Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Postauspinossa on kirjoja, joita en ole ehtinyt blogiin asti tuoda. Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala (Tammi, 2012) ruodittiin lukupiirissä jo aikaa sitten ja nyt vasta ehdin tehdä koostepostauksen. Kävi kirjan kanssa niinkin, että joudun maksamaan kirjastolle yhden euron myöhästymismaksun. En ollut uusinut lainaa, vaikka olin kuvitellut tehneeni niin. Ryökäle. Siis minä. Olisivat saaneet laskuttaa moisesta erehdyksestä enemmän. Yleensä olen tällaisten kanssa todella tarkka, mutta nyt oli lipsahtanut virhe.

Elly syntyy hulluna vuotena 1968 englantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Ellyn äiti suistuu masennuksen syövereihin joitakin kuukausia Ellyn syntymän jälkeen, koska äidin omat vanhemmat ovat kuolleet äkillisesti vaellusretkellä. Vaikka isä on näennäisesti läsnä, ottaa Ellyn viisi vuotta vanhempi veli Joe siskonsa suojelukseensa. Koulussa Elly tapaa Jenny Pennyn, joka on täysin erilainen kuin kaikki muut tytöt. Tytöistä tulee parhaimmat ystävät, kunnes Ellyn perhe muuttaa Cornwalliin. Tyttöjen tiet erkanevat, mutta he tapaavat vielä, vaikkakaan eivät sellaisissa merkeissä kuin kumpikaan haluaisi.

Cornwallissa Ellyn vanhemmat haluavat tehdä ostamastaan talosta majatalon. Ellyn elämässä alkaa uusi vaihe. Koulu ei kiinnosta, mutta moni muu asia kiinnostaa sitäkin enemmän. Majataloon tulee myös sellaisia asiakkaita, jotka jäävät ikuisiksi asukkaiksi ja näin ollen osaksi Ellyn perhettä. Elly ja Joe vanhenevat. Joe muuttaa pois kotoa ja päätyy lopulta New Yorkiin. Eräänä syyskuisena päivänä tapahtuu jotain, jolla on vaikutuksia koko perheen ja lähimpien ihmisten elämään.

Osa lukupiiriläisitä piti kirjaa hyvänä lukuromaanina. Yksi kuitenkin sanoi, että mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemmän hän kirjasta piti. Mainittiin myös, että kirjan alkupuoli oli paljon vetävämpi kuin loppu. Itselleni kirjasta tuli mieleen samanlainen tunnelma kuin kirjassa Kuin surmaisi satakielen. Tätä hieman ihmeteltiin, mutta kirjan tunnelmassa oli mielestäni jotain samaa.

Kirjan henkilögalleria oli melko laaja. Lukupiiriläiset ihastuivat etenkin Arthuriin, vaikka kookospähkinäonnettomuus ja sen seuraukset olivatkin tosi kökköä luettavaa. Kirjan henkilöt olivat värikkäitä ja omia persooniaan. Siitä huolimatta tuli mieleen, olisiko jonkun henkilön poisjättäminen heikentänyt kirjan viehättävyyttä. Luultavasti ei. Ellyn vanhemmat jäivät hieman sumuverhon taakse. Heistä ei kauheasti kirjaan mitään irronnut. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että kirjan antama kuva Ellystä oli ohut. Elly kertoi enemmän muista kuin omasta itsestään. Eräs lukupiiriläinen sanoikin, että Elly oli kertoja. Hän ei avannut omia asioitaan muuten kuin muiden kautta.

Elly ripustautui lapsuuden muistoihin aikuisiässäkin. Tämä oli hieman outoa, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, voisiko tämä kummuta jostain lapsuuden traumasta. Hieman jäi esimerkiksi epäselväksi se, käyttikö naapurin mies Ellyä seksuaalisesti hyväkseen. Vihjailut kyllä olivat melko suoria, mutta mitään ei kerrottu aivan suoraan. Kirjassa oli muutenkin paljon vihjailuja, joista olisi pitänyt arvata tai osata lukea rivien välistä asioiden todellinen tila. Kirjassa oli myös melko ennalta arvattavissa, mitä tulee tapahtumaan, kun mainittiin yksi tai kaksi yksittäistä asiaa.

Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala on helppoa luettavaa. Tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka jotkin jutut hieman ehkä lyövätkin yli.

