Elämä on ihanaa: Riikka Pulkkinen: Raja

Elämä on ihanaa: Riikka Pulkkinen: Raja: Lukupiirimme kokoontui toistamiseen. Tällä kertaa lukukohteenamme oli Riikka Pulkkisen esikoisteos  Raja  (2006, Gummerus). Kahden viikon l...

Riikka Pulkkinen: Raja

Lukupiirimme kokoontui toistamiseen. Tällä kertaa lukukohteenamme oli Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006, Gummerus). Kahden viikon lukuaika pitkittyi neljään viikkoon, koska osalla lukijoista oli vaikeuksia saada kirjaa lainatuksi kirjastosta. Kertooko tämä jotain Pulkkisen suosiosta? Toisaalta oli mielenkiintoista seurata samaan aikaan YLE:ltä tulevaa 3-osaista Raja-sarjaa ja vertailla eroja ja yhteneväisyyksiä kirjan kanssa.

Lukupiiriläisistä kolme ehti Facebookiin keskustelemaan luetusta kirjasta. Yhdelle lukijoista Raja oli entuudestaan tuttu ja kahdelle täysin uusi tuttavuus. Itse olin aiemmin lukenut Raija Pulkkisen Totta. Mielenkiinnolla odotin, millaisen lukuelämyksen Raja tuottaisi, koska olin ihmetellyt ihmisten hehkutusta Pulkkisen tuotannosta. Vaikka Totta olikin ihan luettava kirja, ei se mielestäni kuitenkaan ollut tajunnanräjäyttävä teos. Lukupiirissä Elsi ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että Raja on parempi kuin Totta. Myös Päivi viehättyi sen verran Pulkkisen teoksesta, että aikoo lukea Pulkkista enemmänkin.

Kirjan neljä keskeisintä henkilöä ovat Anja, Mari, Julian ja Anni. Anja on 53-vuotias kirjallisuuden professori, joka on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen, että auttaa hänet kuolemaan, kun mies ei enää muista mitään. Anjan sisarentytär Mari on 16-vuotias lukiolaistyttö, joka samaan aikaan rakastuu tulisesti 29-vuotiaaseen äidinkielenopettajaansa Julianiin. Julian antautuu Marin kanssa epäsovinnaiseen suhteeseen, jota Julianin päiväkoti-ikäinen tytär Anni joutuu todistamaan, vaikkei täysin ymmärräkään, mitä on meneillään. Paikoitellen tuntui siltä, että Marin ja Julianin suhde veti kirjassa pääosaa. Lukupiiristämme osa olisi halunnut lukea Anjasta enemmänkin. Kirjassa on mukana myös monia muita henkilöitä, jotka vilahtelevat päähenkilöiden kertomuksissa. Keskustelua herätti myös se, että Marin isä mainittiin kirjassa vain kerran. Mikä vaikutus poissaolevalla isällä oli henkilöihin ja tapahtumiin?

Kirja rakentuu siten, että jokaisessa luvussa keskitytään yhden päähenkilön sen hetkisiin ajatuksiin ja tekoihin. Vähitellen kirjan päähenkilöiden elämät nivoutuvat tavalla tai toisella yhteen. Kirjassa on paljon surumielisyyttä ja kuoleman käsittelyä, mutta se ei lukupiirimme mukaan tehnyt teoksesta raskasmielistä. Kirja herätti keskustelua erilaisista rajoista, joita ihmisillä on. Jokainen ihminen asettaa itselleen rajansa, joita ei voi ylittää. Jollekin toiselle saman rajan ylittäminen ei ole mikään este. Kirja herätti myös paljon keskustelua aikuistumisen kipeydestä.

Lukupiirimme mielestä Pulkkisen kieli on runollista, jopa paikoitellen liiankin runollista. Kieli kuitenkin vaihteli eri henkilökuvausten mukaan ja sitä oli helppo lukea. Pulkkinen oli osannut hyvin samaistua kulloinkin kyseessä olevaan henkilöön ja luomaan henkilöstä uskottavan kuvan. Kirjasta löytyy myös tiivistä ja osuvaa ilmausta.

