Musta Saara ja Ohikuljetut

Olin toissa perjantaina syksyn ensimmäisellä Bloggariklubilla Kansallisteatterissa. Illan vieraat olivat mielenkiintoistakin mielenkiintoisimmat. Ensiksi meille esittäytyivät muusikko Jussi Tuurna ja näyttelijä Tiina Weckström. Tämän jälkeen estradille asteli kirjailija Kimmo Oksanen. Illan kruunasi mahtava Tainaron.

Musta Saara on Kansallisteatterin syksyn suuri musiikkiteatteriesitys, jonka on kirjoittanut Pirkko Saisio. Jussi Tuurna on puolestaan säveltänyt musiikin teokseen, ja tästä mies bloggariklubilaisille kertoikin. Tai kertoi hän muutakin, koska Tiina Weckström puolestaan näyttelee kyseisessä teoksessa, ja parivaljakko avasi näytelmää yhdessä hieman laajemmin kuulijakunnalleen. Musiikin kannalta Musta Saara edustaa brechtiläistä tyylisuuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kohtauksessa näytetään jokin toinen kulma tai taso kuin olisi odotettavissa. Näyttelijä puolestaan uittaa tunteensa brechtiläiseen kohtaukseen. Brechtiläinen tyyli luo myös jännitteitä. Tuurna kertoi, että Pirkko Saisio osaa oraakkelimaisesti aistia erilaisia tuulia.  Musta Saara onkin ajankohtainen näytelmä, jossa eurooppalainen liikkuvuus näyttelee suurta osaa. Voisin kuvitella, että Tuurnan ja Weckströmin raottama brechtiläinen tyylisuunta sopii tällaiselle ajankohtaiselle esitykselle hyvin.

Jussi Tuurna ja Tiina Weckström

Mustan Saaran näyttelijäkunta koostuu vanhoista konkareista sekä vastavalmistuneista untuvikoista, joka tuo myös tietynlaista jännitettä esitykselle. Tästä on kuitenkin myös paljon hyötyä näytelmässä. Konkarit ja untuvikot tukevat toisiaan ja saavat toisiltaan paljon. Tuurna ja Weckström kertoivat myös, että Musta Saara päättää trilogian, jonka ensimmäiset osat ovat olleet Homo! ja Slava!. Molemmat edelliset teokset ovat olleet kantaaottavia ja niin tulee olemaan viimeinen osakin. Musta Saara on kuitenkin ehdottomasti oma itsenäinen teos, joten ei haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään. Kantaesitys on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018. Siellä olen myös minä. Katsomossa kylläkin.

Kimmo Oksanen on tehnyt kirjan Ohikuljetut (WSOY, 2018) yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa. Kirja kertoo romanikerjäläisistä sekä yhden romaniperheen tai suvun tarinan. Oksanen on seurannut toimittajan työssään Piiroisen kanssa romanikerjäläisiä vuodesta 2007 alkaen ja materiaalia on syntynyt paljon. Oksasen mukaan kirja ei ole tietokirja, vaan sisältää kaunokirjallisia osia. Hän kertoo myös olleensa mukana osassa kirjan kohtauksia. Mies on matkustanut Romaniaan paikan päälle katsomaan, millaisissa oloissa romanit elävät. Piiroisen kamera on käynyt tiuhaan tahtiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Ohikuljetuissa ei kuitenkaan puhu kirjailija eikä valokuvaaja, vaan äänessä ovat romanit. Kirjassa ei osoitella, eikä se sisällä rasismia. Kirja on puhdasta kuvausta romanien tavallisesta elämästä. Kirja on kuitenkin konkreettinen teko, ja osa kirjan tuloista meneekin suoraan romaniperheelle, jota kirjassa on seurattu. Itselläni Ohikuljetut on luennan alla eli varsinainen kirjapostaus tulee myöhemmin.

Kimmo Oksanen

Täytyy sanoa, että Bloggariklubi osaa aina yllättää. Kiitos, että sain olla mukana ajatuksia herättävässä illassa.