Kirjan englanninkielinen alkuteos When God Was a Rabbit on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Samaan aikaan, kun kirjoitan tätä postausta, on Singaporessa menossa formula 1 aika-ajot. Takana on kiihkeä viikko formulamaailmassa. Ferrari ei enää jatka Kimi Räikkösen sopimusta. Sen sijaan mies tekee sopimuksen Sauberin kanssa. Ymmärrän ympyrän sulkeutuvan, koska olen juuri lukenut Kari Hotakaisen kirjan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala, 2018).

Kuka on Kimi Räikkönen? Sitä ei taida oikeasti tietää kukaan muu kuin mies itse. Kari Hotakainen on kuitenkin saanut kunnian päästä tutustumaan itselleen vieraaseen mieheen ja miehen työhön. Kyllähän kaikki suomalaiset ja aika moni ulkomaan eläväkin Kimin tuntee tai ainakin sen Kimin, joka on välittynyt ihmismieliin television, internetin ja lehtien palstoilta. Media on muokannut miehestä kuvan jurosta ja hiljaisesta miehestä. Aivan kuin Kimiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä Kimiä muuten kiinnostakaan. Räikkönen tykkää ajamisesta, mutta hän vihaa kaikkea mediapyöritystä, jota ajamiseen automaattisesti liitetään.

Hotakainen on päässyt hienosti Räikkösen ihon alle, ja valottaa näkemäänsä ja kuulemaansa kirjan kautta meille lukijoille. Jotenkin kuitenkin koko ajan kirjaa lukiessani silti tiedostin, että tämäkin on vain osatotuus. Eikä siinä mitään. Ei Kimin tarvitse avata koko elämäänsä muulle maailmalle. Tuskin kukaan haluaisi, että koko muu maailma tietäisi ja tuntisi sinut läpikotaisin. Tästä huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan Kimin lapsuudesta ja koko perheen autoharrastuksesta. Ei silloin ollut mitään valmiita pakkauksia, joissa lapsi vain hyppää mikroauton rattiin ja lähtee kiertämään rataa. Ei. Silloin tehtiin, puunattiin ja tuunattiin itse. Kimin yksi valttikortti onkin ehdottomasti se, että hän tuntee ja tietää paljon myös auton sisälmyksistä, eikä pelkää tarttua ruuvimeisseliin, jos sellaista tarvitaan. Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Kimi tapasi nykyisen appiukkonsa ensimmäisen kerran. Appiukon piti vaihtaa talvirenkaat Mintun autoon. Kimi halusi tehdä työn yhdessä tulevan appensa kanssa.

Toki kirjassa kerrotaan myös Kimin hurlumhei-jutuista. Mitä sitten? Kukapa sitä olisi niin puhdas pulmunen, ettei olisi joskus päästellyt menemään oikein kunnolla. Jos me kaikki olisimme julkisuuden henkilöitä, niin ei olisi medialla puutetta skandaalinkäryisistä jutuista. Rapatessa roiskuu ja se on ihan normaalia. Sitä paitsi on aika tavallista, että ihmiset juhlivat. Hyvien ystävien kanssa voi meno mennä välillä aika hurjaksikin.

Kirja välittää Kimi Räikkösestä kuvan, joka on jotain ihan muuta kuin julkisuuden antama kuva. Mies on hyväsydäminen ja jeesaa varmasti, jos ystävä on pulassa. Miehellä riittää myös huumorintajua, eikä puhumaton mies olekaan mikään hiljainen mies. Ystävien mukaan Kimi on suulas ja puhuu kuin papupata, kun sille päälle ryhtyy. Kimi on myös lapsirakas ja senkin kirja kertoo. Omat lapset ovat tietysti tärkeintä elämässä, mutta en voi varmasti ikinä unohtaa sitä televisiokuvaa, kun Räikkönen joutui keskeyttämään jonkin kilpailun. Katsomossa oleva pikkupoika puhkesi lohduttomiin kyyneliin. Hieman myöhemmin näytettiin Ferrarin varikkokuvaa, jossa pikkupoika oli päässyt vanhempiensa kanssa tapaamaan Kimiä. Kimi tuntui oikeasti välittävän siitä, että pikkupojalle jäi kilpailusta hyvä mieli. Oliko tässä se hetki, jolloin Kimi näytti todellisen luonteensa formula-auton ulkopuolella?

