Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 12. klassikkohaastetta isännöi Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. Itse olen toista kertaa haasteessa mukana. Kirjaksi valikoitui Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Tähänkin on oma syynsä, mutta siitä postauksessa myöhemmin lisää. 

Vanha kuubalainen kalastaja Santiago on kokenut epäonnea kalastuksessa. Kahdeksankymmentäneljä päivää on kulunut ilman saalista. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta hän on varma, että hänen onnensa vielä kääntyy. Santiagon paras ystävä on nuori poika Manolin, joka on saanut kalastusoppinsa vanhukselta. Manolin haluaisi edelleen kalastaa vanhuksen kanssa, mutta hänen vanhempansa ovat kieltäneet sen, koska eivät enää usko vanhuksen kalastusonneen.

Kahdeksaskymmenesviides aamu koittaa. Vanhus on päättänyt, että tänään hän menee kauemmaksi ulapalle. Hän soutaa varmoin ottein, mutta antaa myös virran kuljettaa venettä. Vanhus on ollut oikeassa. Hänen syöttiinsä tarttuu valtava miekkakala. Niin valtava, ettei vanhus ole eläissään nähnyt. Miekkakala ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa. Kala taistelee vastaan. Kuluu tunteja. Kuluu yö ja kuluu toinenkin yö ennen kuin miekkakala väsyy. Vanhus saa lopulta hengen vastustajastaan ja kotimatka voi alkaa. Kotimatka saa kuitenkin traagisen käänteen. Hait vainuavat miekkakalasta lähtevän verivanan. Vanhuksella alkaa uudet taistelut haita vastaan. Hait eivät päästä maittavaa ateriaa otteistaan, vaan lopulta miekkakalasta on vain ranko jäljellä. Vanhus on hävinnyt ottelun. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on reilu satasivuinen tarina. Lyhyydestään huolimatta tarina on intensiivinen ja tunnetta täynnä oleva. Syy, miksi valitsin kirjan klassikkohaasteeseen, on se, että lukiossa meidän piti lukea Vanhus ja meri. Tästä on aika noin kolmekymmentäviisi vuotta. Muistan, kuinka tarina imaisi minut mukaansa ja luin kirjan kertaheitolla läpi. Kirja on jättänyt minuun voimakkaan lukujäljen. Halusin nähdä, millainen vaikutus kirjalla olisi minuun nyt, kun vuosikymmeniä on kulunut ja ehkä viisauttakin tullut lisää. Vastaus on kyllä. Vanhus ja meri kiehtoi minua edelleen ja luultavasti vielä voimakkaammin kuin lukioikäisenä. Käsittämätöntä, kuinka tällainen tarina voi vangita, vaikken edes ole millään tavoin merihenkinen, enkä tiedä kalastuksesta yhtään mitään, mutta syy onkin siinä. Vanhuksen tarina on yksinkertaisuudessaan hyvin inhimillinen. 

Santiagon ja miekkakalan taistelu symbolisoi sitä, kuinka ikinä ei saa antaa periksi. On annettava kaikkensa viimeiseen asti, vaikka ehkä tietäisikin olevansa häviäjä. Tätä pitää kunnioittaa. Itse taidan olla enemmän luovuttaja. En jaksa taistella asioista, joista tiedän jo etukäteen, etteivät ne johda mihinkään. Sen sijaan olen kyllä kärkäs puolustamaan asioita, joita pidän tärkeänä. Voin jopa sanoa suuttuvani, jos joku vähättelee jotain minulle tärkeää asiaa. 

Hemingway kuvaa kauniilla tavalla vanhuksen ja pojan ystävyyttä. Heidän suhteessaan on jotain sellaista, jota voisi kuvitella olevan isoisällä ja lapsenlapsella. Poika pitää vanhusta mestarina ja hän itse on kuuliainen oppipoika, joka huolehtii myös vanhuksen ravinnosta ja nukkumisesta. Vaikka vanhuksen ja pojan kalastusmatkat olivat loppuneet, toivoi vanhus moneen kertaan kalastusreissunsa aikana pojan olevan läsnä. Pidin myös siitä, kuinka mutkattomasti vuosikymmenten ikäerolla varustetut miehet keskustelivat baseballista. Tällainen yksityiskohta toi kirjan tarinaan viehättävää sympaattisuutta. 