Kymmenen onnen vuotta

Kymmenen vuotta sitten juuri joulun kynnyksellä saimme maailman mahtavimman joululahjan. Lahjan, jollaista ei oikeasti ikinä saisi antaa, mutta meidän kahden aikuisen koti muuttui lahjapäivästä lähtien totaalisesti. Isäni toi meille valkoisen pienen karvapallon, joka huusi heti, kun meidät näki. En tiedä, oliko avunhuutoa vai sitä, että minä muutan tänne. Siinä se kuitenkin oli. Manni eli Herra Karvajalka, joka oli syntynyt 9.9.2008.

Jouluaattona vuonna 2008

Tarinahan meni niin, että pikkuveljeni Arvi-kissa oli kuollut. Veljeni oli soittanut isälleni itkuisena, että hän tarvitsee uuden kissan. Isä sitten sellaisen hankki ja hankkipa toisenkin. Sisko ja sen veli. Lilli-Matilda ja Manni. Molemmat samanlaisia valkoisia karvapalloja. Velipä olikin jo ehtinyt hankkia uuden kissan ja sanoi isälleni, että tyttökissan hän voi vielä ottaa, mutta ei mitään hurlumhei-poikaa. Poikaa, joka oli ollut pennusta lähtien villi ja vauhdikas liikkeissään. Oikea riiviö. No, riiviö muutti meille, vaikka en ollut ikinä halunnutkaan itselleni valkoista ja pitkäkarvaista kissaa. Nyt en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois viimeisestä kymmenestä vuodesta.

Vuoden 2009 alkupuolella näytetään, kuinka iso tassu minulla on

Vuonna 2010 löytyi kuolleita hiirenpoikasia. Äitihiiri oli hävinnyt muille maille.

Mies, joka täällä asuu, antoi kissan ottamiselle luvan, jos hoitaisin hiekkalaatikon puhdistamisen. Herra Karvajalka sai siis jäädä meille asumaan. Jotenkin siinä hiekkalaatikkoasiassa on käynyt vuosien saatossa niin, että Herra Karvajalka hoitaa tekosensa mieluiten luonnonhelmaan. Kotilaatikko on vain erittäin tiukkoja paikkoja varten. Silloinkin laatikon puhdistaa se, joka ensin homman ehtii hoitaa.

Vuonna 2011 tiukka ilme ja keskittyminen

Eihän meillä ollut kissalle mitään tarvekaluja ja ruokaa. Ei tietenkään. Kyseessähän oli yllätysvauva. Isäni toi mukanaan kissavauvoille tarkoitetun hiekkalaatikon ja hiekkaa, jonkin lelun ja harjan. En muista, saimmeko muuta. Tai muistan, isäni antoi vielä rahaa kissan ensitarpeisiin. Lähetin miehen kauppareissulle. Ainakin ruokaa ja ruokakuppi ensihätiin. Ruokapakkauksissa piti lukea ”Junior”.

Vuonna 2012 talviulkoilua

Siitä se arki sitten lähti. Aika nopeasti aloimme ostella kissalle kaikkea muutakin tarpeellista. Ensimmäinen kiipeilyteline on nyt hellyttävän pieni, mutta silloin ajattelin, etteihän tuo kissa ikinä pääse tuonne ylös kiipeämään. Täytyy myös sanoa, että oli onnea sekin, että olin Herra Karvajalan tullessa taloon lomautettuna kolmen viikon ajan. Olin siis ikään kuin äitiyslomalla. Olisittepa nähneet työkaverini ilmeen, kun kerroin töihin palatessani, että äitiysloma loppui. Ei mennyt kovin pitkään, kun heillekin tuli kissavauva taloon.