Kimi on toista kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta kirjassa ei kerrota sen enempää, eikä tarvitsekaan. Vain pari mainintaa. Kimistä saa sellaisen kuvan, että tässä hetkessä on hyvä olla Mintun ja lasten kanssa. Työnsä takia Kimi joutuu matkustamaan todella paljon, ja siksi onkin ymmärrettävää, että mies viihtyy vapaa-aikanaan kotona. Kyllähän sitä itsekin nauttii kotona olemisesta. Jatkuva liikkeessä oleminen on kuluttavaa ja pidemmän päälle ärsyttävää.

Kiitos Kimi Räikkönen, kun annoit Kari Hotakaisen astua maailmaasi. Hotakainen on taitava kynäilijä ja kirja on hieno kuvaus elämästäsi. Kiitos myös Kimin perheelle ja ystäville. Olette laajentaneet kuvaa Kimi Räikkösestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjasta löytyy hotakaismaisia piirteitä, vaikka kirja perustuukin pitkälti henkilöhaastatteluihin.

Sellainen huomautus vielä, että C Morella näytettiin ennen Singaporen formula 1 aika-ajoja haastattelutilanne uusista formulasopimuksista. Kimi Räikkönen esiintyi jäänsinisine silmineen ilman aurinkolaseja. Mies huokui helpottuneisuutta ja huumoria oli helppo heitellä ilmaan. Jotenkin on sellainen tunne, että mies on tehnyt oikean ratkaisun.

Karusellimainen Musta Saara

Romaneja, iltanuotio, puhuva karhu ja sirkustirehtööri. Mitä ihmettä? Pirkko Saision kirjoittama Musta Saara avautuu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sirkusmaisissa merkeissä. Tai eihän sirkuksessa iltanuotiota ja romaneja ole. Eikä se ollutkaan sirkustirehtööri, vaan Ranskan Kansallispuolueen keulamies Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje). Mitä tällainen teatteriesityksen alku tuokaan tullessaan?

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Alkuhämmennyksen jälkeen annan itseni ajautua sirkusmaisiin tunnelmiin. Musiikki ja laulu raikuvat. Kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti Ulla Tapanisen johdolla. Tapaninen heittää näyttämöltä porukkaa pois ja ottaa uutta vastaan. Samaan aikaan Tapaninen on yksi kabareetanssijoista. Kaksi muuta ihastuttavaa tanssijaa ovat Sinikka Sokka ja Tiina Weckström. Naisilla on muitakin rooleja. Etenkin Pohjolan Valkyriana naiset ovat todellisia mahtinaisia. Hurjaa! Tekisi mieli nousta huutamaan hurraata. Oli kyllä mahtavaa, että tällainen naiskolmikko oli saatu samaan näytelmään.

Vaikka Musta Saara näyttäytyy katsojalle riehakkaalla tavalla, on näytelmässä tarinaa ja syvällisyyttä. Romanit ajautuvat lähtemään Romaniasta, koska heille ei enää ole tarjolla mitään kotimaassaan, ja onhan EU:n myötä liikkuminen vapaampaa. Romaneja ei kuitenkaan haluta minnekään. Samaan aikaan Ranskassa Kansallispuolueen johdossa käydään kovaa valtataistelua. Janne-Maria Teräväkynä ajautuu tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) kanssa taistelutantereelle. Onko vanhassa vara parempi vai pitäisikö valta antaa nuoremmalle sukupolvelle? Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Kaitueen askellukset portaikossa naurattivat. Todella notkea nainen.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran on ohjannut Laura Jäntti. Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan käsialaa. Jäntti ja Tuurna ovat saaneet rakennettua hämmentävän hienoja kohtauksia näyttämölle. Ensimmäisen näytöksen toiseksi viimeinen kohtaus on huikea. Astutaan Transilvaniaan ja itse kreivi Draculan (Timo Tuominen) linnaan. Tässä on teatteria oikein kunnolla. Mieletön kohtaus upeine valoineen ja musiikkeineen vaihtuu kuitenkin ensimmäisen näytöksen viimeiseen kohtaukseen meren rannalle. Romaninainen Esma (Kristiina Halttu) löytää merestä jotain, joka heittää katsojan hetkessä traagisiin tunnelmiin. On kuin olisi ollut vuoristoradan vaunun kyydissä. Ylhäältä alas ja kovaa. Pakko on myös mainita näytelmän loppu. Näyttämöstä tuli yhtäkkiä kuin taulu, jota katsoja katseli. Tähän vielä päälle Sinikka Sokan kauniisti tulkitsema laulu, niin kyllä melkoisen sanattomaksi ihmislapsen vetää.

