16.10.2017

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Maailmassa on paljon klassikoita, joita en ole lukenut. Toisinaan tulee kuitenkin tilanteita, jolloin jokin klassikko ikään kuin vahingossa tai yllättäen tulee luettavaksi. Näin kävi, kun elokuisella Bloggariklubilla ohjaaja Anne Rautiainen tuli kertomaan Kansallisteatterille ohjaamastaan näytelmästä Mestari ja Margarita, joka pohjautuu Mihail Bulgakovin kirjaan Saatana saapuu Moskovaan. Saimme illan päätteeksi kotiin viemisiksi kirjan pokkariversion (WSOY, 2015), joten olihan kirja luettava. Kiitokset kirjasta lähtevät siis kustantajalle. Kirja piti lukea tietenkin myös sen takia, että olen menossa katsomaan Mestaria ja Margaritaa Kansallisteatteriin.

Moskovassa alkaa tapahtua, kun Wolandiksi esittäytyvä henkilö saapuu paikalle seurueensa kanssa. Seurueeseen kuuluvat Begemot-kissa, Azazel ja Korovjev. Kaikki jollain lailla hyvin erikoisia yksilöitä. Wolandin seurue saa joukkohysteriaa aikaiseksi. Teatteriyleisö riehaantuu ilmaisen rahan ja uusien vaatteiden edessä. Kaiken tämän takana on kuitenkin jotain mystistä. Ilmainen raha ei olekaan välttämättä rahaa ja ovatko vaatteetkaan vaatteita? Ihmisiä joutuu mielisairaalaan, mitä kummallisempien tapahtumien päätteeksi. Mielisairaalassa on myös Mestari, joka on kirjoittanut kirjan Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsee Jesua Ha-Notsrin teloitettavaksi. Mestari kaipaa rakastettuaan Margaritaa, mutta nainen ei tiedä, missä Mestari on. Kaikki tapahtumat tuntuvat kuitenkin tavalla tai toisella kytkeytyvän Wolandin joukkioon. Mitä kummaa Moskovassa tapahtuu?

Siis aivan mieletöntä. Tässä on kirja, joka on kaikkien Pottereiden esi-isä. Kirjassa on maagisia piirteitä ja uskomattomia tapahtumia kannesta kanteen. Saatana saapuu Moskovaan on tiukka pakkaus, josta on moneksi. Nauraa hekottelin yksinäni kirjan useille kohtauksille. Kirja on täynnä mustan huumorin kukkasia. Kirja on ilkeä, nerokas, taitava ja absurdi. Kirjassa on useita kerroksia ja oikeastaan useita tarinoitakin. Kirjan henkilögalleria on suhteellisen laaja, mutta hyvin Bulgakov on pitänyt tarinat ja henkilöt kasassa. Pidin myös siitä, kuinka Bulgakov on sitonut tarinat toisiinsa, ja kuinka lopussa kaikelle löytyy jonkinlainen selitys. Täytyy myös myöntää, että mietin lukiessani, kuinka voimakas on ollut suomentajan osuus kirjalle. Ainakin suomennos on tehty mahtavasti. Kirjaa oli helppo lukea, eikä paksu klassikko pelottanut, kun kirjan ensisivuja alkoi lukea.

Mihail Bulgakovin mielikuvitus on ollut vailla vertaa, eikä aina edes mielikuvitus. Bulgakov sivaltelee sanallisesti neuvostoliittolaista koneistoa milloin tuolta ja milloin täältä. En yhtään ihmettele, ettei Neuvostoliitossa oltu aikoinaan kirjalle lainkaan suopeita. Bulgakov käsittelee omaa aikakauttaan tiukalla poliittisella satiirilla, josta on voitu hyvinkin helposti vetää herne nenään.

Mihail Bulgakov kirjoitti kirjaa vuosina 1928-1940. Kirjan viimeistely tapahtui Bulgakovin kuolemaan saakka. Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut suosiollinen Bulgakovin fantasialle. Kirja oli pannassa lähes kolmekymmentä vuotta. Ensimmäisen kerran teosta julkaistiin Neuvostoliitossa jatkokertomuksina vuosina 1966-1967. Koko teos julkaistiin ensimmäisen kerran Neuvostoliitossa vasta vuonna 1973. Venäjänkielisen alkuteoksen nimi on Мастер и Маргарита. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1969 ja tarkistettu painos vuonna 2005. Kirjan on suomentanut Ulla-Liisa Heino ja suomennoksen on tarkistanut Vappu Orlov. On muuten aikamoisen mielenkiintoinen tuo kirjan historiakin.

On pakko myöntää, että ihastuin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjaan niin paljon, että tästä tuli heti yksi suosikkikirjoistani. Nyt tietysti jännittää, mitä Kansallisteatterin esitys tulee olemaan, kun olen näin liekeissäni kirjallisesta teoksesta. 