Vuonna 2013 luvattomassa paikassa, mutta kun tuolla putken sisällä olisi ollut lintuja

Vuonna 2014: vaaniminen on päivittäistä työtäni

Valjaiden eli ulkoilupuvun harjoittelun aloitimme Herra Karvajalan ollessa melkoisen pieni, mutta terassinovi oli alkanut selkeästi kiinnostaa vilkasta poikaa. Eihän niiden valjaiden kanssa tarvinnut edes harjoitella. Ne solahtivat päälle kuin olisi kissalle mittojen mukaan tehty. Herra Karvajalka ei tainnut edes ymmärtää, mikä juttu tämä oli. Meno jatkui entiseen malliin. Nythän se on sitten niin, että ulkoilupuku on jatkuvassa käytössä. Herra viihtyy terassilla fleksin päässä, jonka lisäksi saa päivittäin nauttia vähintään kahdesta ulkoilusta. Yleensä ulkoilutuskertoja on kolme. Niin, ja näin syyskesällä ulkoilut kestävät minimissään tunnin.

Vuonna 2015: osaan minä häntääkin pörhistellä

Kymmeneen vuoteen on mahtunut hurja määrä onnea. Allekirjoitan täysin sen asian, että kissan olemassaolo madaltaa korkeaa verenpainetta. On myös ihana tulla kotiin sellaisen päivän jälkeen, kun töissä on kaatunut kaikki päälle. Herra Karvajalan vastaanotto eteisessä ja jalkojen puskeminen haihduttaa ikävät ajatukset mielestä. On vain se onnen hetki, eikä ikäviä asioita ole lainkaan. Onnea on myös se, että kissa on pakottanut minut luonnonhelmaan. Jotenkin sitä nykyisin katselee ympäristöään aivan eri silmin. Onnea on sekin, kun kissa saa hiiripaistin. Voi sitä riemun päivää!

Vuonna 2016 ihania tuoksuja

Onko sitten jotain ikäviä asioita, joita en haluaisi kokea uudestaan. Sohva on jo menetetty peli. Jos joku tulee meille kylään, niin näkee sohvan ja nojatuolin päällystettyinä erilaisilla huovilla ja kankailla. Ne kissan kynnet! Kyllä. Kielloista huolimatta kynnet uppoavat sohvan ja nojatuolin kankaaseen useita kertoja päivittäin. Ensimmäiset kerran mielellään aamuyöstä, jotta henkilökunta saadaan hereille. Kaikkein ikävin juttu on kuitenkin ollut idiopaattinen kystiitti, joka on kissaa vaivannut kahtena eri keväänä. En nyt avaa sairautta sen enempää, mutta blogihistorian luetuin postaus on kyseessä. Joka kevät jännitän, alkaako holtiton pissailu. Nyt olemme onneksi saaneet elää useita keväitä ilman ikävää vitsausta.

Vuonna 2017 saunottiin

Onnea sinulle rakas Manni! Et ole mikään sylikissa. Et todellakaan. Olet kissa, joka haluaa laumansa olevan lähellä, mutta ei nyt ihan lällyiksi sentään aleta. Herra Karvajalka, sinä olet tuonut elämää ja iloa tähän huusholliin. Kiitos, että annoit meidän adoptoida sinut.

10-vuotispäivänä 9.9.2018 edelleen tiukka ilme

Mehevä porkkanapiirakka

Nyt on aika lunastaa lupaukseni toisesta leivontaohjeesta. Sain Confetilta kahdenlaisia koristerakeita testattavakseni. Valkosuklaamustikkakakkua koristivat kauniit violetit Scrumptious-suklaapallot. Sprinkletit päätin laittaa porkkanapiirakkaa koristamaan. On muuten hauska Halloween-teema Sprinkletti-koristerakeissa. Kurpitsoja, kummituksia ja lepakoita. Lisäksi mukana suuri joukko erivärisiä ja -kokoisia palloja sekä pitkulaisia nonparelleja.

Porkkanapiirakan ohjeen olen napannut Anna-Maija Tantun toimittamasta Hyvää ruokahalua! – Kotikokin parhaat leivontaohjeet -kirjasta (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2000). Kirjan ohjeet ovat peräisin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon lukijoilta kerätystä aineistosta. Lainaamani ja omaan käyttöön muokkaamani resepti on alkujaan torniolaisen Riitta Kinnusen reseptivarastosta.

Mehevä porkkanapiirakka

5 kananmunaa

4 dl sokeria

200 g sulatettua voita tai margariinia

5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl soodaa. En tiedä, miksi tämä on alkuperäisessä ohjeessa mukana, koska ohjeessa on kohotusaineena leivinjauhe. Voi varmaan halutessaan jättää poiskin.