Oikeasti Musta Saara on näytelmä, joka näyttää eurooppalaisen olemuksen kurjia puolia. Mustassa Saarassa liikutaan nykyajassa, mutta karnevaalimaiseen esitykseen mahtuu myös historiallisia tapahtumia ja henkilöitä. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, ettei ihminen ole oppinut vuosisatojen saatossa mitään. Aina on aihetta syrjiä heikompiosaisia ja haalia valtaa itselleen. On myös syytä miettiä, mikä on kirves päässään liikkuvan Sian (Jani Karvinen) tarkoitus näytelmässä. Saision terävä-älyisyys ja huumorintajuisuus on loistavaa.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran näkemisen jälkeen olo oli kuin olisi pyörinyt karusellissa koko illan. Vauhti vain kiihtyi mitä pidemmälle ilta eteni. Huh huh! Nauraa sai, mutta välillä jopa itketti. Aikamoiset ylikierrokset näytelmä sai aikaan. Näytelmän kesto on yli kolme tuntia, mikä alkaa olla tavallisen katsojan äärirajoilla, vaikka näytelmä olisi kuinka hyvä ja kiinnostava hyvänsä. Myönnän, että hieman ennen kymmentä jouduin pariin otteeseen haukottelun uhriksi. Syynä ei ollut missään nimessä tylsyys, vaan se, että olin herännyt jo aamuviiden jälkeen, joten väsymys otti valtaa. Se on kuitenkin kummallista, että tällaisen esityksen jälkeen uni ei kuitenkaan tule. Ajatukset pyörivät esityksessä, jossa oli paljon ja kaikkea. Sitäkin tuli yöllä pohdittua, olisiko joitakin kohtauksia voinut lyhentää. Olisi Tapanisen pitänyt ehkä vain rynnätä keskelle kohtausta ja pysäyttää kohtaus.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Musta Saara on näytelmä, joka kannattaa kokea. Ei siis pelkästään nähdä. Hieno teos, joka pysyy kokonaisuutena, vaikka aineksia on paljon.

Musta Saara sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila, Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström

Muusikot: Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula

Ohjaus: Laura Jäntti

Musiikki: Jussi Tuurna

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simone

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen

Saliäänisuunnittelu: Sakari Kiiski

Koreografia: Janne Marja-aho

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Musta Saara ja Ohikuljetut

Olin toissa perjantaina syksyn ensimmäisellä Bloggariklubilla Kansallisteatterissa. Illan vieraat olivat mielenkiintoistakin mielenkiintoisimmat. Ensiksi meille esittäytyivät muusikko Jussi Tuurna ja näyttelijä Tiina Weckström. Tämän jälkeen estradille asteli kirjailija Kimmo Oksanen. Illan kruunasi mahtava Tainaron.

Musta Saara on Kansallisteatterin syksyn suuri musiikkiteatteriesitys, jonka on kirjoittanut Pirkko Saisio. Jussi Tuurna on puolestaan säveltänyt musiikin teokseen, ja tästä mies bloggariklubilaisille kertoikin. Tai kertoi hän muutakin, koska Tiina Weckström puolestaan näyttelee kyseisessä teoksessa, ja parivaljakko avasi näytelmää yhdessä hieman laajemmin kuulijakunnalleen. Musiikin kannalta Musta Saara edustaa brechtiläistä tyylisuuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kohtauksessa näytetään jokin toinen kulma tai taso kuin olisi odotettavissa. Näyttelijä puolestaan uittaa tunteensa brechtiläiseen kohtaukseen. Brechtiläinen tyyli luo myös jännitteitä. Tuurna kertoi, että Pirkko Saisio osaa oraakkelimaisesti aistia erilaisia tuulia.  Musta Saara onkin ajankohtainen näytelmä, jossa eurooppalainen liikkuvuus näyttelee suurta osaa. Voisin kuvitella, että Tuurnan ja Weckströmin raottama brechtiläinen tyylisuunta sopii tällaiselle ajankohtaiselle esitykselle hyvin.