Saatana saapuu Moskovaan kannattaa lukea, jos pitää pottermaisista tapahtumista ja mustasta huumorista. Yksinkertaisesti hieno kirja, jota ei kannata sivuuttaa. Olen todella iloinen, että sain kirjan luettavaksi. Muuten olisi jäänyt yksi mahtavimmista lukunautinnoista kokematta.



14.10.2017

Helsingin Kirjamessut + arvonta

Vajaa pari viikkoa ja Helsingin Kirjamessut ovat kovassa vauhdissa. Kirjamessut avaavat ovensa torstaina 26. lokakuuta ja viimeinen messupäivä on sunnuntaina 29. lokakuuta. Neljä päivää kirjapöhinää monessa muodossa. Kirjamessujen teema on tänä vuonna itseoikeutetusti Suomi, mutta toki messuilla on ulkomainenkin kirjallisuus hyvin edustettuna.

Kirjamessuilta löytyy ohjelmaa. Ja paljon löytyykin. Messuilla on hurjan paljon kirjailijahaastatteluja, mutta on muutakin. Miltä kuulostaa esimerkiksi valokuvaaja Pekka Luukkolan näyttely suomalaisesta maisemasta 30 vuoden ajalta? Torstaina messualueen sulkemisajan jälkeen on muistettu bilettäjiä kirja-alan ja lukijoiden yhteisillä bileillä. On myös lukupiirejä, joihin voi ennakolta ilmoittautua täältä.

Lukupiireistä pääsen lopulliseen aiheeseen ja mukavaan sellaiseen. Sain kirjamessuille bloggaajapassin. Lukupiireissä on aina yksi nimetty bloggaaja mukana, joka raportoi omalla postauksellaan Kirjamessujen lukupiiristä. En päässyt tällaiseen mukaan, mutta pääsin johonkin muuhun. Minulle ja neljälle muulle bloggaajalle ehdotettiin Mikko Kalajoen Miesmuistin lukupiirin alustavaa lukupiiriä. Tehtävämme on lukea Kalajoen kirja ennakolta ja toimia lukupiirin alustavina keskustelijoina, jos keskustelu ei muuten meinaa lähteä käyntiin. Tämän kunniakkaan tehtävän vuoksi saimme kukin Miesmuistin itsellemme sekä 10 pääsylippua messuille.


Itseltäni Mikko Kalajoen Miesmuisti löytyy jo entuudestaan kirjahyllystä, ja koska pääsen bloggaajapassilla messuille koko messujen ajan, päätin pistää arpajaiset pystyyn. Nyt sinulla on mahdollisuus voittaa jokin alla olevista palkinnoista:

1. palkinto: Mikko Kalajoen Miesmuisti sekä 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille
2. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille
3. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille
4. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille
5. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille

Voittaessasi voit käydä messuilla kahtena eri päivänä tai vaihtoehtoisesti annat toisen lipun ystävällesi, jolloin vietätte yhdessä ihanan messupäivän. Lippujen yhteisarvo on 32 euroa. Samalla lipulla pääsee vierailemaan myös Viini ja Ruoka 2017 messuille.

Arvonnan säännöt:

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
2. Kerro komenttikentässä, mikä kirjamessuilla kiinnostaa.
3. Laita kommenttisi yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden voiton osuessa kohdallesi,

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 22.10.2017 klo 18.00. Tämän jälkeen suoritan arvonnan ja otan yhteyttä voittajiin.

Arpaonnea kaikille!

Mikko Kalajoen Miesmuistin alustavan lukupiirin muut osallistujat:

Hidasta matkailua -blogin Päivi
Colour Outside the Lines -blogin Susanna
Kirsin Book Club -blogin Minna
Read & Survive -blogin Anastasia




13.10.2017

Elämäni kirjojen kertomana

Kirjasähkökäyrän Main blogista löytyi hauska kirjatehtävä, joka oli pakko toteuttaa. Valitaan omasta blogista 20 kirjaa, jotka sopivat itselle. Näiden kirjojen avulla kerrotaan oma tarina. Tässä sitä tarinaa sitten tulee minun elämästäni ja tietenkin pilke silmäkulmassa kerrottuna.


Nyt olen: Erakko

Haluaisin olla: Niskavuoren Heta

Ominaisuuteni, josta en luovu: Reseptikuningatar - Tähteistä tähdiksi

Taito, jota haluan kehittää: Miten elää ilman rahaa

Kotini: Mantelimaa

Elämäni: Suruton

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Lempi ei ole leikin asia

Asia, jota ilman en voisi elää: Näyttelijätär

Asia, jota en haluaisi kokea: Käärmeitten kesä


Työpöydälläni: Kuollut kulma

Yöpöydälläni: Kissavieras

Antavat voimaa: Tyrskyt

Vievät voimia: Yösyöttö

Haaveilen: Kaikki oikein

Viestini ystävälle: Älä käy yöhön yksin

Minua mietityttää usein: Luonnon laki

Minua pelottaa joskus: Minun sukuni tarina

Tulevaisuudensuunnitelmani: Jäniksen vuosi


Nyt kiinnostaa tietysti myös sinun tarinasi kirjoilla kerrottuna. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä muut kertovat.