2 tl vaniljasokeria

3 tl kanelia

2 tl kardemummaa

6 dl hienoksi raastettua porkkanaa

Kuorrutus:

300 g maustamatonta sulatejuustoa

6 dl tomusokeria

75 g pehmeää voita

Pinnalle: Sprinkletti-koristerakeita

Ihan ensi alkuun kannattaa sulattaa margariini tai voi ja antaa sen jäähtyä kunnolla. Raasta myös porkkanat hienoksi raasteeksi ennen leivontaan ryhtymistä.

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan vuorotellen voisulan kanssa. Lisää viimeiseksi taikinaan porkkanaraaste.

Kaada taikina leivinpaperille uunipellille. Paista pohjaa noin 20 minuuttia. Kumoa hieman jäähtynyt pohja puhtaan leivinpaperin päälle ja anna jäähtyä kunnolla.

Sekoita kuorrutuksen aineet keskenään sähkövatkaimella. Levitä seos jäähtyneelle pohjalle ja ripottele pinnalle koristeeksi Sprinkletti-koristerakeita.

Jos jääkaapissasi on tilaa, niin laita piirakka hetkeksi jääkaappiin ennen annospaloiksi leikkaamista. Paloista tulee siistimpiä tällä tavoin. Minulla ei ollut tilaa, joten kuorrutus hieman valui leikatessa.

Piirakka mehevöityy vanhetessaan, ja onkin parhaimmillaan parin päivän kuluttua leipomisesta. Säilytä piirakkapalat viileässä.

Myönnän, etten ole ennen tehnyt porkkanakakkua tai -piirakkaa, mutta tästä tuli todella hyvää. Jopa mies, joka täällä asuu, piti piirakan mausta, vaikka ihmettelikin porkkanaa. Sanoi, että seuraavaksi varmaan punajuurta. Sanoin, että se oli jo viime vuoden hitti, jota täällä ei testattu.

Tämä on muuten hyvä idea tulevien Halloween-juhlien varalle. Juurikin noiden Sprinkletti-koristerakeiden värityksen ja aiheen vuoksi.

Kuuluuko porkkanakakku sinun leivontarepertuaariisi vai menetkö ihan muilla linjoilla?

Taina Latvala: Venetsialaiset

Sain kivan yllätyskirjapaketin, josta löytyi Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava, 2018). Kirja olisi ehkä jäänyt huomiottani, mutta nyt tuli onneksi sopiva sysäys lukemiselle. Juuri sopivan kokoinen kirja työmatka- ja ulkoilulukemiseksi. Ja hyvä, että kirjaan tartuin. Kirjan tarina on kiehtova.

Kolme täysin erilaista sisarusta tapaa toisensa isän rakennuttamalla mökillä elokuun viimeisenä viikonloppuna. On aika tehdä päätöksiä. Isän kuolemasta on sen verran pitkä aika. Paula on sitä mieltä, että mökki pitää myydä. Siitä on liikaa kuluja, eikä mökillä enää juuri käydä. Paula on määrätietoinen ja tietää aina, mitä pitää tehdä, ja kuinka se tehdään oikealla tavalla. Elina, sisaruksista nuorin, on epävarma kaikessa, mihin hän ryhtyy. Hän on suosittu bloggaaja ja loistava valokuvaaja, mutta kaikissa päätöksiin liittyvissä asioissa hän tukeutuu muihin. Iiris on sisaruksista vanhin. Iiris on oman tiensä kulkija, ja vähät välittää muista. Iiriksen elämä on alkoholinhuuruista, eikä hän ikinä kieltäydy juhlista.

Yhteen viikonloppuun tai pitäisikö sanoa yhteen yöhön mahtuu paljon. Sisarusten ajatukset pyörivät isässä. On salaisuuksia, joista joku tietää jotain, toinen ei mitään. On kipuilua, on tunteilua, on järjen ääntä. Naisten viikonloppu ei ole pelkkää saunomista ja yhdessäoloa. Sisarukset päätyvät lähtemään Loimujärvelle juhlistamaan venetsialaisia. Illan ja yön tapahtumat vyöryvät päälle sellaisella voimalla, että salaisuuksien verhoja aletaan availla. Voiko elämä enää jatkua samanlaisena kuin ennen?