Vanhus tosiaan menettää pelinsä haille, eikä hänellä ole muuta tehtävää kuin palata kotiin nukkumaan. Vaikka moni olisi varmasti halunnut vanhuksen voittavan kilpailun, on kirjan loppu huikea. Kirja päättyy sanoihin: 

Ylhäällä tien varrella majassaan vanhus nukkui jälleen. Hän nukkui vatsallaan, ja poika istui vieressä katsellen häntä. Vanhus näki unta leijonista. (s. 133) 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea on ilmestynyt vuonna 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi samana vuonna. Itse luin Tammen Keltaisen kirjaston painoksen vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Tauno Tainio. Vuonna 1953 Ernest Hemingway voitti kirjallaan Vanhus ja meri Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1954 kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Vanhuksesta ja merestä on tehty myös useita elokuvia. Kirja on niin ikään innoittanut teattereita. Kansallisteatteri tarjosi viime kesänä Vanhuksen ja meren lukudraamatallenteena Äänikanavallaan. Itse en tallennetta kuunnellut ja nyt hieman kirpaisee syvältä. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on klassikko, joka on yksinkertaisesti hieno. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella. 

Edellisessä klassikkohaasteessa luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan.

 

Kirja-arvonnan voittaja

 

Kirja-arvonta on suoritettu. Oikea vastaus oli tietenkin Manni. Kaikkihan sen tietävät, että Herra Karvajalka on oikeasti Manni ja Pasilan myrkky -dekkarisarjan aloitti Manni. Onnettaren ominaisuudessa oli random.org ja Herra Karvajalka toimi virallisena valvojana. Onnetar suosi Minttu47:ää. Onnea Mintulle! Laitan arvontavoitosta sähköpostia voittajalle. 

Kaikille muille ihanaa tammikuun jatkoa! Valoa kohti mennään.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Voin rehellisesti myöntää, etten ymmärrä arkkitehtuurista mitään, enkä kauheasti tiedä suomalaisen arkkitehtuurin kovia nimiä. Siksipä olikin hienoa, kun sain mahdollisuuden tutustua Pirkko Soinisen uutuuskirjaan Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021). Kirjaan, joka esittelee Suomen ensimmäisen merkittävän naisarkkitehdin Olivia ”Wivi” Mathilda Lönnin (1872-1966). 

Wivi Lönn rakasti pienestä pitäen piirtämistä. Hänen suuri unelmansa oli opiskella arkkitehdiksi. Isä oli aina tukenut lapsiaan ja sanonut, että hänen tyttärensä saavat opiskella, mutta mitä tapahtuu, kun isä kuolee? Wivin elämä menee raiteiltaan. He joutuvat muuttamaan vuokralle ja äiti joutuu ottamaan vetovastuun talouden raha-asioista. Wivi on aivan varma, että hänen unelmansa murenevat ja hänen täytyy mennä naimisiin ja perustaa perhe. Hän kuitenkin kertoo unelmastaan äidille, joka haluaa tukea tytärtään kaikin tavoin. Wivi todellakin pääsee opiskelemaan arkkitehdiksi. 

Nainen arkkitehtina on käsite, jota kansakunta ei tunnu ymmärtävän 1800-luvun loppupuolella. Wivi kohtaa heti koulussa ennakkoluuloja. Mitä nainen tekee miesten valtakunnassa? Eihän naiset ymmärrä tällaisista asioista mitään. Wivi on kuitenkin sinnikäs. Hän tekee töitä, jotta hänen unelmansa toteutuisivat, ja miksipä eivät toteutuisi, koska hän on lahjakas. Arkkitehdiksi valmistuttuaan tulee uudet ongelmat. Häntä ei edelleenkään oteta todesta, vaan hän joutuu tekemään toisarvoisia piirtäjän töitä. Hän ei saa suunnitella, mutta siihenkin tulee lopulta mahdollisuus. Sen jälkeen Wivillä on taivas auki. Häneen aletaan luottaa ja hän saa yhä vaativampia töitä tehdäkseen. 