10.10.2017

Teatterissa: Kangastus 38

Kolmas kerta toden sanoo. Flunssan takia piti peruuttaa kaksi teatteri-iltaa, joten päätin, että kolmatta en peru. Onneksi en perunutkaan. Vaikka ääni ei oikeastaan enää juurikaan kulkenut maanantaisen teatteriesityksen jälkeen, oli ilta kuitenkin todella voimaannuttava. Kyllä flunssassa tarvitsee hieman hengen ravintoakin. Tänä aamuna olo oli jo aivan kuin uudella ihmisellä, vaikka ääni onkin edelleen kadoksissa. Ja mitäkö olin katsomassa? Kansallisteatteri ja Kangastus 38. Esitys, joka perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin. Kirjan luin ihan hetki sitten, joten tarina oli varsin tuoreessa muistissa.

Noora Dadu, Cécile Orblin ja Edith Holmström)
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri


Asianajaja Claes Thune (Timo Tuominen) on palkannut avukseen konttoristi rouva Wiikin (Cécile Orblin). Rouva Wiikillä on salaisuus, joka on jakanut hänen persoonaansa Milja-neidiksi (Noora Dadu) ja Matildaksi (Edith Holmström). Rouva Wiik on taitava työssään, mutta paljastuuko konttoristin salaisuus, kun asianajaja Thune on kutsunut keskiviikkokerhonsa jäsenet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) konttorille iltaa viettämään. Rouva Wiik huomaa tuntevansa yhden miehen vuosien takaa. Pelko painaa päälle, mutta rouva Wiik ei lannistu helposti. Mutta mitä tapahtuu, kun mies vuosien takaa saapuu konttorille Thunen ollessa matkoilla ja alkaa lähetellä rouva Wiikille kirjeitä ja ehdottaa tapaamista?

En tutkinut käsiohjelmaa, enkä Kansallisteatterin ohjelmistosivuja kauheasti etukäteen, joten en yhtään tiennyt, mitä olisi odotettavissa. Se kuitenkin mietitytti, kuinka rouva Wiikin jakautunut persoona toimisi näyttämöllä. Tämä oli hoidettu nerokkaalla tavalla kolmen eri näyttelijän voimin. Pidin siitä, kuinka Orblin, Dadu ja Holmström pelasivat yhteen. Jokaisella selkeästi oma persoonansa, mutta kukaan naisista ei kuitenkaan hyppinyt katsojan silmille ylitse muiden. Loistavasti hiottua työskentelyä naistriolta.

Timo Tuominen
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri


Timo Tuominen on mies, joka jaksaa aina yllättää. Tuominen istui vallan mainiosti Thunen asusteisiin. Päällisin puolin asiallinen Thune osaa kuitenkin yhtäkkiä heittäytyä hermokimpuksi ja kaikkensa menettäneeksi miesraukaksi. Tuominen tulkitsee Thunea vakuuttavasti ja taidokkaasti. Rouva Wiikin miehelle menneisyydestä annettiin myös monet kasvot. Pääkkönen, Long ja Liski hoitivat kunniakkaasti miehen roolin naistrion vastanäyttelijöinä, vaikka heillä olikin selkeästi pienempi roolitus kuin naisilla. Miesten työskentely oli kuitenkin hienon eleetöntä ja sujuvaa. Pakko on vielä mainita keskiviikkokerhon viides jäsen Joachim Jary (Kristo Salminen), jota ei keskiviikkokerhossa juurikaan nähdä miehen mielensairauden takia. Voi Salminen, että olet mahtava. Olet kuin tuulahdus eri aikakaudelta, kun astut lavalle. Runoilijasielu erottuu näyttämöllä muuten hyvin korrektista joukosta.

Kangastus 38 on intensiivinen esitys, joka toimii joka tasolla. Pidin todella paljon siitä, kuinka esitys oli rakennettu. On varmasti ollut oma riskinsä siinä, että Milja Matilda Wiikin roolia tekee kolme eri naista, mutta tässä on onnistuttu täydellisesti. Ohjaaja Mikaela Hasán on todellakin onnistunut työssään. Pidin myös siitä, kuinka kohtauksesta toiseen siirrytään. Sujuvasti ja huomaamatta. Ei edes lavastusta tarvitse muuttaa tai jos muutetaan, tapahtuu se hyvin pienillä apuvälineillä. Tästä lähtee kiitokset lavastuksesta vastanneelle Katri Renttolle. Esityksessä on mukana myös videokuvaa, joka on upotettu esitykseen siten, ettei se häiritse muuta keskittymistä, mutta tuo kuitenkin samalla tietynlaisen fiiliksen näytelmälle.