Ensinnäkin kiitos siitä, että tarina sijoittui Etelä-Pohjanmaalle. Sieltä ne allekirjoittaneen sukujuuretkin tulevat. Kirjassa ei kuitenkaan käytetä Etelä-Pohjanmaan murretta muistaakseni kuin yhdessä kohdassa, joten kieltä ei tarvitse pelätä. Kirjan kieli on kauttaaltaan hienoa suomen kieltä. Pidän myös siitä, että kirjaa lukiessa ei tarvitse miettiä, mitä kirjailija tahtoo sanoa kullakin virkkeellä. Latvalan tyyli kirjoittaa on selkeää ja suoraviivaista. Latvala osaa myös kuvata hyvin tunnelmia. Elokuun lopun yö, varjot ja valot, savusauna, juopunut nainen, lavatanssit.

Pidin kirjassa myös siitä, kuinka sisarusten ja isän tarina vuorottelivat. Suurin piirtein joka toisessa luvussa palattiin vuosikymmenten päähän ja isän elämään. Sisarukset muistelivat hetkiä elämästään ja isästään. Tällä tavoin lukija pääsee vähitellen selville vaietuista asioista. Lukijalle selviää myös se, millaisia piirteistä sisarukset ovat isältään perineet. Ei se omena aina kauaksi puusta putoa.

Se, mikä kummeksutti, oli venetsialaisten yhdistäminen Pohjanmaalle. Itse en tällaista traditiota muista lapsuudestani, vaikka voisin väittää, että ihan keskiverto pohjanmaalaiset sukujuuret omaankin. Onneksi Wikipedia tietää kaiken, ja siellähän se kyllä kerrotaan, että Länsi-Suomen rannikkoalueet ovat olleet tyypillisiä venetsialaisten pitopaikkoja.

Taina Latvalan Venetsialaiset on mielestäni tunnelmakirja, jota on kiva lukea hieman viileänä syysiltana huopaan kääriytyneenä. Kesän loppu on syksyn alku.

Kiitos kustantajalle mukavasta kirjayllätyksestä.

Valkosuklaamustikkakakku

Hakiessani Postista yhtä kivaa kirjapakettia, niin Citymarketin postivirkailija kysyi minulta, otanko tämän toisenkin paketin. Hieman ihmettelin nähdessäni aivan oudon paketin, mutta sanoin, että otanhan minä. Kun sain paketin käteeni, näin, että lähettäjä oli Confetti Oy. Olin aivan unohtanut laittaneeni heille viestiä kiinnostuksestani, kun hakivat tuotetestaajia. Olin siis päässyt mukaan tuotetestauskampanjaan.

Mitä paketista sitten löytyikään? Violetteja Scrumptious suklaapalloja ja pussillinen Sprinkletti Spooky Mix -koristerakeita. Wau! Heti alkoi mielikuvitus liikehtiä, mihin näitä voisi käyttää. Molemmat tuotteet toimivat kuten muutkin syötävät sokerikoristeet. Kermakakun päällä värit liukenevat, eivätkä tykkää liivatteesta.

Aika nopeasti mielikuvitus löysi etsimänsä. Ensimmäiseksi tekisin joulutraditioihini kuuluvasta suklaakakusta uudenlaisen version. Pitäisi vain hieman miksailla ainesosia ja toivoa hyvää lopputulosta. Tähän käyttäisin violetteja Scrumptious suklaapalloja. Sprinkletti Spooky Mixin lopullinen käyttökohde selviää myöhemmin. Siihenkin on kyllä ajatus valmiina.

Mutta mennään asiaan. Tarkoituksena oli siis tehdä valkosuklaamustikkakakku, ja kuinka siinä kävikään. Ensin ohjetta kehiin.