Jussi Tuurna ja Tiina Weckström

Mustan Saaran näyttelijäkunta koostuu vanhoista konkareista sekä vastavalmistuneista untuvikoista, joka tuo myös tietynlaista jännitettä esitykselle. Tästä on kuitenkin myös paljon hyötyä näytelmässä. Konkarit ja untuvikot tukevat toisiaan ja saavat toisiltaan paljon. Tuurna ja Weckström kertoivat myös, että Musta Saara päättää trilogian, jonka ensimmäiset osat ovat olleet Homo! ja Slava!. Molemmat edelliset teokset ovat olleet kantaaottavia ja niin tulee olemaan viimeinen osakin. Musta Saara on kuitenkin ehdottomasti oma itsenäinen teos, joten ei haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään. Kantaesitys on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018. Siellä olen myös minä. Katsomossa kylläkin.

Kimmo Oksanen on tehnyt kirjan Ohikuljetut (WSOY, 2018) yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa. Kirja kertoo romanikerjäläisistä sekä yhden romaniperheen tai suvun tarinan. Oksanen on seurannut toimittajan työssään Piiroisen kanssa romanikerjäläisiä vuodesta 2007 alkaen ja materiaalia on syntynyt paljon. Oksasen mukaan kirja ei ole tietokirja, vaan sisältää kaunokirjallisia osia. Hän kertoo myös olleensa mukana osassa kirjan kohtauksia. Mies on matkustanut Romaniaan paikan päälle katsomaan, millaisissa oloissa romanit elävät. Piiroisen kamera on käynyt tiuhaan tahtiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Ohikuljetuissa ei kuitenkaan puhu kirjailija eikä valokuvaaja, vaan äänessä ovat romanit. Kirjassa ei osoitella, eikä se sisällä rasismia. Kirja on puhdasta kuvausta romanien tavallisesta elämästä. Kirja on kuitenkin konkreettinen teko, ja osa kirjan tuloista meneekin suoraan romaniperheelle, jota kirjassa on seurattu. Itselläni Ohikuljetut on luennan alla eli varsinainen kirjapostaus tulee myöhemmin.

Kimmo Oksanen

Täytyy sanoa, että Bloggariklubi osaa aina yllättää. Kiitos, että sain olla mukana ajatuksia herättävässä illassa.

Kymmenen onnen vuotta

Kymmenen vuotta sitten juuri joulun kynnyksellä saimme maailman mahtavimman joululahjan. Lahjan, jollaista ei oikeasti ikinä saisi antaa, mutta meidän kahden aikuisen koti muuttui lahjapäivästä lähtien totaalisesti. Isäni toi meille valkoisen pienen karvapallon, joka huusi heti, kun meidät näki. En tiedä, oliko avunhuutoa vai sitä, että minä muutan tänne. Siinä se kuitenkin oli. Manni eli Herra Karvajalka, joka oli syntynyt 9.9.2008.

Jouluaattona vuonna 2008

Tarinahan meni niin, että pikkuveljeni Arvi-kissa oli kuollut. Veljeni oli soittanut isälleni itkuisena, että hän tarvitsee uuden kissan. Isä sitten sellaisen hankki ja hankkipa toisenkin. Sisko ja sen veli. Lilli-Matilda ja Manni. Molemmat samanlaisia valkoisia karvapalloja. Velipä olikin jo ehtinyt hankkia uuden kissan ja sanoi isälleni, että tyttökissan hän voi vielä ottaa, mutta ei mitään hurlumhei-poikaa. Poikaa, joka oli ollut pennusta lähtien villi ja vauhdikas liikkeissään. Oikea riiviö. No, riiviö muutti meille, vaikka en ollut ikinä halunnutkaan itselleni valkoista ja pitkäkarvaista kissaa. Nyt en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois viimeisestä kymmenestä vuodesta.

Vuoden 2009 alkupuolella näytetään, kuinka iso tassu minulla on

Vuonna 2010 löytyi kuolleita hiirenpoikasia. Äitihiiri oli hävinnyt muille maille.