Antti Pääkkönen, Timo Tuominen, Kristo Salminen, Petri Liski ja Esa-Matti Long
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri


Kerroin aiemmassa Kangastus 38 kirjapostauksessani  Kjell Westön tapaamisesta bloggariklubilla. Westö toivoi, että alkuperäistä eeposta kunnioitettaisiin näytelmässä. Mielestäni tässä on onnistuttu loistavasti. Näytelmä etenee kirjan mukaisesti. Vain joitakin asioita on jätetty pois, mutta tästä näytelmä ei missään tapauksessa kärsi. Kansallisteatterin Kangastus 38 on eheä esitys, joka kannattaa käydä katsomassa, jos tykkää fiilistellä 1930-luvun tunnelmissa, ja tietenkin, jos pitää Kjell Westön kirjoista. Ei kuitenkaan haittaa, jos kirjaa ei ole lukenut. Esitys on joka tapauksessa hieno kokemus kaikkinensa.

Kangastus 38 sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 8.9.2017.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen

Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



7.10.2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Luin jo elokuun lukumaratonilla Katja Kallion Yön kantajan (Otava, 2017) loppuun, mutta koska näitä kirjapostauksia on jäänyt roikkumaan, on tämäkin odottanut vuoroaan. Nyt on kuitenkin aika hoitaa tämä osuus loppuun saakka. Kirjan sain äidiltäni lainaksi. Luultavasti kirjaan on monissa kirjastoissa pitkät jonot, mutta paikalliset Kirkes-kirjastot yllättävät taas. Kirjaa löytyy lähes jokaisen kirjaston hyllystä. Hyvä Kirkes. Ei teitä suotta kehuta.

Amanda Aaltonen on levoton nainen, joka tunnetaan huonoista tavoistaan, irtolaisuudestaan sekä huoraamisesta. Välillä Amanda joutuu tutustumaan vankilan elämäänkin. Amanda on kuitenkin sinnikäs. Hän ei herroja kumarra, vaan haluaa päästä maailmassa eteenpäin. Nuori nainen tutustuukin ranskalaiseen kuumailmapallolentäjään Duplessikseen, jonka kanssa hän lentää suureen maailmaan Pariisiin. Duplessis osoittautuu rentuksi, eikä elo Duplessiksen siskon perheen kanssa saman katon alla ole sitä, mitä Amanda haluaa. Amandan on aika palata takaisin Suomeen ja Turkuun.

Vuonna 1891 Amanda saa passituksen Seilin houruinlaitokseen. Diagnoosina Insania epileptica menstrualis. Siis epileptinen kuukautishulluus. 26-vuotias Amanda kuvittelee olevansa vain hetken aikaa Seilin saarella, mutta hän ei tiedä totuutta. Ken Seilille joutuu, sieltä pois ei kulje tie. Seilin saaren naispotilaat ovat tuomittuja loppuiäkseen. Vähitellen Amanda oppii laitoksen tavoille. Hän tekee töitä muiden mukana ja yrittää välillä miellyttääkin päästäkseen nokkimisjonossa ylöspäin. Amanda saakin niin sanotun vapaakävelijän, luottopotilaan, statuksen, jonka toisinaan menettää, kun oikein alkaa keittää. Amanda on nainen ja hän haluaa olla rakastettu ja hän haluaa itsekin rakastaa. On mukava hoitaja Sofia, on Amandan potilasystävä Pikku-Greta ja on Isaksson, saarella asuva kalastaja ja kaiken korjaava mies. Ihmisiä, joihin Amanda ihastuu, vihastuu ja rakastuu.

Yön kantaja on uskomattoman hieno kirja. Tarina on taitavasti kirjoitettu ja vie lukijaa mukanaan. Kirjan alkupuoli jäi ehkä hieman irralliseksi muuten eheästä kokonaisuudesta, mutta tällekin on selityksensä. Katja Kallio oli vieraana kevään viimeisessä Kirja vieköön! -illassa, jossa hän kertoi, että kirjan kuumailmapalloilu on symbolista. Tunne, ettei liikuta, mutta kuitenkin koko ajan edetään. Seilin saarella tämä tuli hyvin esiin. Saaren elämä oli täysin eristettyä muusta maailmasta, mutta pieniä muutoksia saarella kuitenkin vuosien aikana tapahtui. Lisäksi tietenkin vuodenaikojen vaihtelu toi saarelaisten elämään omia muutoksiaan. Kallio kertoi myös, että Amanda oli itsenäinen ja poikkeava nainen. Ajanjakso, jolloin Amanda eli, ei tällaista käytöstä naiselta hyväksynyt.