Jokainen voi miettiä, kuinka vaikeaa naisella on nyky-yhteiskunnassakin miehisillä aloilla. Tasa-arvosta puhutaan, mutta aina löytyy epäkohtia. Tästä kärsi myös Wivi Lönn, vaikka hän saikin tehdä työtä, jota rakasti. Rakennustyömailla rakennusmestarit ja rakennusalan ammattilaiset tulivat antamaan Wiville neuvoja tai kiistämään hänen piirustuksissansa olevia vaateita. Vaikka Wivi olikin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, niin arkkitehtonisia suunnitelmiaan hän puolusti viimeiseen asti. Niistä hän ei antanut periksi, koska tiesi, että asiat olivat tehtävissä ja laskelmat oli tehty oikein. 

Wivi asui äitinsä kanssa lukuun ottamatta vuosia, jolloin hän opiskeli Helsingissä arkkitehdiksi. Äidin ja tyttären välit olivat mutkattomat, mutta kun Wivi tutustui Hanna Parviaiseen, uranaiseen, joka sai myöhemmin Suomen ensimmäisenä naisena kauppaneuvoksen arvonimen, äiti ei hyvää tykännyt. Wivi ja Hanna ystävystyivät heti ensitapaamisella ja sen jälkeen kyläilyt alkoivat olla lähes jokapäiväisiä. Naisten välit alkoivat olla enemmän kuin pelkkien ystävättärien. Mitä ihmisetkin sanovat tuollaisesta? Eihän sellainen ole millään tavoin hyväksyttävää. Äiti yritti kaikin tavoin estää naisten suhteen. Hän jopa vaati, että he muuttavat Jyväskylästä Helsingin Kulosaareen. Jos Wivi joutui taistelamaan paikkansa valitsemallaan ammattialalla, joutui hän tekemään töitä myös sen eteen, että saisi antaa ja tuntea rakkautta. Rakkauden kohde ei vain sattunut olemaan vastakkainen sukupuoli. 

Pirkko Soininen avaa fiktiivisessä kirjassaan hyvin kauniita kuvia Wivi Lönnin suunnittelemista rakennuksista. Itselleni tuli tunne, että haluan nähdä noita rakennuksia ja tuntea niissä Wivin jättämän hengen. Wiville valon tuominen rakennuksiin oli ensiarvoisen tärkeää. Pidin myös siitä, kuinka valoisasti ja ilmavasti Soininen on piirtänyt Wivin elämänkaaren. Kirjan lyhyet luvut on ikään kuin päiväkirjamaisesti kirjoitettu vuosilukutasolla. Niissä on tilaa hengittää ja näkymät liukuvat lukijan silmissä. Soininen kuvaa upeasti myös matkoja, joita Wivi tekee ympäri Eurooppaa. Pariisin kujat ja kadut, alppimaisemien jylhyys ja Italian auringonpaiste. Rapeakuoriset croissantit, juustot ja hedelmät. Tuoksuja ja makuja. Mahtavia rakennuksia ja rakennusainevalintoja. 

Haluan kiittää Pirkko Soinista matkasta, jonka sain tehdä lukiessani Wivi Lönnin elämästä. Kirja on yksinkertaisesti huikea. Kirjan lähdeluettelo myös kertoo siitä, kuinka syvällisesti Soininen on uppoutunut Lönnin elämään. 

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet ansaitsee lämpimät suositukset. Kirja kaikille, jotka rakastavat dokumentaarista kaunokirjallisuutta. Kirjan tarinan kautta saa myös aikamoisen tietopaketin suomalaisesta arkkitehtuurista ja liike-elämästä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. 

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet ilmestyy tiistaina 26.1.2021.

Kiitos kustantajalle saamastani ennakkokappaleesta.