Jos haluat pohdiskella armomurhaa, seksuaalista hyväksikäyttöä tai vaikka toisen pettämistä, ota käteesi Raja. Aivan varmasti saat paljon ajateltavaa. Kirja on palkittu Kaarlen palkinnolla vuonna 2007. Lisäksi se on ollut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Lukupiirimme antoi kirjalle tähtiä yhteensä 4- (asteikko 1-5), vaikka Julian Kanerva olikin mielestämme niljakas ja ällöttävä henkilöhahmo.

Jari Tervo: Minun sukuni tarina

Vanha työkaverini Päivi ehdotti Facebookissa lukupiirin perustamista. Innostuin asiasta heti, joten laitoimme sellaisen pystyyn tai Päivi laittoi, koska tämä oli puhtaasti Päivin idea. Ensimmäiseksi kirjaksi lukupiiriimme valikoitui Jari Tervon ”Minun sukuni tarina” (1999, WSOY). Lukuaikaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen oli istunto perustamassamme Kirjapiiri-ryhmässä Facebookissa.

Viidestä lukijasta kolme pääsi koneen ääreen ruotimaan kirjaa ja sen sisältöä. Tällä kertaa kävi niin, että Päivi ja minä olimme lukeneet kirjan aiemminkin. Päivi muisti asian heti sopiessamme luettavasta kirjasta ja minä kirjaa lukiessani. Elsille Tervo oli täysin uusi tuttavuus. Onneksi Päiviä ja minua ei haitannut, vaikka luimmekin kirjan toistamiseen tai Päivi jopa kolmannen kerran. Kirja ei huonone toisella tai kolmannella lukukerralla, jos vaan pitää tervomaisesta tyylistä. Uutuuden viehätys saattaa puuttua, mutta ehkä tarinasta löytää jotain uutta, jota ei ole aiemmalla lukukerralla huomannut. Elsi jäi vielä pohtimaan, fanittaako Tervoa vai ei.

Kirjan päähenkilönä on Jari Tervoa muistuttava kirjailija, joka kamppailee kirjoittamistyön kanssa. Kustantajan kanssa on sovittu, että kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinan. Työstä ei tule mitään, vaikka kirjailija muuta kustantajalle kertookin. Kirjailija huomaakin yhtäkkiä kirjoittavansa tarinaa Suomen pelätyimmästä murhamiehestä Matias Hermanni Kuukkelista. Kirjassa pompitaan Espoon kodin, Rovaniemen ja vankilan välillä. Toisinaan piipahdetaan oluelle pubiin tai vietetään kosteaa, kirjailijalle tärkeää, PR-iltaa. Aika ajoin seurustellaan naapureiden kanssa.

Kirjan lopussa tapahtuu paljon ja nopealla syklillä. Kirjan eri juonenkäänteet nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, mutta kirjan loppu on juurikin niin avoin kuin vain olla. Lukija jää pakostakin pohtimaan eri vaihtoehtoja kirjan lopulle. Tervo laittaa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Lukupiirimme keskusteli erilaisista vaihtoehdoista, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtuukaan. Olimme aika yksimielisiä kirjan lopusta, mutta varmoja emme suinkaan voineet olla. Mielenkiintoinen ja ehkä jopa ärsyttävä vivahde, kun ei oikeasti voi tietää, mitä Tervo on ajatellut kirjoittaessaan kirjan loppua.

Kirjan teksti on ilman muuta nokkelaa, mutta onko se jopa liiankin nokkelaa? Lukupiirimme keskusteli aiheesta, mutta vastaus jäi hieman avoimeksi. Nokkeluus riippunee lukijan näkökulmasta. Kirja on monikerroksinen ja se viehätti meitä kaikkia. Monikerroksisuus laittaa lukijan aivot pakostikin työskentelemään. On pakko pysyä skarppina, jotta pysyy tarinan mukana.

Tervon kirjoissa ei taida ikinä olla niin sanottuja normaaleja ihmisiä. Tämänkin kirjan kaikki henkilöhahmot ovat jollain tavoilla erikoisia tai outoja. Mielestäni tämä on yksi sellainen piirre, joka tekee Tervon kirjoista veijarimaisia tarinoita. Mielenkiintoiset henkilöhahmot värittävät tarinaa mukavasti. Lukupiirimme keskusteli mielenkiintoisimmista henkilöhahmoista. Elsi ei osannut nimetä mielenkiintoisinta henkilöhahmoa. Päivi piti komisario Torsti Rautapäästä, joka on seikkaillut useammassa muussakin Tervon romaanissa. Itseäni kiehtoi naapuri Kolehmainen, josta olisin voinut lukea tarinaa enemmänkin. Olisikin mukavaa, jos Kolehmainen seikkailisi jossain tulevassa Tervon teoksessa.