Kirjan tekee vielä mielenkiintoisemmaksi se, että Amanda on oikeasti elänyt. Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918) on kapinoinut kaikkia naisia kohtaan olevia odotuksia kohtaan ja päätynyt Seilin saarelle vuonna 1891, kuten kirjan päähenkilökin. Kallio on kirjoittanut Amandan tarinasta hyvin elävän. Pidin myös erityisen paljon Seilin saaren kuvauksista. Kallio on selvästi vieraillut saarella ja tehnyt loistavaa taustatyötä tämänkin osalta. Minäkin tahdon Seilille heti ensi kesänä. Pidän myös tällaisesta, kuinka historiaa voidaan tuoda tutuksi tavalliselle lukijalle romaanin muodossa.

Yön kantaja on myös surullinen kertomus siitä, kuinka kovan hinnan naiseudesta on voinut joutua maksamaan Suomessa. Ensinnäkin jo se, että naiseuden takia ihminen suljetaan mielisairaalaan. Voiko hullumpaa ajatusta ollakaan? Toisekseen Amanda halusi esimerkiksi tuoda esiin naiseuttaan, mutta sitä ei hyväksytty. Seilin muut naispotilaat olivat kateellisia punaisesta hiusnauhasta tai Pariisista tulleista vaatteista. Kirjasta löytyy monia ajatuksia herättäviä asioita. 

Katja Kallion Yön kantaja kannattaa lukea jo pelkästään taitavan suomen kielen käsittelyn takia. Lisäpisteitä tulee tietenkin loistavasta ja hienosti kerrotusta tarinasta.



5.10.2017

Ei mennyt ihan putkeen

Alkuviikko on ollut hieman matalalentoa ja kurkkuakin on hieman pistellyt. Kipeäksi ei kuitenkaan voi tulla, koska on paljon ohjelmaa. Sää on syvältä. Inhoan märkää, pimeää ja tuulista syyskeliä. Tykkään kuivista, raikkaista ja värikkäistä syyspäivistä. Kumpaa olen saanut? Ensin mainittua. Ei ole ollut onni puolellani tämän suhteen.

Entä sitten tiistain ja keskiviikon välinen yö? Oikea liskojen yö. Illalla mennessäni nukkumaan tuli horkka. Mitkään maailman vaatteet eivätkä peitot auttaneet horkkaan. En tiedä, kuinka olin nukahtanut. Heräsin joka tapauksessa siihen, että edelleen palelin. Palelin aivan järkyttävän paljon. Ajattelin, että kohta on jo aamu, ja kuinka voin selvitä töihin tällaisessa kunnossa. Nousin ylös ja katsoin kelloa. Puoli kaksitoista. Oho. Aika monta tuntia vielä saisin nukkua. Tai niin kuvittelin. Alkoi torkahtelujen ja heräämisten taisto. Aamuyöstä siirsin herätyskelloani soimaan tuntia myöhemmin. Kiitos liukuva työaika.


Olin sopinut miehen, joka täällä asuu, kanssa, että vien Herra Karvajalan aamu-ulkoilulle, koska illalla olisi teatteri, enkä iltamenoiltani ehtisi hoitamaan omaa osuuttani ulkoiluttamissa. Kun aamun lopulta kohtasin, ilmoitin miehelle, että hän veisi kissan ulos. Minusta ei olisi kissan ulkoiluttajaksi, eikä teatteriin menijäksi, mutta töihin oli mentävä, koska olin varannut työpaikkalääkärille ajan maanantaina. Syynä turvonnut jalkapöytä, mutta samalla voisi varmaan mainita, että yöllä lämpö heilui 38 asteen kieppeillä.

En jaksanut meikata. En jaksanut syödä aamupalaa. Jotain flunssalääkettä otin. Mitä sinne uloskin laittaisi päälleen, koska oli kestokylmyys? Paksumpi takki. Reppu selkään ja vaihtohousut reppuun, koska lahkeet kuitenkin kastuisivat työmatkalla polviin saakka. Lähtiessäni taivaltamaan kohti asemaa, tajusin, että ovikortti unohtui käsilaukkuun. Meillä ei töissä sitten kuljeta mistään ovesta, eikä portista ilman korttia. Enää ei kannattanut kääntyä, koska ylämäki ja juna olisi mennyt. Ehkä selviäisin jollain keinoin.


Selvisin ja ovikin minulle avattiin. Töissä olin hiestä märkänä. Olisi pitänyt olla vaihtopaitakin, koska hikoilu oli kastellut paidan selkäpuolen. Onneksi oli sentään kuivat vaihtohousut, vaikka tuntui, että reppukin oli läpimärkä isosta sateenvarjosta huolimatta. Hiukset olisi pitänyt vähintään kuivata föönillä kuiviksi, mutta yritin kuivattaa hien kastelemia suortuvia käsipyyhkeillä. Pahensin ehkä tilannetta. Vähän puuteria ja huulipunaa, niin ehkä sitten voin jollain tavoin mennä työpisteelleni.