Liskojen ja kissan yö

 

Olihan taas yö! Tai ei voi sanoa taas, koska yleensä nukun yöni hyvin ja rauhallisesti. Mutta ei tarvitse kuin muutama asia, kun yöunet ovat pilalla. Mitä siis oikeastaan tapahtui? 

Mies, joka täällä asuu, oli lähdössä aamulla Kela-taksilla Meilahteen. Taksin piti tulla klo 5.50-6.05, mutta mies halusi, että hänet herätetään jo neljältä, että ehtii juoda aamukahvit ja ehkä syödäkin jotain. Siis minun täytyy laittaa herätyskello soimaan, koska mies ei välttämättä herätyskelloon soi. Aikainen herätys siis, mutta suunnittelin meneväni takaisin sänkyyn, kunhan mies on herännyt.

Edeltävä ilta oli sinänsä tavanomainen. Miehen sairauteen liittyvä ummetus tuli selätettyä ja siitä oikeastaan kaikki alkoikin. Illalla kaikki oli hyvin. Menin nukkumaan puoli yhdentoista aikaan ja nukahdinkin hyvin. Yöllä heräsin rytinään. Mies syöksyi vessaan. Ummetus oli vaihtunut ripuliksi ja siitähän show alkoikin. Kello oli puoli yksi ja uni pois. Aloin kuunnella, koska mies taas ryntää vessaan ja kyllähän niitä ryntäilyjä tuli. Joka kerta, kun mies juoksi vessaan, alkoi Herra Karvajalka huutaa huomiota. Mieluista oli myös syöksyä miehen jalkoihin sotkemaan askeleita. 

Kyllähän sen tietää, että kun tällaista tapahtuu, niin uni ei enää tule, vaan alkaa sängyssä pyöriminen. Mikään asento ei ollut hyvä ja kellon viisarit etenivät. Alkoi ahdistaa, eikä aikaakaan, kun herätyskello soi. Herätin miehen ja hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Alkoi ärsyttää entistä enemmän. Siirsin herätyksen viideksi, mutta en siitä huolimatta saanut nukuttua. Herra Karvajalka oli ehtinyt innostua aikaisesta herätyskellon soimisesta ja aloitti mekastuksensa ja sohvan tuhoamisen. Huusin, että olisi hiljaa ja siirsin kuitenkin herätyksen klo 4.40.

Herra Karvajalka vähät välitti kielloista. Melske kävi ja yhtäkkiä kävikin todella kova meteli. Syöksyin sängystä ylös. Ehdin vain nähdä kissan valkoisen hännän. Herra Karvajalka oli toteuttanut kielletyn haaveensa. Olimme jouluaikaan kieltäneet kissaa hyppäämästä kirjahyllylle, koska siellä oli yhdellä tasolla joulukukkia ja maljakoita. Edelleen on hyvässä muistissa vuosien takainen maljakkokatastrofi. Jostain syystä kirjahylly oli muodostunut kissan mielessä esteeksi, joka on ylitettävä. Herra Karvajalka oli hypännyt kukkatasolle ja siitä aivan ylimmälle tasolle, jossa on yksi miehen keräilemä peltiauto. Autohan sieltä hyllyltä oli tippunut maahan ja se meteli öisessä pimeydessä oli valtava.

Siinä vaiheessa totesin, että jos mies ei nouse, niin minä nousen ja laitan Herra Karvajalan ulos jäähylle. Laitoin samalla kissalle aamupalan ja luin lehteä sekä kirjaa. Mieskin jossain vaiheessa nousi ja alkoi valmistautua lähtöön. Klo 5.20 tuli Kela-taksilta tieto, että auto on tulossa. Menin linkistä katsomaan, moneltako tulee, niin ymmärsin aluksi, että arvio oli klo 6.02. Sitten kun seurasin auton liikkeitä tarkemmin, niin totesinkin, että auto on täällä kymmenen minuutin kuluttua. Miehelle tuli hieman kiire. Aamukahvi jäi juomatta. Tosin ei kuulemma olisi maistunutkaan. 