Kirja on mustan huumorin sävyttämä veijaritarina, mutta myös Vuoden johtolanka 2000 –palkinnolla palkittu rikosromaani. Ja kuinka kirjan nimi on ”Minun sukuni tarina”? Kannattaa lukea kirja ja löytää vastaus sitä kautta.

Lukupiirimme antoi kirjalle tähtiä yhteensä 4- (asteikko 1-5).

Aamutuimaan

Normaali arkiaamu. Kissa tulee herättämään reilusti ennen herätyskelloa. Sanon unisesti, että vielä vartti ja suljen silmäni. Vartti kuluu nopeammin kuin tajuankaan tai taju kankaallahan minulla tietysti onkin, koska on varhainen aamu. Nousen sängystä. Kissa pyörii jaloissani ja maukuu äänekkäästi vaatien ulospääsyä. Käyn ensin vessassa, jonka jälkeen harjaan kissan turkin ja päästän herran ulos. Joka aamuinen traditio.

Siirryn keittiöön ja alan laittaa kissalle aamuruokaa. Vilkuilen välillä ikkunasta. Kissa on vetänyt itsensä niin pitkälle kuin fleksiä riittää. Jatkan rauhassa aamutoimia. Sitten terassinovelta kuuluu äkkinäistä liikettä ja ääntä. Syöksyn ovelle katsomaan, onko kissa säikähtänyt naapurissa vierailevia isoja hurttia. En ehdi vetämään henkeäkään, kun kissa jo ryntää sisälle. Sen ehdin kuitenkin havaita, että kissalla on harmaa möykky suussaan. Kissa juoksee niin pitkälle kuin piuhaa riittää. Samalla minä kiljun miestä, joka täällä asuu. Kissa toi hiiren sisälle!

Mies astelee pöllämystyneen näköisenä makuuhuoneesta ja kysyy: ”Mikä huuto täällä on?” Osoitan kissaa ja sanon, että kissa toi hiiren sisälle. Mies irrottaa kissan fleksistä, eikä ymmärrä kuulemaansa. Toistan, että täällä on hiiri. Kissa maukuu kovaäänisesti ja kiehnaa miehen jaloissa. Lopulta sanomani menee perille miehen aivoihin. Sanon, että kissa tiputti hiiren ja hiiri livisti jonnekin päin olohuonetta. Mies yrittää etsiä hiirtä kissa jaloissaan. Lopulta mies toteaa, että ensin on syötävä jotain. Kissa puolestaan päättelee, että hiiri taisi karata ulos ja päättää painua takaisin terassille etsimään hiirtä.

Huokaan syvään ja päätän jatkaa aamutoimia. Töihin on joka tapauksessa lähdettävä, eikä aikaa ole hukattavaksi. Mennessäni makuuhuoneeseen pukeutumaan, kuulen olohuoneesta rapinaa. Yritän olla välittämättä äänestä ja pysyn rohkeana. Mies saa jogurttinsa syötyä. Katselee minua olohuoneen puolelta ja sanoo, että tuollahan se hiiri on sängyn alla. Iik! Apua! Nostan jalkani sängyn päälle. Mies nauraa ja sanoo: ”Vitsi vitsi.” Minua ei jostain syystä naurata lainkaan.

Pukeuduttuani menen kylpyhuoneeseen jatkamaan aamutoimia. Ollessani lähdössä kylpyhuoneesta pois, olen kuulevinani piipitystä. Avaan kylpyhuoneen oven ja näen miehen käsissä työmiehen rukkaset ja rukkasten välissä harmaan hiirulaisen. Mies on löytänyt hiiren kirjahyllyn alta. Mies sanoo, että hiiri taitaa olla kuollut. Samassa hiiri jälleen piipittää. Ei ollut kuollut tämä hiiri. Kissa ryntää sisälle kuullessaan hiiren piipityksen. On se hyvä, että mies jahtaa hiiriä sisällä ja kissa ulkona. Sanon miehelle, että vie hiiri ulos. Kissa maukuu ja seuraa miestä. Mies laittaa hiiren terassille ja miettii, että tässä vaiheessa hiiri on viimeistään saanut sydänkohtauksen. Tämäpä hiiri ei pienistä hätkähtänyt. Hiiri ampaisee saman tien karkuteille ja kissa jää ilman tuoreruokaa. 