Junassa olin jo laittanut viestiä ystävälleni, että illan teatteri pitää perua, koska olen kipeänä. Harmitti, koska minähän en ole oikeasti ikinä kipeä. Työpisteellä sitten heti koneelta hakemaan teatterin lipunmyynnin numeroa ja ilmoittamaan peruutuksesta. Lipunmyynti aukeaisi vasta yhdeksältä, joten odottelemaan sitä.


Hätäpäissäni aloin tutkia sähköposteja ja välittämään niitä kollegalleni, jonka olen saanut avukseni purkamaan työsumaa. Huono puoli tässä oli se, että opastusta olin ehtinyt antaa vajaan viiden päivän verran, ja poikkeuksen poikkeuksia näistä töistä löytyy. Kuuntelin samalla muiden työkavereiden avautumista kamalasta säästä. Kerroin heille liskojen yöstä ja kuumeesta. Sanoivat, mitä täällä teet. Kerroin meneväni työpaikkalääkärin vastaanotolle ja toivovani, että passittaisi minut kotiin.

Teatteriliput sain peruttua ja työkaverin ovikortilla pääsin lääkärin luokse. Nauroimme kyllä ennen lähtöäni, että kirjoittaa ehkä työkaverilleni saikkua, jos katsoo nimen kortista. Sanoin, että piilotan kortin taskuuni, niin ei näe sitä. Lääkäri oli jonkin verran myöhässä, ja kun tuli pyytämään minua sisälle, en ollut aivan varma mitä sanoi. Huono kuulo tai flunssapöhnäinen olo kenties.


Lääkärille selvitin varanneeni ajan toisesta syystä, mutta nyt flunssa on päällimmäinen syy. Katseli korvat ja kuunteli keuhkot ja sanoi, että kotiin loppuviikoksi lepäämään tavallisten flunssalääkkeiden voimalla. Kiitos. Sitä oikeasti kaipasinkin. Lepoa, lepoa ja lepoa. Katsoi vielä jalkaani ja neuvoi ostamaan geelipohjalliset. Ehkä ostan, ehkä en. Jalka ei nyt enää kauheasti vaivaa, kun flunssa on päällä. Lääkäri printtasi lääkärintodistuksen ja minä lähdin takaisin työpisteelleni. Lääkärin vastaanottoaulassa törmäsin toisen osaston työkaveriini. Hän nauroi, että aina mennään jonossa. Jonotetaan taas puoliltapäivin ruokalassa. Sanoin, että ensi viikolla. Lähden kotiin potemaan tautia.

Muistin työpisteelleni mennessä myös, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä uusimaan verenpainelääkkeet. Toisaalta ehkä hyvä, että unohdin. En olisi jaksanut mittailua ja kenties korkeahkoja lukemia, koska oikeasti töissä verenpainelukemani ovat korkeammat kuin kotona. Edellisessä työpaikassa verenpaineeni luokiteltiinkin työperäiseksi. Nyt täytyy vain oikeasti muistaa, että reseptit vanhenevat ihan kohta.


Työpisteelleni päästyä päätin ottaa lääkärintodistuksesta kopion. Taas tarvitsin kollegan korttia. On niin hieno monitoimikone, ettei sillä saa tehtyä mitään ilman kirjautumista koneelle. Asetellessani lääkärintodistusta syöttölaitteeseen katsoin ammattinimikettä. Mitä ihmettä? Tiiminvetäjä! Mistä lähtien? Tiedän, että työpaikallani on ollut viimeisintä huutoa nimittää ihmisiä tiiminvetäjiksi, mutta ei minua mielestäni ole miksikään nimitetty. Katsoin lääkärintodistusta tarkemmin. Apua. Lääkärintodistus oli kirjoitettu minun jälkeeni vastaanotolle tulleelle henkilölle. Tässä vaiheessa ei ollut itku kaukana. Voiko tällaista sattua?

Puhelin kouraan ja soittamaan työpaikkalääkärille. Ei löydy numeroa. Mikä on keskuksen numero? Kollega avusti tässä vaiheessa. Keskus oli hyvin avulias ja sanoi voivansa etsiä numeron netistä. Ei, ei ja ei. En halua lääkäriaseman numeroa, vaan työpaikan lääkärihuoneen numeron. Lopulta sellainen löytyi. Pyysin yhdistämään. Ei onnistu, kun ei ole jotain kytköksiä. Siis mitä? Samalla näen, kuinka äänettömällä oleva puhelimeni soi. Soikoon. Nyt on saatava tämä asia järjestykseen. Lopulta sain lääkärin puhelimen päähän. Hän oli huomannut saman virheen ja oli yrittänyt soittaa pariin otteeseen omaan kännykkääni. Oli kuulemma poistanut tiedot kollegan tiedoista ja siirtänyt tiedot minun tietokantaani. Lääkärintodistuksen lupasi toimittaa sisäpostissa, koska en oikeasti enää jaksanut lähteä hakemaan sitä.


