Ensimmäinen

Nyt heitän blogini ensimmäisen haasteen kehiin. Haasteen innoittaja on Sinikka Nopola. Kirjablogeissa on kirjoiteltu pitkin kesää Sinikka Nopolan uutuuskirjasta Onko teillä tämmöistä? Kirja on äärettömän hauska ja omalle itselleen naurava. Kirjassa on mukana juttuja, joissa Nopola muistelee ensimmäisiä asioitaan ja kokemuksiaan. Kirjasähkökäyrän Maille tuumasinkin, että tästä saisi hyvän haasteen aikaiseksi, joten tuumasta toimeen.

Otin listan suoraan Nopolan kirjasta, vaikka itselleni ei olisikaan kaikkea samaa ikinä tapahtunutkaan. Muistelu on kuitenkin aina hauskaa.

Ja mukaan haastan kaikki, jotka rakastavat tällaisia listoja, vaikkakin Nopolan kirjassa muistelut olivat pidempiä kuin pelkkiä listoja. Laita kommenttikenttään viestiä, mikäli tartuit haasteeseen. Käyn tietenkin lukemassa, millaisia ensimmäisiä juttuja muilla on.

Ensimmäinen...

Ensimmäinen nukkeni on se nukkeressu, jota en muista. Äiti varmasti osaisi tässä asiassa auttaa, mutta koska kyseessä on muistelot, muistelen vain muuten asiaa. Minulla oli paljon nukkeja. Isoja ja pieniä ja yksi värillinenkin. Nukkeasiassa oli vain yksi mutta. En ikinä erityisemmin pitänyt nukeilla leikkimisestä. Nuket olivat liian kömpelöitä leikkeihin. Minä olin barbityttö.

Ensimmäinen lahjoitukseni, jonka muistan, on ollut osallistuminen johonkin WWF:n kampanjaan. Kirkossa on toki kolehtia pitänyt antaa, mutta kolehtiraha tuli yleensä vanhemmilta. Nykyisin suhtaudun hyvin varauksella kaiken maailman keräyksiin.

Ensimmäinen kirjani, jonka muistan, sai lastentarhan tädin ilkkuvan kommentin. En muista kirjan nimeä, saati sitten kirjoittajaa, mutta muistan vieläkin sen tunteen, mikä minulle tuli, kun lastentarhan täti kirjalle nauroi, ja sanoi yhtä kirjan hahmoista tyhmäksi. Siis tyhmäksi!!! Siis mitä ihmettä? Lapsi, joka intoa täynnä vie lastentarhaan kirjan luettavaksi, koska sellainen oli tapana, sai tällaisen kohtelun. Kirjalle ilkkuminen oli aivan sama kuin täti olisi ilkkunut suoraan minulle. En pitänyt kyseisestä tädistä sen koommin lainkaan.

Ensimmäinen spagaattini ei ikinä onnistunut. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen liikunnallinen, ja spagaateista vain unelmoin. Ne tytöt olivat harvassa, jotka spagaattiin ylsivät.

Ensimmäinen virheeni tapahtui, kun minua ja isoveljeäni kiellettiin työntämästä mitään nenään. Isoveli jouduttiin viemään lääkäriin asti, koska oli mennyt työntämään pienen kiven sieraimeensa, joten aivan syystä meitä neuvottiin. Tullessamme lääkärireissulta, menin pihalle leikkimään ja mietin kieltoa. Oli pakko kokeilla. Otin sellaisesta tillin näköisestä rikkakasvin päästä pienen keltaisen pallon, kai se kukinto oli, ja työnsin pallon sieraimeeni. Ja mitä tapahtui? En saanutkaan palloa pois nenästä. Iski paniikki. Mitä tehdä? Juurihan meitä oli kielletty kokeilemasta moista. Yritin kaivaa nenääni, mutta pallo vain tunkeutui syvemmälle sieraimeeni. Hiivin keittiöön ja otin teelusikan. Aloin kaivaa nenääni teelusikan varrella. Nenästäni alkoi valua verta. En tarkkaan muista, mitä tapahtui. Sainko palleron nenästä omin voimin pois vai pitikö tunnustaa tekoni vanhemmilleni. Ehkä tapahtumasta sain kuitenkin jonkinlaisen opetuksen.

Ensimmäinen roolini oli kolmannella luokalla koulussa, kun joulunäytelmän tonttutanssiin piti kaikkien tyttöjen osallistua. Tanssia hiottiin ja hiottiin monen monituista kertaa. Kaikilla tuntui olevan jalat hallussa ja kuviot selvinä, paitsi minulla. En ollenkaan ymmärtänyt, kuinka yksi tanssiparin käden alta meno suoritettiin niin, etteivät kädet irtaantuneet toisistaan. Aina meni pieleen. Siis aivan joka kerta. Tanssiparini tietenkin kertoi opettajalle ja minä sain opettajalta nuhteita, vaikka olisi kenties pitänyt neuvoa paremmin, kuinka liikesarja tehdään. Jäivät roolit sen jälkeen melko vähäisiksi.