Kello on aivan liian paljon, joten survon leivän suuhuni. Syön kuivan appelsiinin ja juon kylmenneen yrttiteen. Missä ovat ne paljon puhutut seesteiset ja harmoniset aamut? Missä ovat raikkaat smoothiet? Missä ovat croissantit Brie-juuston ja cantaloupemelonin kera? Ei ainakaan tässä huushollissa.

PS. Johan oli hiirelläkin aamuseikkailut.

Idiopaattinen kystiitti

Kissamme on kärsinyt parin viikon ajan idiopaattisesta kystiitistä. Sairaus on tuttu juttu kolmen vuoden takaa. Kissojen virtsatietulehduksista jopa 2/3 on selittämättömiä eli idiopaattisia kystiittejä. Sairaus voi johtua esimerkiksi stressaavasta elämäntilanteesta, vuodenaikojen vaihtelusta, tylsistymisestä jne. Vaihtoehtoja on monia. Itse olen diagnosoinut kissamme sairauden johtuvan kevään tulosta. Lumet sulavat ja kaikki kissan aistimat tuoksut tulvivat nenään. Vähemmästäkin sitä menee sekaisin. Kolme vuotta sitten tilanne oli aivan sama kuin nyt: lumi suli, kevät tuli.

Kissamme virtsatessa verta otin yhteyttä eläinlääkäriin. Lääkäri tutki kissan ja kyseli kaikkea mahdollista. Kissa sai varmuuden vuoksi antibiootin ruiskeena sekä hivenainekuurin, joka tekee virtsarakossa olevaan haavaumaan kalvoa. Lisäksi määrättiin särkylääkettä. Toivottiin myös, että kissasta saataisiin otettua virtsanäyte jonkin ajan kuluttua.

Kissan tila paheni parin ensimmäisen päivän aikana. Luin kaikki mahdolliset nettipalstat kyseisestä aiheesta ja itkin itseni uneen, koska olin varma, että tämä on kissan kuolemaksi. Kissalla olisi kuitenkin virtsakiviä, jotka aiheuttavat kuoleman, jos kissa ei virtsaa, ja jos kissa ei saa hoitoa. Mietin jo kissan hautajaismenoja ja kävin kyselemässä lisäneuvoja eläinlääkäristä. Suosittelivat aloittamaan ruokavalion, joka auttaa pääsemään eroon virtsakiteistä. Tein kaikkeni ja kissan olo kohenikin. Mielialani nousi samassa tahdissa. Ehkä tauti ei olekaan kuolemaksi.

Seuraavalla viikolla postiluukusta tippui Kissafani. Lehdessä oli juttua idiopaattisesta kystiitistä. Mies, joka täällä asuu, oli lukenut artikkelin ja sitten alkoi viikon kestävä vouhkaaminen. Minun olisi pitänyt lukea artikkeli, vaikka sanoin lukeneeni jo kaikki mahdolliset nettijutut aiheesta. Mies sanoi joka ilta, että kissa voi kuolla. Aloin taas kerran pyöritellä aihetta mielessäni ja viikonlopun koittaessa itkin jälleen kerran itseni uneen. Kissahan siis oli kuolemassa käsiin.

Soitin jälleen kerran eläinlääkäriin varatakseni ajan virtsanäytteen ottoa varten. Kerroin samalla, että kissa on syönyt suhteellisen normaalisti, paitsi ei kanan sydäntä, jota olin edellisenä päivänä ostanut. Eläintenhoitaja sanoi, että nyt ei saisi antaa mitään muuta ruokaa kuin aiemmin ostamaamme dieettiruokaa. Ai jaa, minä olin antanut vähän muutakin, ettei olisi niin yksipuolista syötävää. Näytteenottoon hoitaja ehdotti, että meidän kannattaisi ensin kokeilla näytehiekkaa, ettei kissaa tarvitsisi turhaan rauhoittaa. Mitä ihmettä? Samassa muistin, että kolme vuotta sitten oli puhetta samasta asiasta, mutta eläinlääkärissä ei ollut juuri silloin saatavilla hiekkaa.