Valkosuklaamustikkakakku

200 g margariinia

2 dl sokeria

3 munaa

100 g valkosuklaata (tai vajaa, koska piti maistaa muutama pala)

2 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

2 tl vaniljasokeria

1½ tl leivinjauhetta

pakastekuivattuja mustikoita oman maun mukaan Voi käyttää myös mustikkajauhetta tai miksei vaikka tuoreita tai pakastettuja mustikoita.

Kostutus:

1 dl mustikkamehua

Kuorrutus:

3 rkl mustikkamehua

1½ rkl margariinia

2½ dl tomusokeria

Koristeeksi:
Violetteja Scrumptious suklaapalloja

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Voitele ja korppujauhota kuivakakkuvuoka, ellet omista silikonista tai pinnoitettua vuokaa.

Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen voimakkaasti vatkaten. Paloittele suklaa karkeaksi rouheeksi ja lisää taikinaan. Sekoita loput aineet keskenään ja lisää taikinaan varovasti sekoittaen. Joo, minä en sekoittanut, vaan vatkasin. Virhe, jonka toistan aina, vaikka sen tiedänkin.

Lusikoi taikina kuivakakkuvuokaan. Paista kakkua uunissa noin 55 minuuttia. Kumoa kakku jäähtyneenä.

Kostuta kakku mustikkamehulla ja anna vetäytyä seuraavaan päivään.

Kuorrutus: Sulata margariini kuumaan mehuun. Sekoita joukkoon tomusokeri. Jos kuorrute jää liian paksuksi, lisää tilkka nestettä. Jos kuorrute tuntuu puolestaan liian valuvalta, lisää hieman tomusokeria.

Kaada kuorrute kakun päälle ja koristele Scrumptious suklaapalloilla.

Täällä ei mennyt kaikki kuin Strömsössä. Laitoin kakun uuniin ja häivyin makuuhuoneeseen soittamaan äidilleni. Juteltuani aikani, palasin keittiöön ja katsahdin uuniin. Näyttipä kakku kauniisi kohonneelta, eikä yhtään revenneeltä, kuten minulle aina yleensä käy. Oudon vaaleakin kakku oli. Silmäni osuivat sattumalta uunin lämpötilan säätimeen. Mitä? Asteita vain 125! Apua. Paniikki iski. Nostin lämpötilan 175 asteeseen ja siirsin munakellon aikaa. Jännitysmomentti kympissä, kuinka kävisi. Välillä peittelin kakkua foliolla ja poistin ylälämmön, kun näytti, että alkaa tummua liikaa. Tikulla kokeilin kakkua pariin otteeseen, kunnes vain ajattelin, että nyt saa riittää. Kakku uunista ulos. Kumottuani kakun, ei näyttänyt oikeastaan niin pahalta, kuin pelkäsin. Kuorrutus pelasti tilanteen kokonaisuudessaan, ja mikä parasta; kakku maistui taivaallisen hyvälle.

Olisiko kokeilemisen arvoinen kakku? Itse olin ihan tyytyväinen, että tuli testattua.

Tainaronin ihmeellinen maailma

Sain vastikään vasta postattua Leena Krohnin kirjasta Tainaron. Heti tämän jälkeen tuli mahdollisuus päästä katsomaan näytelmää Tainaronista Kansallisteatterin pienelle näyttämölle bloggariklubilaisten kanssa. Ilta oli ihanan pehmeä lasku päivälle, jota voisi kuvailla kahdella sanalla: katastrofista katastrofiin. Tainaron ja tietenkin myös Bloggariklubi pelastivat perjantain. Mieliala nousi illan mittaan korkeuksiin.

