J.K. Rowling: Paikka vapaana

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi J.K. Rowlingin Paikka vapaana (Otava, 2012). Kannatin ehdotusta, koska en ole lukenut muita Rowlingin kirjoja kuin maailmankuulut Potterit. Halusin tietää, kuinka Rowling onnistuu täysin toisen tyyppisessä kirjallisuudessa. Kiinnosti myös suomennos, jonka Ilkka Rekiaro oli tehnyt englanninkielisestä alkuteoksesta The Casual Vacancy (2012).

Pagfordin pikkukaupungissa kohisee. Pidetty kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother menehtyy äkillisesti. Juorut lähtevät välittömästi liikkeelle ja aika moni haluaa periä Barryn paikan valtuustossa. Täytyykö järjestää vaalit vai voiko asiassa oikoa? Yksi valtuustoon pyrkijöistä on Simon Price. Mies, josta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitään. Perheen piirissä mies on sen sijaan pelätty ja kiivasluonteinen. Apulaisrehtori Colin Wall haluaa myös valtuustoon, koska hän ihannoi Barrya ja haluaa jatkaa Barryn tekemää työtä. Colinin ongelmana on psyykkinen puoli. Mies on hermoraunio. Miles Mollison puolestaan on isänsä Howardin ja äitinsä Shirleyn mielestä paras valinta valtuustoon, koska silloin Mollisonit saisivat todellakin hallita Pagfordia. Onhan Howard itsekin valtuustossa ja Shirley valtuuston sihteeri. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten pitäisi. Barry Fairbrotherin haamu alkaa kirjoitella kaupungin nettisivuille harjaavia ja halventavia kirjoituksia ehdokkaista ja valtuutetuista. Kuka on kirjoitusten takana?

Mitä piti lukupiiri kirjasta? Kirjan alku oli useamman lukupiiriläisen mielestä kankea, mutta kun tarina otti tuulta siipiensä alle, niin sitten oltiinkin jo koukussa. Yllätystä aiheutti se, että kirjan aihe oli niinkin arkinen kuin kunnallispolitiikka. Toisaalta politiikassa on aina kähmintää. Siellä, jos jossain, sattuu ja tapahtuu. Rowlingia luettaessa olisi kyllä haluttu, että tarinassa olisi ollut enemmän mielikuvitusta.

Kirjan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu henkilögalleria, joka tosin on melko laaja. Rowling on kuvannut kirjan henkilöt pikkuilkeästi. Lukija pystyy näkemään silmissään tietynlaisten ihmisten irvikuvat. Henkilöt ovat myös kirjan ehdoton suola. Lukiessa tarina alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän, kun ymmärtää ihmissuhteiden voimasuhteet ja muut kytkökset. Kirjan henkilöitä esitettiin monista näkökulmista, jolloin henkilöistä tuli ikään kuin elävämpiä. Poikamies Gavin on suhteessaan naisystäväänsä Kayhin täydellinen sika. Toisaalta monen mielestä Gavin on verrattoman mukava heppu. Shirleystä puolestaan saa niin kammottavan kuvan, etten ikinä haluaisi kuulua hänen piireihinsä. Rowling on ottanut aikuisten lisäksi kirjaansa joukon nuoria, jotka antavat kirjaan omaa lisäväriä ongelmineen ja tekoineen. Kirjassa oli myös keskeisten henkilöiden lähipiirin ihmisiä, joille Rowling ei ollut antanut paljonkaan tilaa. Ja miksi olisi antanutkaan, jos heillä ei sinänsä ollut tarinan kannalta oleellista tekemistä.

Kirjasta löytyy useita pienempiä tarinoita, eivätkä kaikki ole kauniita. On huumeiden käyttöä, on seksuaalista hyväksikäyttöä, on viiltelyä, on väkivaltaa. Rowling luo lukijalle tarjottimellisen elämänkirjoa kaikkine kammotuksineen. Kirjan yleistunnelma on synkähkö, vaikka aina välillä jostain pilkahtaa hieman auringonkajoa. Kirja on hyvin monitasoinen. Täytyy myöntää, että Rowling osaa kirjoittaa muutakin kuin Pottereita.

Lukupiirissä keskustelua aiheutti myös se, kuinka ihmiset voivat sulkeutua omaan itseensä niin, etteivät huomaa, jos jokin ei ole niin kuin pitäisi. Jonkinlaisten tuntosarvien pitäisi värähdellä, jos näkee selvästi jotain sellaista, mikä ei ole normaalia. Ollaanko me ihmiset todellakin nykyään niin itsekeskeisiä, ettei osata auttaa, jos joku apua tarvitsee?