Mies, joka täällä asuu, antoi kissan ottamiselle luvan, jos hoitaisin hiekkalaatikon puhdistamisen. Herra Karvajalka sai siis jäädä meille asumaan. Jotenkin siinä hiekkalaatikkoasiassa on käynyt vuosien saatossa niin, että Herra Karvajalka hoitaa tekosensa mieluiten luonnonhelmaan. Kotilaatikko on vain erittäin tiukkoja paikkoja varten. Silloinkin laatikon puhdistaa se, joka ensin homman ehtii hoitaa.

Vuonna 2011 tiukka ilme ja keskittyminen

Eihän meillä ollut kissalle mitään tarvekaluja ja ruokaa. Ei tietenkään. Kyseessähän oli yllätysvauva. Isäni toi mukanaan kissavauvoille tarkoitetun hiekkalaatikon ja hiekkaa, jonkin lelun ja harjan. En muista, saimmeko muuta. Tai muistan, isäni antoi vielä rahaa kissan ensitarpeisiin. Lähetin miehen kauppareissulle. Ainakin ruokaa ja ruokakuppi ensihätiin. Ruokapakkauksissa piti lukea ”Junior”.

Vuonna 2012 talviulkoilua

Siitä se arki sitten lähti. Aika nopeasti aloimme ostella kissalle kaikkea muutakin tarpeellista. Ensimmäinen kiipeilyteline on nyt hellyttävän pieni, mutta silloin ajattelin, etteihän tuo kissa ikinä pääse tuonne ylös kiipeämään. Täytyy myös sanoa, että oli onnea sekin, että olin Herra Karvajalan tullessa taloon lomautettuna kolmen viikon ajan. Olin siis ikään kuin äitiyslomalla. Olisittepa nähneet työkaverini ilmeen, kun kerroin töihin palatessani, että äitiysloma loppui. Ei mennyt kovin pitkään, kun heillekin tuli kissavauva taloon.

Vuonna 2013 luvattomassa paikassa, mutta kun tuolla putken sisällä olisi ollut lintuja

Vuonna 2014: vaaniminen on päivittäistä työtäni

Valjaiden eli ulkoilupuvun harjoittelun aloitimme Herra Karvajalan ollessa melkoisen pieni, mutta terassinovi oli alkanut selkeästi kiinnostaa vilkasta poikaa. Eihän niiden valjaiden kanssa tarvinnut edes harjoitella. Ne solahtivat päälle kuin olisi kissalle mittojen mukaan tehty. Herra Karvajalka ei tainnut edes ymmärtää, mikä juttu tämä oli. Meno jatkui entiseen malliin. Nythän se on sitten niin, että ulkoilupuku on jatkuvassa käytössä. Herra viihtyy terassilla fleksin päässä, jonka lisäksi saa päivittäin nauttia vähintään kahdesta ulkoilusta. Yleensä ulkoilutuskertoja on kolme. Niin, ja näin syyskesällä ulkoilut kestävät minimissään tunnin.

Vuonna 2015: osaan minä häntääkin pörhistellä

Kymmeneen vuoteen on mahtunut hurja määrä onnea. Allekirjoitan täysin sen asian, että kissan olemassaolo madaltaa korkeaa verenpainetta. On myös ihana tulla kotiin sellaisen päivän jälkeen, kun töissä on kaatunut kaikki päälle. Herra Karvajalan vastaanotto eteisessä ja jalkojen puskeminen haihduttaa ikävät ajatukset mielestä. On vain se onnen hetki, eikä ikäviä asioita ole lainkaan. Onnea on myös se, että kissa on pakottanut minut luonnonhelmaan. Jotenkin sitä nykyisin katselee ympäristöään aivan eri silmin. Onnea on sekin, kun kissa saa hiiripaistin. Voi sitä riemun päivää!

Vuonna 2016 ihania tuoksuja

Onko sitten jotain ikäviä asioita, joita en haluaisi kokea uudestaan. Sohva on jo menetetty peli. Jos joku tulee meille kylään, niin näkee sohvan ja nojatuolin päällystettyinä erilaisilla huovilla ja kankailla. Ne kissan kynnet! Kyllä. Kielloista huolimatta kynnet uppoavat sohvan ja nojatuolin kankaaseen useita kertoja päivittäin. Ensimmäiset kerran mielellään aamuyöstä, jotta henkilökunta saadaan hereille. Kaikkein ikävin juttu on kuitenkin ollut idiopaattinen kystiitti, joka on kissaa vaivannut kahtena eri keväänä. En nyt avaa sairautta sen enempää, mutta blogihistorian luetuin postaus on kyseessä. Joka kevät jännitän, alkaako holtiton pissailu. Nyt olemme onneksi saaneet elää useita keväitä ilman ikävää vitsausta.

