukapa ei haluaisi tuntea henkilöä, jolla on uskomattomat voimat, ja jolle sattuu ja tapahtuu yhtenään. Pepillä on myös iso ja lämmin sydän, eikä hän jätä ystäviään pulaan.

Bloggariklubilla Rikman kertoi, että häntä pyydettiin suomentamaan Peppi -kirjat uudestaan, koska kirjojen kieltä haluttiin modernisoida. Lisäksi haluttiin muistaa Astrid Lindgrenin 110-vuotisjuhlaa. Kristiina Rikman kertoi myös, että kun häntä pyydettiin Pitkätossujen suomennostyöhön, hän päätti, että kestää haukut, jos niitä tulee. Täytyy sanoa, että ihmettelen, jos tulee, koska uusi suomennos on varsin hyvä. Jos en ihan väärin muista, Rikman kertoi myös, että alkuperäisissä suomennoksissa Peppi asui Helsingissä. Uusissa suomennoksissa tällaista käännöstä ei ole enää tehty. Peppi asuu ihan siellä, minne Astrid Lindgren on hänet luonut. Uusissa suomennoksissa ei käytetä ollenkaan N-sanaa. Se on ollut Astrid Lindgrenin perikunnan ehdoton ohje.

Peppi Pitkätossu astuu laivaan -kirjassa on kuvitusta, jonka takana on Ingrid Vang Nyman. Nyman oli alkuperäistenkin Peppi Pitkätossujen kuvittaja. Uudessa suomennoksessa on siis pitäydytty vanhassa, hyväksi todetussa kuvitusmaailmassa. Rikman kertoi, että vuonna 2007 Peppi Pitkätossuja ilmestyi uudella kuvituksella, joka ärsytti suurta yleisöä suuresti.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu elää ja on voimissaan edelleen. Toivon todella paljon, että Peppi tulee tunnetuksi myös nykylapsille kirjojen kautta.

Kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.