Ensimmäinen lääkärikirjani ei ollut minun, eikä se ollut edes mikään roskaromaani, vaan kotimme kirjahyllystä löytyvä kokonainen tietosanakirjasarja erilaisista sairauksista. Huh huh. Oli siinä pienellä tytöllä ihmettelemistä ja kammoksumista. Joka kerta, kun jonkin kirjoista otin käteeni, ja aloin sitä selata, tunsin, kuinka minulla olivat kaikki mahdolliset oireet ja sairastin jotain vakavaa sairautta. Entä ne kirjan kuvat? Vertasin ihokuvia omaan ihooni ja aina löysin jonkin merkin jostain kamaluudesta. Hammaskalustokuvia en edes iljennyt katsella. Tunsin vain, kuinka omat hampaanikin ehkä aivan kohtapuoliin tippuisivat suusta.

Ensimmäinen ulkomaanmatkani, joka on jäänyt elävästi mieleeni, on Tukholman risteily ystäväni ja ystäväni äidin kanssa. Olimme ystäväni kanssa ehkä viidesluokkalaisia. Ystäväni opetti minua, kuinka pitää sanoa jag förstår inte, jos joku ruotsinkielinen meitä puhuttelee. Vanhempani olivat olleet hieman risteilyä vastaan, mutta tarpeeksi kun kinuaa, niin tahtonsa läpi saa. Vanhempani olivat antaneet minulle matkarahaa, jonka pyysivät pitämään itselläni, jos jotain sattuisi. Lisäksi olivat antaneet rahaa ystäväni äidille. Jostain syystä annoin kuitenkin kaikki rahani ystäväni äidille. Meillä ei ollut hyttiä, koska siihen aikaan risteiltiin paljon ilman hyttiä. Nukuimme kansipaikkamatkustajille varatussa tilassa. Muistan, että yö oli rauhaton, mutta kai sitä jotain tuli nukuttua kuitenkin. Aamulla aloimme lähestyä Tukholmaa ja tarkoituksena oli mennä aamiaiselle. Ystäväni äiti alkoi kaivaa käsilaukkuaan. Lompakkoa ei löytynyt mistään. Ei siis mistään. Tutkimme penkkien välit ja kaikki, mutta ei. Lompakko oli ja pysyi poissa. Se oli varastettu. Ilmeisesti joku lainasi tai antoi meille rahaa niin, että pärjäsimme jollain tavoin, mutta voitte kuvitella, kuinka surkea ulkomaanmatkasta lopulta tuli.

Ensimmäinen äänilevyni oli muistaakseni jokin 80-luvun kotimainen kokoelmalevy. En oikeasti muista, vaikka minulla jossain vaiheessa äänilevyjä vino pino olikin.

Ensimmäinen lentoni on ehkä tapahtunut ennen tätä, mutta tämän muistan. Voitin 18-vuotiaana Bulgarian matkan. Lähdin äitini kanssa lomamatkalle kohti Bulgarian kultahietikkoa. Isäni vei meidät lentokentälle. Hän oli jäänyt lentokentän kahvioon katselemaan lähtöämme ja ajatellut mielessään, että Luojaa saa kiittää, jos reissulta palaamme. Lentokone oli hänen mielestään järkyttävän näköinen. Äitini ja minä emme sellaista ajatelleet. Sitä vain hieman kummeksuin, että lentokoneessa tupakointipaikat olivat kätevästi käytävän toisella puolella. Verhoa sai hieman vedettyä eteen suojaksi, mutta ihan oikeasti tupakansavu leijui harmaana koko lentokoneen sisätiloissa.

Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini oli saman ikäinen tyttö kuin minä. Muistelen, että tyttö olisi asunut Pälkäneellä, mutta muistikuva voi olla aivan väärä. Kirjoittelimme säännöllisesti, kunnes tyttö yhdessä kirjeessä kertoi, että kirjoittelu täytyy lopettaa, koska hän ei enää ennätä kirjoitella. Nätisti teki, kun asian ilmoitti, eikä jättänyt viimeistä kirjettä kirjoittamatta.

Ensimmäinen työpaikkani oli Tuusulan kunnalla kesätyöntekijänä. Olin ystäväni kanssa puisto-osastolla töissä ja tehtäviimme kuului kitkeminen, kitkeminen ja kitkeminen. Joskus saimme myös leikata nurmikkoa, kun muu porukka oli lomalla tai lopettanut kesätyöt. Ensimmäisenä työpäivänä hieroimme toistemme selkiin kahden suojakertoimen aurinkoöljyä. Me vaaleaihoiset nuoret tytöt kärvensimme myös selkämme. Ensimmäinen kerta muuten sekin, kun rakoille asti poltin ihoni.