Vuonna 2017 saunottiin

Onnea sinulle rakas Manni! Et ole mikään sylikissa. Et todellakaan. Olet kissa, joka haluaa laumansa olevan lähellä, mutta ei nyt ihan lällyiksi sentään aleta. Herra Karvajalka, sinä olet tuonut elämää ja iloa tähän huusholliin. Kiitos, että annoit meidän adoptoida sinut.

10-vuotispäivänä 9.9.2018 edelleen tiukka ilme

Mehevä porkkanapiirakka

Nyt on aika lunastaa lupaukseni toisesta leivontaohjeesta. Sain Confetilta kahdenlaisia koristerakeita testattavakseni. Valkosuklaamustikkakakkua koristivat kauniit violetit Scrumptious-suklaapallot. Sprinkletit päätin laittaa porkkanapiirakkaa koristamaan. On muuten hauska Halloween-teema Sprinkletti-koristerakeissa. Kurpitsoja, kummituksia ja lepakoita. Lisäksi mukana suuri joukko erivärisiä ja -kokoisia palloja sekä pitkulaisia nonparelleja.

Porkkanapiirakan ohjeen olen napannut Anna-Maija Tantun toimittamasta Hyvää ruokahalua! – Kotikokin parhaat leivontaohjeet -kirjasta (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2000). Kirjan ohjeet ovat peräisin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon lukijoilta kerätystä aineistosta. Lainaamani ja omaan käyttöön muokkaamani resepti on alkujaan torniolaisen Riitta Kinnusen reseptivarastosta.

Mehevä porkkanapiirakka

5 kananmunaa

4 dl sokeria

200 g sulatettua voita tai margariinia

5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl soodaa. En tiedä, miksi tämä on alkuperäisessä ohjeessa mukana, koska ohjeessa on kohotusaineena leivinjauhe. Voi varmaan halutessaan jättää poiskin.

2 tl vaniljasokeria

3 tl kanelia

2 tl kardemummaa

6 dl hienoksi raastettua porkkanaa

Kuorrutus:

300 g maustamatonta sulatejuustoa

6 dl tomusokeria

75 g pehmeää voita

Pinnalle: Sprinkletti-koristerakeita

Ihan ensi alkuun kannattaa sulattaa margariini tai voi ja antaa sen jäähtyä kunnolla. Raasta myös porkkanat hienoksi raasteeksi ennen leivontaan ryhtymistä.

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan vuorotellen voisulan kanssa. Lisää viimeiseksi taikinaan porkkanaraaste.

Kaada taikina leivinpaperille uunipellille. Paista pohjaa noin 20 minuuttia. Kumoa hieman jäähtynyt pohja puhtaan leivinpaperin päälle ja anna jäähtyä kunnolla.

Sekoita kuorrutuksen aineet keskenään sähkövatkaimella. Levitä seos jäähtyneelle pohjalle ja ripottele pinnalle koristeeksi Sprinkletti-koristerakeita.

Jos jääkaapissasi on tilaa, niin laita piirakka hetkeksi jääkaappiin ennen annospaloiksi leikkaamista. Paloista tulee siistimpiä tällä tavoin. Minulla ei ollut tilaa, joten kuorrutus hieman valui leikatessa.

Piirakka mehevöityy vanhetessaan, ja onkin parhaimmillaan parin päivän kuluttua leipomisesta. Säilytä piirakkapalat viileässä.

Myönnän, etten ole ennen tehnyt porkkanakakkua tai -piirakkaa, mutta tästä tuli todella hyvää. Jopa mies, joka täällä asuu, piti piirakan mausta, vaikka ihmettelikin porkkanaa. Sanoi, että seuraavaksi varmaan punajuurta. Sanoin, että se oli jo viime vuoden hitti, jota täällä ei testattu.

Tämä on muuten hyvä idea tulevien Halloween-juhlien varalle. Juurikin noiden Sprinkletti-koristerakeiden värityksen ja aiheen vuoksi.