Tainaron sijaitsee kaukana tuliperäisellä vyöhykkeellä. Tainaron on kuin mikä tahansa kaupunki, mutta ei kuitenkaan ole. Tainaron on hyönteisten valtakunta. Hyönteiset eivät ole tavallisia hyönteisiä, joita voimme nähdä luonnossa tai on niitäkin, mutta Tainaronissa on myös kummallisia hyönteisiä. Osa jättiläismäisiä erikoisuuksia, osa todella outoja otuksia. Tainaroniin on päässyt matkustamaan nainen (Kati Outinen), joka kirjoittaa kirjeitä vanhalle ystävälleen entiseen kotikaupunkiinsa. Ystävä ei ikinä vastaa kirjeisiin. Onneksi kirjeiden kirjoittaja on löytänyt Tainaronista uuden ystävän ja opastajan, Jäärän (Aino Venna). Jäärä on paikalliseen tapaan hyönteinen ja kokee jatkuvaa muodonmuutosta. Kuinka tällaisessa maailmassa selviytyy nainen, joka tulee aivan erilaisista oloista?

Kati Outinen ja Aino Venna

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Voisin ehkä sanoa inhoavani sanaa ”fantastista”, mutta nyt sitä on pakko käyttää. Fantastista! Tainaron on upea esitys, jossa Kati Outinen ja Aino Venna puhaltavat saumattomasti yhteen hiileen. Mahtava nähdä konkarinäyttelijän ja todella taitavan muusikon sopusuhtaista ja näyttävää yhteistyötä. Tuli tunne, että naiset olisivat tehneet vuosikausia yhteistyötä. Kati Outinen ei ole turhaan palkittu näyttelijä. Outisen vähäeleisyys, pienet eleet ja liikkeet vangitsevat katsojan tehokkaasti penkkiin kiinni. Kati Outinen on yksinkertaisesti taitava. Entä sitten Aino Venna? Minä, joka oikeasti en tiedä nykyisin musiikista yhtään mitään, enkä tunne nykymuusikoita. En edes tiedä, miksi Cheek on tai oli niin suosittu. Mutta se täytyy sanoa, että musikaalittomuudestani huolimatta tunnistan, kun kuulen lahjakkaan laulajan työssään. Aino Venna on muusikko, jolla on upea, kaunis ja voimakas ääni. Äänenkäyttö on laaja-alaista. Näytelmässä Venna esittää lauluja niin suomeksi, englanniksi kuin ranskaksi. Viimeksi mainitut nostattivat kylmät väreet iholleni. Aino Venna – minusta tuli fanisi kertaheitolla.

Aino Venna ja Kati Outinen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Tainaron on visuaalinen näytelmä, joka esittää katsojalle surrealistisen kuvan mahdollisesta tulevaisuudesta. Heti näytelmän alkaessa koin sisäisiä riemuhuutoja, kun näin näyttämölle pulpahtelevat ötökät. Siinä ne liikkuivat ja lisääntyivät näytelmän edetessä. Mainiota robotiikan käyttöä näytelmässä. Kiitos kuuluu Iiro Tujulalle ja Mikko Murtomaalle. Pidin myös näytelmän upeista ja mielikuvituksellisista asuista, joiden suunnittelusta on vastannut Auli Turtiainen. En edes voi mainita mitään yksittäistä asua, koska kaikissa oli jotain omaa viehätystä. Outinen oli tietenkin mainio hopeanvärisissä leveälahkeisissa housuissa, mutta tämä oli vain yksi asia kaikkien muiden rinnalla. Näytelmässä on käytetty tehosteina teatteriusvaa ja strobovaloja, jotka loivat Tainaronille oman tunnelmansa. Tainaronin on ohjannut Essi Rossi, joka onkin tehnyt loistavaa työtä. Jos ensi-ilta oli keskiviikkona, niin jo perjantaina esitys oli ällistyttävän valmis. Usein on niin, että näytelmä kehittyy esityskertojen kasvaessa, ja ensi-ilta voi olla jopa hieman raakile.

Aino Venna ja Kati Outinen

Kuva © Kastehelmi Korpijaakko, Kansallisteatteri

Täytyy sanoa, että olin todella vastaanottavainen Tainaronille. Kirjan luoma maailma on tuotu upeasti näyttämölle. Tässä on myös näytelmä, jonka voisin katsoa useampaan kertaan. Mietin myös sellaista, että periaatteessa näytelmää voisi mennä katsomaan kouluikäisten lasten kanssa, vaikka parissa kohtauksessa hieman synkempiä asioita käsitelläänkin. Näytelmän visuaalisuus on vain niin kiehtovaa, että soisin tämän näytelmän monen näkevän. Lisävinkkinä mainittakoon, että osa esityksistä on tekstitetty englanniksi.