Menimme ostamaan hiekkaa. Hämmästys oli suuri, kun tyttö nosti myyntitiskille pienen littanan muovipussin. Pussissa oli ehkä maksimissaan kolme lasten hiekkalapiollista hiekkaa. Olimme odottaneet hiekkapussin olevan noin 3-5 kiloa painava säkki. Eläintenhoitaja selitti meille, kuinka hiekka toimii. Kissa pissaa hiekalle ja virtsa jää hiekan päälle virtsahelmiksi, josta se voidaan ottaa näyteputkeen. Olimme varmoja, ettei tämä onnistu meidän kissalla. Eläintenhoitaja sanoi, että kyllä useimmat onnistuvat hiekan avulla ja hän on jopa puolittanut hiekkapussin ja saanut samalla hiekkapussilla otettua kaksi eri näytettä kissaltaan. Epäuskoisina menimme kotiin ja totesimme, että näytteenotto jää maanantaille, koska näyte pitää toimittaa neljän tunnin sisällä eläinlääkäriin.

Maanantaiaamuna kissa herätteli jo ennen herätyskelloa. Ulos oli päästävä. Mies sanoi, että päästä vaan, koska kissa ei ollut tehnyt edellisenä iltana suurempaa hätäänsä. Laitoin kuitenkin kissanhiekkalaatikkoon näytehiekan ja seurasin kissan ulkoilua. Ei kissa käynyt tarpeillaan. Kissan tullessa sisälle, mies sanoi, että älä enää päästä ulos. Ennen kuin ehdin töihin lähteä, kissa jo riehui, koska ei päässyt pihalle. Sälekaihtimet saivat kyytiä ja kynnysmatto revittiin oven edustalta. Kissa myös meuhkasi siihen malliin, että huokaisin helpotuksesta, kun pääsin lähtemään töihin. Onnea vaan miehelle ja näytepissan otolle.

Töihin päästyäni kerroin kerrankin olevani iloinen työpäivästä. Mies soitti minulle ensimmäisen kerran kello 8.15 ja pyysi soittamaan eläinlääkäriin ja kysymään, pitkäänkö kissaa voi pitää sisällä. Lopetin puhelun lyhyeen ja kerroin kouluttavani osastomme uusinta tulokasta, ja etten ehtisi nyt keskustella. Hetken mietittyäni lähetin vielä tekstiviestin, jossa kerroin, että eläinlääkärissä sanottiin, että kissaa vaan täytyy pitää sisällä niin pitkään, että pissaa hiekalle. Ajattelin edelleen, että onneksi olen töissä. 

Puhelin soi toisen kerran kello 9.30. Kissa oli käynyt tekemässä näytehiekkaan isomman tarpeensa. Sanoin, että nyt on sitten lähdettävä ostamaan uutta hiekkaa. Tarpeet kuulemma olivat kuivia pötiköitä, joten mies vaan päätti ottaa pötikät hiekan päältä pois. Sanoin, että jos kissa pissaa, niin sitten on sanottava eläinlääkärissä, että kissa teki myös isomman tarpeensa hiekalle. Meni kymmenisen minuuttia ja puhelin soi taas. Bingo! Mies oli siivonnut isommat tarpeet laatikosta, niin kissa oli saman tien rynnännyt laatikkoon pissaamaan. Virtsa oli kaiken lisäksi valunut ihan eri paikkaan, missä kuivat pökäleet olivat olleet. Mies oli saanut näyteputken täyteen näyteainetta ja oli lähdössä eläinlääkäriin.

