Hyväuskoinen hölmö ja vähän muuta

Aamulla mennessäni töihin piipahdin työpaikkani lähellä olevaan Valintataloon. Olin herännyt keskellä yöllä, enkä ollut saanutkaan heti uudestaan unta, vaan oli tullut valvottua ja mietittyä – yllätys, yllätys: työasioita. Silmäni olivat aamulla täysin ristissä, joten ajattelin hakea Valintatalosta Nescafén pikakahvia. Siis sellaisia pusseja, joiden sisältö sekoitetaan kuumaan veteen ja nautitaan. Makuina on esimerkiksi cappuccino. Kahvia juon todella harvoin, joten näillä Nescaféilla on välillä mukava herkutella ja herätellä itseään uuteen päivään.

Kauppaan päästyäni valitsin nopeasti kahvijuomapakkauksen ja olin jo aikeissa siirtyä kohti suklaahyllyä, kunnes silmäni nauliutuivat teehyllyyn. Työpaikalla oleva teepussilaatikko vetelee viimeisiään, joten päätin ostaa teetäkin. Työpaikallani jokainen tuo omat teet ja kahvittelijoille on oma kahvipakettisysteeminsä. Jaahas, kaupan hyllyn reunassa luki monessa kohtaa, että ”poistuva tuote alennettuun hintaan”. Hyvä, heti aamusta pelkkää säästöä siis. Hieman ihmettelin, miksei poistuvien tuotteiden kyljissä ole alelappua, ja paljonko sitä alennusta ylipäätään annetaan. Irtoteepakkauksissa lappuja näytti olevan, mutta ne eivät sovellu työpaikalle ja sitä paitsi alennetut irtoteet eivät mielestäni olleet mitenkään edullisia. Valikoin mukaani loppujen lopuksi jonkin Twiningsin lajitelman. Vielä suklaapatukka ja Mynthonit ja sitten kassalle.

Ihmettelin laskun loppusummaa ja sitä, miksi alennettuja teepaketteja oli kassahihnan vieressä. Ostokset kuitenkin kassiin ja nokka kohti työpaikkaa. Kävellessäni työpaikalle luin samalla kauppakuittia. Argh! Minua huijattiin! Ei se teepakkaus mitään alennuksessa ollut ja maksoin siitä kalliin hinnan. Prismasta olisin saanut teepakettini edullisemmin. Voi että minua harmitti heti aamusta, mutta tapahtuneellehan ei oikeastaan voi mitään. Mitäs luotin kaupan hyllyteksteihin. Miksen vain luottanut siihen, että aletuotteiden pitäisi olla oranssilla alennustarralla laputettuja. No, paras olla miettimättä asiaa sen enempää. Teepussilaatikko työpöydän laatikostoon ja töihin.

Saadessani koneen auki alkoi kännykkä muistuttaa. Piti soittaa työpaikkalääkärille. Torstai-illalla kaivoin esiin paperisen verenpainelääkereseptin antaakseni sen miehelle, joka täällä asuu. Miehen piti hakea minulle satsi lääkkeitä. Onneksi satuin vilkaisemaan päivämäärää. Reseptissä komeili päiväys 15.10.2014. Siis reseptihän oli vanhentunut keskiviikkona tai torstaina. Lääkärikeskuksen asiakaspalvelussa kerrottiin, ettei kumpikaan työpaikkani työpaikkalääkäreistä ollut paikalla perjantaina. Samalla kysyttiin, onko reseptillä kiire. Kerroin selviäni ehkä viikonlopun yli. Kuka sitä nyt tarkkaa määrää muistaa, paljonko niitä lääkkeitä on jäljellä. Ajanvaraus lupasi välittää jollekin muulle työpaikkalääkärille soittopyyntöni. Onpa muuten mukava kertoa avokonttorissa tällaisia asioita. Blogin välityksellähän se on aivan eri asia.

Siinä sitten tein töitä ja odotin lääkärin soittoa. Aina kun nousin työpöytäni äärestä, unohdin tietysti kännykän pöydälleni. Onneksi kuitenkin satuin istumaan pöydän ääressä silloin, kun lääkäri soitti. En sitten halunnut selvittää asiaa kaikkien kuullen, joten pakenin naisten vessaan keskustelemaan. Hyvä tuuri kävi siinä suhteessa, ettei siellä ollut kukaan parhaillaan asioimassa. Pyysin lääkäriä uusimaan reseptin, niin hänpä olikin tarkkana miehenä. Hirvittävä kuulustelu käyntiin. Tunsin olevani tuomiolla, ja vaikka puhuin totta, tuli tunne, että yritin jotenkin huijata. Myönnettäköön, että en ole aktiivinen verenpaineen mittaaja, joten sen suhteen minun on nyt tehtävä parannus. Lopputulema oli, että resepti tuli uusittua, mutta samalla sain passituksen kalium-kokeisiin. On kuulemma liian pitkä aika edellisestä. Minulla ei edes ollut tietoa, että sitä jotenkin seurattaisiin, jos on verenpainelääkitys. No, oppia ikä kaikki. Helpommalla olisin kuitenkin päässyt, jos olisin tajunnut hakea lääkkeet ajoissa ennen reseptin vanhenemista.

Töistä livahdin perjantain kunniaksi aikaisin pois. Viikolla tuli tehtyä sen verran monta pidempää päivää, että viikon tunnit tasan tarkkaan tulivat täyteen ja ylittyivätkin, joten pieni varaslähtö ei ollut haitaksi. Kotikaupunkiini päästessäni suunnistin kohti Citymarkettia. Tarkoitus oli katsastaa Hintarallit. Ostoskoriin päätyi kasvovettä ja kissanruokaa. Karkkihyllyn ohi kävellessäni huomasin, että vitosella saisi kolme Fazerin makusuklaata. Nam. Halpaa ja tästä olisi iloa pitkään tai sitten ei, koska joku kuitenkin syö kaikki suklaat kaapista. Siinä sitten valikoin suklaita. Sininen levy, punainen levy ja Mariannelevy. Sitten kassajonoon.

Vuoronikin tuli joskus. Hieman hämmästyin laskun loppusummaa. Katsoin aamusta viisastuneena heti kuittia. Kaikki kolme suklaalevyä normaalihintaan! Oli pakko kysyä. Kassatyttökin katsoi kuittia ja sanoi, että kyllä suklaiden piti alennuksessa olla. Otti vielä mainoslehtisen esiin ja totesi, että makusuklaat kolme kappaletta vitosella. Soitti infoonkin tarkastaakseen asian. Kyllä, makusuklaat kolme vitosella, mutta sininen ja punainen eivät ole makusuklaita. Juuri niin. Mitä ne sitten ovat, jos eivät miltään maistu? Tyttö sanoi, että voisin vaihtaa tuotteet. Vastasin, että antaa olla, mutta kannattaisi kyllä merkitä alennustuotteet hieman tarkemmin, koska siniset ja punaiset levyt ovat siellä niiden MAKUSUKLAIDEN keskellä. Luultavasti en ole viikonlopun ainoa ralliajaja, joka haksahtaa siniseen ja punaiseen luullen niidenkin kuuluvan alennuksen piiriin. Sen verran karvas maku tästä kaupasta jäi, että suklaalevyt ovat kaapissa, eikä niitä ihan heti avata. Tästäkin saan tietysti syyttää vain itseäni. Hölmö, kun en ymmärrä, mikä on makusuklaa.