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa.

Tainaron sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 29.8.2018.

Rooleissa: Kati Outinen ja Aino Venna

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Musiikki: Aino Venna

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä hieno teos. Kiitos myös kuvalainauksista.

Ihan yhden pienen toiveen vielä esittäisin. Näytelmän musiikki pitäisi saada levylle, niin voisi fiilistellä aina huonojen päivien sattuessa kohdalle.

Pakko vielä laittaa tähän loppuun Kati Outisen ja Aino Vennan Älkää luottako kukkiin -video YouTubesta.

Leena Krohn: Tainaron

Innostuin Leena Krohnin Tainaronista (WSOY, 1985), kun viime kevään viimeisellä Bloggariklubilla kuulin ohjaaja Essi Rossin ja dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kertovan kirjasta. Naiset olivat työstämässä Kansallisteatterille näytelmää kirjan pohjalta. Hämeen-Anttila oli kertonut Rossille kirjasta jo vuonna 2012, ja saanut Rossinkin innostumaan teoksesta. Lisäksi Hämeen-Anttila kertoi olleensa noin 10-vuotias saadessaan kirjan edesmenneeltä sedältään. Tämä jäi jotenkin kaikumaan aivokoppaani, minkälainen kirja oikeastaan kyseessä olisikaan.

Tainaron on paikka, jonne kirjan kertoja on päässyt matkustamaan. Henkilön sukupuolta ei kirjassa suoranaisesti kerrota, mutta itse ajattelin kertojan olevan nainen. Kertoja kirjoittaa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä maailmasta, joka on täysin erilainen kuin se maailma, jossa me elämme. Tainaron on eriskummallinen hyönteismaailma, jossa mittasuhteet ovat heittäneet osittain kuperkeikkaa. Kertojan oppaana vieraassa paikassa toimii Jäärä, joka jaksaa opastaa vierasta Tainaronin tavoille.

Kiehtova, kiehtova ja kiehtova. Tainaron on suhteellisen ohut kirja, jonka lukee nopeasti, mutta kirjan kirjeet jättävät kosketusjäljen mielen sopukoihin. Kertoja kuvaa Tainaronia eräänlaisen miniatyyri-ihmisen näkökulmasta tai ehkä paremminkin kuvaukset kertovat kaiken meille tutun järkälemäisistä suuruuksista. Kukat ovat miehen korkuisia. Irtoilevia siemeniä on syytä varoa, koska ne saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä. Termiitin tai jonkun muurahaislajin pesä tulee kertojalle niin ikään tutuksi. Mielikuvituksellista ajatella itsensä sen kokoiseksi, että voisi tutustua hyönteis- ja kasvimaailmaan tällä tasolla.

Kertoja on sangen viehättynyt uudesta asuinpaikastaan, vaikka kokee välillä pelottaviakin asioita. Tainaronissa on kiihkeää elämän tuntua, ja sen aistii myös lukija. Jokin liikehdintä on myös meneillään alati. Muodonmuutos, kuten hyönteismaailmassa on normaalia. Myös Jäärälle ja kertojalle tapahtuu jotakin. Hekin muuttuvat.

Leena Krohnin teksti on kaunista ja hyvin kertovaa. Lukija voi nähdä edessään kirjan kertojan kuvaukset. Niin todentuntuisia ne ovat. Pidin myös siitä, kuinka kertoja ei vain kirjoittele kirjeitä, vaan hän elää joka solullaan ja alkaa itsekin muuttua. Kirja ei siis missään tapauksessa junnaa paikoillaan. Kirja on myös ilman muuta yksi näkemys tulevaisuuden maailmasta.

Olen todella iloinen, että sain tällaisen kirjavinkin. Ilman Bloggariklubia tuskin olisin ikinä tarttunut tähän kirjaan. Nyt vain odotan, että pääsen Kansallisteatteriin katsomaan Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämää Tainaronia.