Taksin tullessa mies lähti reissuun. Herra Karvajalka nousi terassilla mangustiasentoon nähdäkseen paremmin, mitä tapahtuu. Eihän se oikein mitään auttanut, koska lunta oli joka puolella korkeat kinokset. Kun mies oli saatu matkaan, yritin ottaa Herra Karvajalan sisälle. Kissa oli sotkenut fleksinsä jotenkin eli piti mennä irrottamaan. Tästä Herra Karvajalka päätteli, että lähden hänen kanssaan aamulenkille. Yritti lähteä liikkeelle, mutta se oli pakko estää. Yöpaita päällä ja crocsit jaloissa ei ollut oikein sopiva ulkoiluasu.

Lopulta sain Herra Karvajalan sisälle. Sanoin, että nyt mennään takaisin nukkumaan ja nukutaan vaikka miljoonaan asti. Aloitan työt sitten, kun aloitan. Kuinka kävi? En saanut unta. Pyörin sängyssä ja havahduin vähän yli seitsemän. Ei muuta kuin työläppäri auki ja töiden pariin. Ensi yöstä todellakin odotan rauhallisempaa. 

Onko teillä keinoja, joilla nukahtaa uudestaan, js yöllä herää johonkin poikkeukselliseen juttuun?

 

 

Annamari Marttinen: Korsetti

 

Viime vuoden viimeisessä lukupiirissä keskusteltiin Annamari Marttisen Korsetista (Tammi, 2018). Kyllä taas kerran kiitän lukupiiriä, koska tämäkin kirja olisi muuten saattanut jäädä lukematta. Samalla kiitän kirjailijaa, joka on nostanut kirjan tarinan aiheeksi transvestiittisuuden. Aiheen, josta jokaisella löytyy mielipide, mutta josta ei kuitenkaan juurikaan mitään tiedetä. 

Pauli on pienestä pitäen ihaillut naisten kauniita vaatteita ja meikkejä. Hänestä on ollut huikeaa olla äidin kanssa alusvaateostoksilla. Aivan kuin olisi käynyt jossain satumaassa. Nuorena miehenalkuna Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Jotain tapahtuu ja Pauli näkee itsensä peilistä Suskina. Suski, joka on piilotellut vuosikaudet saa edelleen jäädä pimentoon, mutta Pauli ei Suskista eroon pääse. Hän haluaa elää Suskina. Salaa, jotta tyttöystävä, vanhemmat ja kaveripiiri eivät saisi tietää. 

Paulin varttuessa hän alkaa seurustella vakituisesti. Voisiko hän kertoa naisystävälleen halustaan pukeutua naiseksi? Vaikeuksiahan siitä syntyy. Seuraavassa suhteessa hän päättää olla hiljaa. Pauli rakastuu Henriikkaan, jonka kanssa hän solmii avioliiton. Vuodet vierivät ja Pauli pysyttäytyy miehen roolissa, kunnes hänelle alkaa tulla pidempiä työkeikkoja, joissa hän joutuu asumaan vieraalla paikkakunnalla. Suski kuiskii edelleen hänen korvaansa, eikä tarvita kuin pieni tyrkkäys, niin Suski on valloillaan. Suski on niin valloillaan, ettei Pauli voi pitää asiaa enää salassa vaimoltaan. Kaatuuko avioliitto vai voiko Henriikka ymmärtää miestään? 

Monella lukupiiriläisellä oli kirjan luettuaan hämmentynyt olo. Useimmilta lukijoilta puuttui tieto, millaista transvestiitin elämä on. Jos nainen pukeutuu miehen vaatteisiin, ei se yleensä kohahduta tai naurata. Mutta jos mies pukeutuu naiseksi, niin johan löytyy osoittelijoita ja naureskelijoita. Miksi tämä on näin? Mielenkiintoista oli lukea myös siitä, että transvestiitit kutsuvat itseään lempinimellä tiitti. Itse en ollut tällaista ikinä kuullutkaan. Lukupiiriläisiä hämmästytti myös se tieto, jonka yksi lukupiiriläinen kertoi, että transvestismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Siis mitä? Kymmenen vuotta sitten transvestiitti on luokiteltu sairaaksi? Huh huh! 