J.K. Rowlingin Paikka vapaana kannattaa ottaa lukulistalle silloin, kun on aikaa syventyä paksuun romaaniin.

Lukupiiri antoi kirjalle tähitä 4 (asteikko 1-5).

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Mitä olisi joulu ilman Harry Potteria? Ehkä hieman mielikuvituksetonta ja pelkkää perinteistä jästijuhlaa. Onneksi olin varannut kirjastosta uusimman Harry Potterin heti, kun kuulin, että sellainen on ilmestymässä. Kirja odotti lukuhetkeään ja eräpäivä alkoi painaa päälle. Joulupäivänä kaivoin kirjan vihdoin esiin ja annoin tarinan viedä minut taikojen maailmaan. Niin, kirjahan on siis J.K. Rowlingin ja John Tiffanyn yhdessä kirjoittama teos Harry Potter ja kirottu lapsi – osat yksi ja kaksi (Tammi, 2016). John Thorne puolestaan on kirjoittanut tarinan näytelmäksi. Englanninkielinen alkuteos on nimeltään Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two. Kirjan on suomentanut takuuvarma Potter -suomentaja Jaana Kapari-Jatta. Kirjan laulut ja riimittelyt puolestaan on suomentanut Oona Kapari.

On kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä, kun edellisen kirjan tapahtumat päättyivät. Harry ja Ginny saattavat lapsiaan Jamesia ja Albusta Tylypahkan junalle. Albus on aloittamassa ensimmäisen vuotensa velhokoulussa, eikä kaikki mene niin kuin hän kuvittelee. Ensinnäkin hän ystävystyy Scorpiuksen kanssa, joka on Draco Malfoyn poika. Toisekseen lajitteluhattu lajittelee Albuksen Luihuiseen, ei Rohkelikkoon, johon kaikki luulivat Albuksen päätyvän. Albus ja Scorpius tuntevat itsensä syrjityiksi Tylypahkassa, ja ehkä muutenkin koko elämässä. Neljäntenä Tylypahkan vuotena Albus vetää Scorpiuksen mukaansa seikkailuun, jonka tapahtumat meinaavat jättää jälkensä nykyisyyteen. Virheitä sattuu ja nykyisyydestä meinaa tulla hirvittävä. Selviytyvätkö pojat pinteestä vai tarvitaanko apuvoimia?

Kirjan parasta antia olivat tutut henkilöhahmot aiemmista Pottereista, mutta vain hieman vanhempina versioina. Harry ja Ginny ihastuttavana avioparina. Määrätietoinen Hermione ja hieman ulalla oleva Ron myös onnellisesti aviossa. Professori McGarmiwa, Dolores Pimento, Kalkaros, Murjottava Myrtti. Henkilöhahmojen myötä muistuivat mieleeni vanhat Harry Potter -kirjat. Tekisi mieli lukea koko kirjasarja uudestaan, jos vain olisi aikaa kaikelta muulta lukemiselta.

Kirja on näytelmäkäsikirjoitus ja siksi ehkä joillekin lukijoille hieman vieras tapa lukea kirjaa. Itse olen jonkin verran näytelmäkäsikirjoituksia lukenut, enkä kauheasti vierastanut lukea kirjaa, vaikka se erilaista onkin kuin tavallisen romaanin lukeminen. Kirja etenee kohtauksesta toiseen. Välillä mielestäni melko äkkinäisestikin ja vaatii lukijalta hyvää eläytymiskykyä ja kenties tietoa Potterin taikamaailmasta. Mielestäni näytelmään oli ehkä hieman liiaksi otettu efektejä aiemmista Potter -kirjoista. On näkymättömyysviittaa ja kelmien karttaa ja monta muuta tuttua juttua. Tietysti miksipä ei käyttää hyviksi todettuja tehostekeinoja, mutta olisin ehkä kaivannut jotain uutta ja yllättävää. Kirja on kuitenkin nopealukuinen ja vie ajatukset mukavasti taikamaailmaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi saivat kantaesityksensä Lontoossa kesällä 2016. Kirjaa lukiessa tuli vahva tunne siitä, että tämän haluaisin nähdä teatterin näyttämöllä. Lontooseen ei ehkä tule lähdettyä näytelmää katsomaan, mutta olisiko joku suomalainen teatteri niin rohkea, että yrittäisi saada esitysoikeudet Suomeen? Jos olisi, niin taatusti lähtisin lippuja hankkimaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi kannattaa ehdottomasti lukea, jos on lukenut muutkin Potter -teokset. Näytelmäteksti antaa mukavan irtioton jästiydestä, vaikkakaan ei yllä aiempien Potter -kirjojen maailmaan, koska näytelmäteksti on vuorosanoja, ei paikkojen ja olosuhteiden tarkempaa kuvailua.