Ensimmäinen ihastukseni oli ala-asteella eka- tai tokaluokkalaisena, vaikka lastentarhassa olikin eräs poika, joka lyöttäytyi aina jonkun tytön seuraan. Parivaljakkoa eivät saaneet muut lähestyä. Muistan, kuinka tytöt (jo sen ikäisinä!) marssivat jonossa pojan ja tytön ohi ja tekivät pilkkaa. Itsekin vietin kyseisen pojan kanssa yhden päivän, kunnes kaksi pojanviikaria (!) tuli hakemaan minut omiin leikkeihinsä. Mutta tämä lastentarhan yksinäinen poika ei kuitenkaan ikinä ollut ihastukseni.

Ensimmäinen kannanottoni on se, jota en edes muista, koska kannanottoja voi olla niin monenlaisia.

Ensimmäinen paitapukuni on edelleen ostamatta.

Ensimmäinen asuntoni oli pieni, mutta viihtyisä kaksio. Ei kuitenkaan oma, mutta ensimmäinen asuntoni kuitenkin, johon muutin, kun vanhempieni luota lähdin.

Huh, tästä listasta tulikin pitkä. Kiitos, jos jaksoit tänne asti lukea. Ja jos kuvat ovat jotenkin ihmeellisesti, niin niitä oli tällä kertaa hieman vaikea saada tänne. 😊

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Toukokuussa Bloggariklubi kokoontui kevään viimeisen kerran. Vieraina olivat Pirkko Saisio, joka raotti Kansallisteatterille kirjoittamansa, syksyllä ensi-iltansa saavan, juhlanäytelmän Koivu ja tähti kulisseja sekä Sinikka Nopola, joka kertoi uutuuskirjastaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY, 2017). Ilta oli ratkiriemukas, koska Saision ja Nopolan keskustelut päätyivät jostain kumman syystä aivan omalle tasolleen. Hauskan illan päätteeksi saimme mukaamme Nopolan uutuuskirjan, josta lähtee iso kiitos kustantajalle.

Sinikka Nopola ja Pirkko Saisio

Onko teillä tämmöistä? on kokoelma lyhyitä tarinoita ja kertomuksia. Löytyy esseetä, novellia ja kolumnia. Yhteistä kertomuksille on, että maailman menoa katsotaan pilke silmäkulmassa ja omalle itselle uskalletaan nauraa. Kirjan tarinat on jaoteltu omien sarjojen alle. Onko teillä tämmöistä? -sarja esittää kysymyksiä, joiden tarinoita lukiessa tulee tunne, että näin se juuri on ja vieno puna nousee poskille. Omia sarjakokonaisuuksia ovat saaneet Ansku ja Pera. Pariskunta käy keskusteluja, jotka eittämättä päätyvät siihen, että Ansku ottaa eron. Miksikö? No, siksi, ettei Pera mahdu Anskun asettamiin raameihin. Entä mitä elämästä muistetaan? Elämästä muistetaan esimerkiksi ensimmäinen nukkeni, ensimmäinen virheeni ja ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini. Eivätkä ne muistot aina välttämättä ole niin fiksuja ja filmaattisia, vaan useimmiten ensimmäisiä muistoja himmentää jonkinlainen nolous.

Sinikka Nopola osaa kirjoittaa hauskasti. Tarinat ovat satiirisia, täynnä ironiaa olevia ja tragikoomisia. Nopola kertoi Bloggariklubilla, että osa kertomuksista on omaelämäkerrallisia. Nopolasta on pakko pitää, koska hän on uskaltanut kirjoittaa omia tarinoitaan kirjan sivuille asti, vaikka tarinat päättyisivätkin nolosti ja aika usein ne päättyvät. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen ja kertoo sen vielä suurelle kansalle, on rohkea. Pidin myös siitä, kuinka Nopola käsittelee elämää. Ei sen elämän välttämättä niin vakavaa tarvitse olla. Mukavaa, kun elämän eri tapahtumille voi nauraa. Iloiset ihmiset ovat aina hauskempia kuin tosikot. Elämästä löytää paljon huvittavia piirteitä, jos vain asenne on kohdillaan.

Nopolan teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Suomen kieli on selkeää ja konstailematonta. Ei tarvitse käyttää hienoja sivistyssanoja, jos asiat tulevat kerrotuksi yksinkertaisemminkin. Kirjan selkeys on myös yksi piirre, josta pidin kirjaa lukiessani. Onko teillä tämmöistä? on ennen kaikkea viihdyttävä lukupaketti.

Nyt kun olen päässyt kehumisen makuun, niin vielä on pakko kehua kirjan kansipaperit. Kansipaperien hurjan hauskojen sarjakuvamaisten hahmojen takana on Hannu Hyrske. Muuten hienosta kansipapereista on vastannut Martti Ruokonen.

Kannattaako Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? lukea? Ilman muuta kannattaa. Jos et ole lukuihmisiä, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Lyhyitä, hauskoja tarinoita, jotka laittavat ihmisen nauramaan. Oli muuten taas kerran kirja, jota luin työmatkoilla junassa ja hymyilin samalla typerästi. Kanssamatkustajat mahtoivat miettiä, viiraako päässäni enemmänkin.