Työkaverien kanssa nauroimme, että olisin voinut myydä jälkeeni tulleen kollegan lääkärintodistuksen hänelle kovaan hintaan. Ja se, mikä kyllä hieman pisteli. Kollega on minua kuusi vuotta vanhempi. Näytänkö niiiiiiin vanhalta?

Lopulta kotimatkalle. VR hoiti taas asiansa. Kävelin ykköslaiturille ja katsoin jo kaukaa, että näyttö on pimeä, mutta viereisen keskilaiturin näytössä on tekstiä. Jotain kuulutettiinkin, mutta kuka niistä kuulutuksista selvää saa, kun tuulee ja sataa ja pipo ja huppu on päässä? En minä ainakaan. Lähemmäksi päästyäni totesin, että juna lähteekin viereiseltä keskilaiturilta ja noin viisi minuuttia myöhässä. Onneksi oli myöhässä. Ehdin siirtyä keskilaiturille todetakseni, että oli sitten enemmänkin kuin viisi minuuttia juna myöhässä. Ajattelin vain sitä, että keskiviikko ja kolmena päivänä tällä viikolla juna on ollut kotiin päin mennessä myöhässä. Ei mene ihan kivasti junien kanssa.


Kotikaupunkiini päästyä päätin mennä hakemaan kaupasta hyvää ja hyvää eli suklaata ja suklaaraepussin. Kova tauti vaatii hyviä parannuskeinoja. Apteekissakin kävin ja sieltä tullessa Iski huono olo. Olihan kello jo yli puoli kaksitoista, enkä ollut syönyt mitään. Hampurilaiselle. Ei kovin hyvä idea. Tuli lisää huonoa oloa, mutta pakkohan se oli jotain syödä. Mieskin jo ehti soitella perääni ja kysellä, enkö saanutkaan sairaslomaa.

Lopulta kun pääsin kotiin, odotti siellä mies uuden puhelimensa kanssa. Voi hyvää päivää. Tämä tästä vielä puuttui. Puhelinasioissa minä olen meidän perheessä selkeästi se, joka ymmärtää niistä enemmän. Alkoi kiukuttelu ja kysely. Toivoin vain pääseväni sänkyyn nukkumaan. Neuvoin muutaman asian ja menin sänkyyn. Sängystä nousin arviolta kymmenen kertaa antamaan lisäneuvoja. Miksi muuten ei voinut tulla makuuhuoneeseen kyselemään lisää? Siihen ei taida olla kenelläkään vastausta. Lopulta pääsin puhelinmiehestä eroon ja yritin nukahtaa. Alkoi soittoäänten kokeilu. Vieläkö jotain lisää?


Lopulta sain rauhan. Kuume hyppäsi jo päivällä 38 asteen korkeammalle puolelle ja kohosi iltaa kohti. Mieskin jo sanoi, että pitää lähteä sairaalaan, jos kovin korkeaksi nousee. Ja oikeasti minulla ei yleensä ikinä nouse kuume. Päinvastoin. Alilämpöä on yleensä. Puolenyön aikaan havahduin kovaan päänsärkyyn. Niska oli kipeä. Päätin ottaa lääkärin aiemmin määräämän särkylääkkeen lihaskipuihin. Oho. Aikamoinen vaikutus. Heräsin muutaman tunnin syvän ja rauhallisen unen jälkeen läpimärkänä. En jaksanut ajatella mitään, vaan jatkoin nukkumista aamuun asti. Keskiyöllä ottamani särkylääke olikin ilmeisesti niin tehokas, että lämpö laski normaalitasolle. Aamulla pääsikin sitten heti täyttämään pesukonetta märillä liinavaatteilla.

Tänään on onneksi ollut huomattavasti helpompi päivä. Kuume on pysytellyt alle 38 asteessa ja tunnen itseni jopa hieman ihmiseksi. Joko te olette kärsineet syksyn ensimmäisen syysflunssan?




28.9.2017

Syyspäivä Korkeasaaressa

Asiat eivät mene aina niin kuin ajattelisi. Ei sinnepäinkään. Tiistaina tuli mittariin puoli vuosisataa. Juhlia piti pienimuotoisesti lähimpien kesken, mutta syyn jos toisen takia juhlat piti perua. Harmitti. Tietenkin harmitti, mutta mitä enemmän kolauksia saan, sitä vahvemmaksi tulen. Ainakin toivon niin. Mitä sitten tein syntymäpäivänäni? Päätin, että otan aikaa itselleni ja vain itselleni. Laatuaikaa omassa seurassa. Se on jotain sellaista, mistä harvoin saa nauttia.