Marttisen tekstiä kehuttiin sujuvaksi. Tarina eteni koko ajan, eikä lukijan tarvinnut miettiä, missä mennään. Kirjan tarinan aikakausi aiheutti lukupiirissä pienoista keskustelua. Oliko kirjan alku 1980-luvulta vai jo 1970-luvulta? 

Paulin elämän kehityskaari oli kirjassa kuvattu hyvin. Pauli on sisäänpäin kääntynyt ja hänen elämäänsä varjostavat transvestiittisuuden aiheuttamat itsesyytökset ja pelkotilat. Ei ole ihme, jos ihmismieli murtuu, kun koko ajan pitää laskelmoida jokainen askel ja teko. Ei sellaista kestä kukaan. Kertomuksessa tuli hyvin myös esiin se, ettei Paulin transvestiittisyys liittynyt millään tavoin seksuaalisuuteen. Seksuaalisesti hän oli mies. 

Transsukupuolisuutta on nostettu viime aikoina otsikoihin melkoisesti, mutta on muistettava, että transvestiitti on eri asia. Transsukupuolinen ihminen kokee ristiriitaa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa ja ihmisellä on vahva halu vaihtaa sukupuolta. Transvestiitti puolestaan haluaa pukeutumisella tuoda esiin naisellista tai miehistä puoltaan. Nuori korkeushyppääjä Jere Nyström pukeutuu kaunottareksi, mutta siitä huolimatta hän haluaa kilpailla miesten sarjassa. Otsikoissa hänet mielletään transsukupuoliseksi, mutta voiko hän kuitenkin olla transvestiitti? Tuntematta Jereä ei tähän voi vastata. Hienoa kuitenkin on, että Jere uskaltaa olla oma itsensä. Samoin täytyy kiittää sitä asiakaspalvelijaa, joka ennen joulua palveli minua eräässä liikkeessä. Miehen ääni, mutta ulkonäöltään upea nainen. Tässäkään tapauksessa en voi sanoa, oliko kyseessä transsukupuolinen vai transvestiitti, mutta mahtavaa, että kyseinen henkilö on uskaltautunut asiakaspalvelutehtäviin. Ei ihan helppo paikka. 

Transvestiitteja ajatellessa voi myös miettiä sellaista, että historiassa miesten pukeutuminen on ollut uljasta ja loistokasta. Voi myös miettiä skotlantilaisten miesten kansallispukuun kuuluvaa kilttiä. Milloin pukeutuminen on sukupuolittunut? Pohtia voi sitäkin, että meihin on iskostettu ajatus siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Ehkä tulevaisuudessa ollaan avarakatseisimpia tämän suhteen. 

Annamari Marttisen Korsetti on kirja, joka herättää paljon ajatuksia ja ravistelee lukijaa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Kirja-arvonta

 

Tammikuu on siitä kiva kuukausi, että aurinko alkaa pilkahdella ja ihmismieli saa valohoitoa itselleen. Maailma näyttää pitkästä aikaa taas paljon kauniimmalta ja iloisemmalta paikalta. Minäkin haluan jakaa jollekin onnekkaalle iloa talvi-iltojen varalle. Laitetaan siis arvonta pystyyn. 

Palkinto: Kale Puontin uutuuskirja Milo 

Arvonnan säännöt: 

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.

2. Kirjoita kommenttikenttään, mikä oli Kale Puontin Pasilan myrkky -dekkarisarjan ensimmäisen osan nimi.

3. Lisää kommenttiisi sähköpostiosoitteesi, niin saan sinuun yhteyden voiton sattuessa kohdallesi. 

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 24.1.2021 klo 18.00. Tämän jälkeen ilmoitan voittajan erillisessä blogipostauksessa sekä otan yhteyttä voittajaan sähköpostitse. 

Arpaonnea kaikille! 