Jouduin lähtemään palaveriin. Neuvottelusta tultuani totesin, että mies oli soittanut minulle kolme kertaa. Soitin miehelle ja kysyin, mitä asiaa. Mies kysyi, soitettiinko minulle jo eläinlääkäristä. ”Joo, ei ole soitettu.” Kuulemma soittavat, kun ovat tutkineet näytteen. Olivat kehuneet hienoa näytettä. Huokaisin ja kävelin kohti ruokalaa. Salaattipöydän ääressä päätin kaivaa puhelimen taskusta ja laittaa sen tarjottimelle, jotta huomaisin tai kuulisin, jos se soisi. Samassa puhelin alkoikin soida. Eläinlääkäristä soitettiin ja kerrottiin, että näyte on puhdas ja kyseessä on tosiaan ollut idiopaattinen kystiitti. Kissamme on kuulemma herkkä ja reagoi vahvasti, joten joskus voisi kokeilla ruokaa joka hieman laannuttaa kissan mieltä. Olisikohan siitä ruoasta apua minulle itsellenikin?

PS. Nyt taas elämä maittaa.

Romanoffin mansikat

Taas alkaa olla se aika vuodesta, jolloin kiertelen katselemassa kauppojen jäätelöaltaiden sisältöä. Kyllä, jäätelökausi alkaa jo helmikuussa. Hirvittävästi ei vielä uutuuksia altaissa ole, mutta hintavertailuja voi aina tehdä. Eikä sen puoleen, en niin kauheasti uutuuksista välitäkään. Vuodesta toiseen tulee normaalisti ostettua perinteisiä litran pahvipakkauksia. Silloin tällöin satsaan muoviseen, vajaan litran vetävään jäätelöpakkaukseen, mutta silloinkin jäätelön täytyy olla todella hyvää tai tarjouksessa.

Tänään teimme miehen, joka täällä asuu, kanssa perinteistä lauantain kauppareissua. Kerättyämme kaikki ostokset kärryihin, ehdotin käväisyä jäätelöaltaan äärellä. Katselin lähinnä hintalappuja. Viime kesänä Ingmanin pahviset jäätelöpakkaukset olivat koko kesän halvempia kuin Valion Pingviinit tai pitäisi ilmeisesti kirjoittaa Nestlén Pingviinit. Nyt oli hintapolitiikka kääntynyt päälaelleen. Ingmanin jäätelöt maksoivat 3,09 euroa per pahvipakkaus, mikä on mielestäni järkyttävä hinta jäätelöstä. Nestlén Pingviinit sen sijaan maksoivat 2,69 euroa paketilta. Tuleeko tästä Nestlé-voittoinen jäätelökausi? Harmi, koska pidän enemmän Ingmanin kermaisesta jäätelöstä.

Mies, joka kanssani kulki, sanoi haluavansa jotain parempaa jäätelöä. Mitä, olimmeko me kuitenkin ostamassa jäätelöä? Minähän tein ainoastaan vertailevaa tutkimusta. Mies sanoi haluavansa Ingmanin Creamy jäätelöä. Katselin hintalappuja. Argh! 3,99 euroa per rasia. Kallista, liian kallista. Mutta sitten, mitä ihmettä? Yksi hintalappu ilmoitti Creamy Romanoffin mansikoitten maksavan 1,39 euroa per purkki. Sanoin miehelleni tästä. Ihmettelimme asiaa ja totesimme, että jäätelöaltaassa oli vain yksi purkki Romanoffin mansikoita jäljellä. Otin purkin ja sanoin, että tässä täytyy olla virhe. Katseellani etsin henkilökuntaa, mutta kyseisessä kaupassa on vaikea tavoittaa muuta henkilökuntaa kuin infopisteen rouvat ja neidit sekä kassatyöntekijät.

Seuraavaksi mietin ääneen, onko kaupassa viivakoodinlukijaa, jolla voisi tarkastaa tuotteen hinnan. Mies sanoi, että tuossahan sellainen laite on. Menin jäätelöpurkin kanssa viivakoodilaitteen ääreen ja käänsin purkin viivakoodin osoittamaan lukijaa. Näytölle ilmestyivät maagiset numerot 1,39. Hienoa! Mikä löytö! Menimme takaisin jäätelöaltaan äärelle tarkastamaan, olisiko Romanoffin mansikoita eksynyt muiden purkkien sekaan. Ei ollut, mutta kerrankin nopeat elävät. Viereemme tuli ruotsia puhuva nainen lapsensa kanssa. Nainen teki ilmeisesti samaa tutkimusta kuin minä. Ingman tre euro, Pingviini billigare, Creamy euro… Näen naisen etsivän Romanoffin mansikoita. Turhaan. Minä vein viimeisen purkin ja mikä parasta, hinta oli vielä kassallakin sama edullinen 1,39 euroa. 