Suunnittelin alun perin, että menen Kansallismuseoon, jossa en ole käynyt lapsuusvuosieni jälkeen. Kansallismuseossa kiinnosti etenkin Kalevala Korun Rohkea. Ajassa. Aito. Suomen rakastetuin Koru 80 vuotta -juhlanäyttely. Museokierroksen jälkeen olisi kiva mennä elokuviin. Mutta mitä tapahtui? Heräsin tiistaiaamuna ajatukseen Korkeasaaresta. Miksi en lähtisi Korkeasaareen. Kävelyä ja eläinten ihmettelyä raikkaassa syysilmassa. Museo vastaan ulkoilma. Ei ollut vaikea valinta. Korkeasaari voitti kevyesti.


Tein aamupäivällä eväät, koska muistin, että Korkeasaaressa on ainakin yksi sisäpaikka, jossa voi nauttia omia eväitä. Siis kyllähän syysretkellä täytyy olla ehdottomasti omat eväät. Ruisleipää ja vettä oli valintani. Olisi kyllä pitänyt olla termospullossa teetä, ja jokin makea leivonnainen olisi ollut myös kiva juttu. Ensi kerralla osaan varautua paremmin. Aamupäivällä tuli tutkittua myös Korkeasaaren nettisivuja. Bussilla 16 pääsisi mukavasti rautatientorilta suoraan Korkeasaaren sillalle. Suunnitelma oli valmis, joten matkaan.


Korkeasaaressa olin perillä puoli kahden aikaan iltapäivällä. Ja nyt ihan vinkkinä, mitenkään koululaisia mollaamatta, mutta jos haluat omaa rauhaa Korkeasaaressa, niin tämä oli ehdottomasti loistava aika. Syysretkeni aikana kuulin lauttalaiturilla mellastavan koululaisjoukon sekä yhteen toiseen koululaisporukkaan törmäsin kissalaaksossa. Näillä koululaisilla oli kuitenkin jo kiire lähteä pois, joten ympärilläni oli oikeastaan vain luonnon ääniä. Muutamia henkilöitä näin retkeni aikana, mutta sain sitä, mitä hain. Omaa aikaa ja tilaa.

Nyt ei kuitenkaan kauheasti enempää juttua, vaan kuvia kehiin. Osa kuvista on hieman huonoja, koska ikkuna tai pleksi tai verkkoaita.


Mikä ihana leopardi se siellä köllii?



Taisin olla minä.



Kuvata saa, mutta kasvojani en näytä.


 Metsäpeurojen ruokahetki.


 Hu-huu huuhkaja.


 Valtava visentti.


 On Korkeasaaressa paljon muutakin ihailtavaa kuin eläimet.


 Mikä hellyttävä yksilö. Berberiapina.


 Kukas se siinä?


 Tunturipöllö, jos et tiennyt.


 Kuningasmerikotka ja sen valtava nokka.


 Tulisi jo talvi, niin pääsisi nukkumaan.


 Villisika ja sen kaveri.


 Kesyvuohet aterioimassa.


 Kyttyräselkiä ei voisi vähempää kiinnostaa.


 Tiedän. Olen kaunis.


 Etkö ymmärrä? Olemme samaa perhettä.


 Vikunjat loikoilemassa puun katveessa.


 Suokukolla on kivat oltavat.


Puupyton oli sentään lasin takana, mutta jos ihminen ei näe kuningaspytonia, niin tulee kyllä tunne, että käärme kiemurtelee jaloissa.


 Gundi. Uusi tuttavuus.


 Minä joudun toimimaan vahtina, kun muut pikkumangustit riekkuvat.


 Oikeasti hei. Madgaskarinsihisevätorakka. Onko tämä se, joita kaikissa kauhujutuissa syödään?


 Lisää kammotuksia. Afrikkalainen kukkakuoriainen.


 Nämä ovat sentään vain seinäkoristeita.


 Hiilikilpikonna. Uusi tuttavuus tämäkin.


 Tämä sinikurkkuara oli kova kaveri juttelemaan.


Vielä tämä yksi kuva. Riikinkukonpoikasia. Söpöjä. Yksi Korkeasaaren työntekijöistä kertoi minulle, että huonon kesän takia riikinkukot olivat pesineet tosi myöhään. Ainakin parilla emolla näin tällaiset pienet poikaset. Tämä lienee se pesue, jossa oli alkujaan seitsemän poikasta, mutta luonto on hoitanut osansa. Minkki vie pienokaisia.

Vielä loppuun sellainen asia, jos jaksoit kuvat tänne asti kahlata, että tiedän, kuinka kaikki ihmiset eivät hyväksy tällaista eläintarhatoimintaa. Itse olen täysin toisella kannalla. Esimerkiksi Korkeasaaressa tehdään hienoa työtä ja yritetään saada harvinaisia lajeja lisääntymään, jotta niitä voitaisiin taas palauttaa luontoon ja saada lajin kanta vahvistumaan. 

Ei muuten ollut yhtään hullumpi syntymäpäivä. Minulle tuli mahtava fiilis, jonka voimalla taas jaksaa taapertaa.