Kiitos kustantajalle arvontakirjasta.

 

 

Kirjatilastoa vuodelta 2020

Olisi pitänyt kirjoittaa tämä postaus aikaisemmin, mutta en ole saanut istuttua koneen äärelle etätyöpäivien jälkeen ja on ollut muutenkin kaikkea mahdollista mielen päällä. Nyt on kuitenkin hyvä aika tehdä tilintekoa viime vuoden luetuista kirjoista. 

Vuoden 2020 aikana luin yhteensä 54 kirjaa eli noin kirjan viikossa. Luettuja sivuja oli yhteensä 18.625. Kirjan keskimääräiseksi sivumääräksi tulee 345 sivua, vaikka oikeasti ohuimmassa kirjassa oli sivuja 175 ja paksuimmassa 906. Kaikki kirjat luin, koska en jaksa keskittyä äänikirjoihin. Joskus yritin kissan ulkoilutuksen ohessa kuunnella kirjoja, mutta minua häiritsi suunnattomasti se, etten kuullut luonnon ääniä. Ehkä äänikirjat odottelevat kohdallani parempia aikoja. 

Mielenkiintoista on tietää, kuinka lukemiseni painottuu. Ei paljon yllättänyt, että kesäkuukausina olen lukenut enemmän. Tämä johtuu varmasti ainakin siitä, että kissaulkoilujen ohessa ehtii lukea paljon. Se kun sattuu usein olemaan sitä, että Herra Karvajalka tuijottaa jotain hiiren- tai myyränkoloa. Tarkkailua saattaa kestää todella pitkäänkin. Mitäpä ihminen siinä muuta kuin lukisi samalla. Ihmettelin joulukuun yhtä luettua kirjaa, mutta siihen on syynä se, että aloitin joulukuussa lukemaan yhtä möhkälekirjaa, jonka lukemista olen jatkanut tämän vuoden puolella.

Ei pitäisi miettiä, kumpi tai mikä sukupuoli on kirjan kirjoittanut, mutta halusin silti tehdä tällaisen vertailun. Surullistahan se on, että peräti 74 % lukemistani kirjoista on ollut naisten kirjoittamia. Toki voin puolustautua sillä, että miesten kirjoittamia kirjoja oli 12 kpl eli yksi kirja kuukautta kohti.

Olen lukenut kaikki kirjat suomeksi, mutta kiinnostusta herättää tietysti sekin, millä kielellä kirjat ovat alun perin kirjoitettu. Suuri yllätys ei liene se, että minun kohdallani suomi on vahva voittaja. Englanti toisena ja ruotsi kolmantena. Yli puolet kirjoista on ollut suomenkielisiä alkujaan. Niin se vain on, että pidän kotimaisesta kirjallisuudesta.

Lukemieni kirjojen alkuteoksista vanhin oli vuodelta 1847. Viisi kirjoista oli kirjoitettu 1900-luvulla ja loput tämän vuosisadan puolella. Alla oleva grafiikka ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta kertoo kuitenkin sen, minkä ikäisissä kirjoissa pääpaino on ollut.

Minua kiinnosti tietää myös se, minkä kustantajien kirjoja suosin vai onko mitään suosimista edes olemassa. Kyllähän siellä kolme kovaa on kärjessä, vaikka ei nuo muutkaan mitään huonoja kustantajia ole. On vain sattunut käsiin juuri näiden kustantajien kirjoja eniten. Yksittäisten kustantajien kirjoja luin kymmenen kappaletta.

Näistä voisi tietysti tehdä vaikka minkälaisia kaavioita, mutta nämä on tehty ihan oman mielenkiinnon pohjalta. Yritän jatkaa tänä vuonnakin kirjojen tilastointia, koska tilastotiedehän on aina kiinnostavaa. 

Tästä voi tietysti päätellä myös sen, että olen keskiverto lukija. Yksi kirja per viikko on ihan hyvä tahti. Enempää en varmasti edes ehtisi lukea. 

Oletko sinä tehnyt tilastointia lukemistasi kirjoista?