Nyt täytyy pitää silmät auki Romanoffin mansikoitten varalta, jos niitä vaikka eksyisi kauppaan lisää. Olisi mukava tietää, onko hinnoittelussa tapahtunut virhe vai haluaako kauppa eroon Romanoffin mansikoista ennen kauden uutuustuotteiden saapumista? Vai oliko kyseessä tarjous, josta en ollut kuullutkaan? Vai lopettaako Ingman Romanoffin mansikoiden valmistuksen? Ei kannattaisi. Sen verran hyvää kyseinen jäätelö on.

PS. Pari vuotta sitten oli helmikuussa aika paljon lunta.

Ei kissa kiitoksella elä

Työ on kirjoitusaiheena tylsä, mutta nyt on pakko hieman avautua. Sen verran eriskummallista on tapahtunut yhden työviikon aikana. Töissä on pari isoa projektia meneillään, joihin olen joutunut syystä tai toisesta osallistumaan. Kiire on ollut hirvittävä, mutta parhaanihan minä pieni pelinappula olen yrittänyt tehdä yhteisen hyvän eteen. Olen toiminut kuin robotti ja yrittänyt saada kaiken prioriteetti ykkösen tehtyä. Prioriteetti ykkösiä sen sijaan on ollut yhtä aikaa melko monta. Sähköpostilaatikko ehkä räjähtää hetkenä minä hyvänsä, koska sähköpostitulvaa en yksinkertaisesti ole kyennyt taltuttamaan kaikelta kiireeltä.

Viime viikon perjantaina kävi erikoinen tapaus. Yritin hiipiä vaivihkaa yhden konttorikolosseumin läpi toivoen, ettei kukaan huomaisi minua. Turhaahan sellainen on, koska minut kuulemma tunnistetaan askelistani. Sain kutsun yhteen konttoriloossiin. Kutsua noudattaen menin selvittelemään tekosiani. Samalla yritin vihjaista, että projektipäällikkö on palannut töihin ja hän voisi ottaa tämän asian taas hoitaakseen. Ei kuulemma käynyt. Siinä sitten ihmettelin moista käytäntöä, niin työpaikkani jonkinasteinen vice president tuli samaiseen loossiin. Herralla oli minulle asiaa. Henkilökohtaisesti herra minua kiitti hyvin tehdystä työstä. Olin hämilläni ja otin kiitokset vastaan. Loppupäivä meni hymyillessä. Kuinka ihminen voi tullakaan iloiseksi kiitoksen sanoista ja vielä sen verran ylemmältä taholta, että pientä ihmistä ihmetyttää.

Tänään taas puitiin yhden projektin edistymistä pariinkin otteeseen. Herra, jonka kanssa keskustelin, muisti toisella juttukerralla yhden asian. Hän välitti minulle ja kollegalleni toimitusjohtajan terveiset. Olemme kuulemma tehneet loistavaa työtä. Mitä ihmettä? Kahdet kiitokset viikon aikana! Kuinka tässä nyt sitten pitäisi olla? Rinta rottingilla ja tuntea ylpeyttä siitä, mitä on saanut aikaiseksi vai pyytää lisää palkkaa? Kiitin terveisistä ja sanoin, että olisit sanonut, että tämän voisi huomioida palkassa. 

Sen verran kiitokset ovat hämmästyttäneet minua, että olen tullut pohtineeksi muutamaa asiaa. Miksi kiittäminen hyvin tehdystä työstä on niin vaikeaa? Vai onko tämä nyt uuden alku? Onko johtohenkilöitä koulutettu kiittämään? Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että jos sinua kiitetään, niin älä ainakaan pyydä lisää palkkaa, koska se osoittaa röyhkeyttä ja alkeellisia käytöstapoja. Minä nyt kuitenkin heti otin palkka-asian puheeksi, koska mielestäni paras kiitos hyvin tehdystä työstä on kunnon palkka. Ei kissa, eikä nainen kiitoksella elä.

PS. Pian on narsissiaika.