Kuuluuko porkkanakakku sinun leivontarepertuaariisi vai menetkö ihan muilla linjoilla?

Taina Latvala: Venetsialaiset

Sain kivan yllätyskirjapaketin, josta löytyi Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava, 2018). Kirja olisi ehkä jäänyt huomiottani, mutta nyt tuli onneksi sopiva sysäys lukemiselle. Juuri sopivan kokoinen kirja työmatka- ja ulkoilulukemiseksi. Ja hyvä, että kirjaan tartuin. Kirjan tarina on kiehtova.

Kolme täysin erilaista sisarusta tapaa toisensa isän rakennuttamalla mökillä elokuun viimeisenä viikonloppuna. On aika tehdä päätöksiä. Isän kuolemasta on sen verran pitkä aika. Paula on sitä mieltä, että mökki pitää myydä. Siitä on liikaa kuluja, eikä mökillä enää juuri käydä. Paula on määrätietoinen ja tietää aina, mitä pitää tehdä, ja kuinka se tehdään oikealla tavalla. Elina, sisaruksista nuorin, on epävarma kaikessa, mihin hän ryhtyy. Hän on suosittu bloggaaja ja loistava valokuvaaja, mutta kaikissa päätöksiin liittyvissä asioissa hän tukeutuu muihin. Iiris on sisaruksista vanhin. Iiris on oman tiensä kulkija, ja vähät välittää muista. Iiriksen elämä on alkoholinhuuruista, eikä hän ikinä kieltäydy juhlista.

Yhteen viikonloppuun tai pitäisikö sanoa yhteen yöhön mahtuu paljon. Sisarusten ajatukset pyörivät isässä. On salaisuuksia, joista joku tietää jotain, toinen ei mitään. On kipuilua, on tunteilua, on järjen ääntä. Naisten viikonloppu ei ole pelkkää saunomista ja yhdessäoloa. Sisarukset päätyvät lähtemään Loimujärvelle juhlistamaan venetsialaisia. Illan ja yön tapahtumat vyöryvät päälle sellaisella voimalla, että salaisuuksien verhoja aletaan availla. Voiko elämä enää jatkua samanlaisena kuin ennen?

Ensinnäkin kiitos siitä, että tarina sijoittui Etelä-Pohjanmaalle. Sieltä ne allekirjoittaneen sukujuuretkin tulevat. Kirjassa ei kuitenkaan käytetä Etelä-Pohjanmaan murretta muistaakseni kuin yhdessä kohdassa, joten kieltä ei tarvitse pelätä. Kirjan kieli on kauttaaltaan hienoa suomen kieltä. Pidän myös siitä, että kirjaa lukiessa ei tarvitse miettiä, mitä kirjailija tahtoo sanoa kullakin virkkeellä. Latvalan tyyli kirjoittaa on selkeää ja suoraviivaista. Latvala osaa myös kuvata hyvin tunnelmia. Elokuun lopun yö, varjot ja valot, savusauna, juopunut nainen, lavatanssit.

Pidin kirjassa myös siitä, kuinka sisarusten ja isän tarina vuorottelivat. Suurin piirtein joka toisessa luvussa palattiin vuosikymmenten päähän ja isän elämään. Sisarukset muistelivat hetkiä elämästään ja isästään. Tällä tavoin lukija pääsee vähitellen selville vaietuista asioista. Lukijalle selviää myös se, millaisia piirteistä sisarukset ovat isältään perineet. Ei se omena aina kauaksi puusta putoa.

Se, mikä kummeksutti, oli venetsialaisten yhdistäminen Pohjanmaalle. Itse en tällaista traditiota muista lapsuudestani, vaikka voisin väittää, että ihan keskiverto pohjanmaalaiset sukujuuret omaankin. Onneksi Wikipedia tietää kaiken, ja siellähän se kyllä kerrotaan, että Länsi-Suomen rannikkoalueet ovat olleet tyypillisiä venetsialaisten pitopaikkoja.

Taina Latvalan Venetsialaiset on mielestäni tunnelmakirja, jota on kiva lukea hieman viileänä syysiltana huopaan kääriytyneenä. Kesän loppu on syksyn alku.

Kiitos kustantajalle mukavasta kirjayllätyksestä.