10.4.2018

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja


Tuli luettua tiiliskiviteos, mutta ei mikä tahansa tiiliskiviteos, vaan Jussi Parviaisen elämäkerta. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi, 2018) avaa ovet vihatun ja rakastetun suomalaisen kulttuurivaikuttajan Jussi Parviaisen elämään. Kumpaanko ryhmään minä kuulun? Vihaajiin vai rakastajiin? Myönnän. Kuulun rakastajiin ja kuvittelin kenties olevani ainut tähän ryhmään kuuluva, mutta ehkä en kuitenkaan ole. Muistan jo nuorena lukiolaistyttönä 1980-luvulla ihannoineeni Parviaista. Jussi Parviaisen julkisuuskuva oli mielestäni hurmaava, vaikka joku sanoikin jotain toista. Sittemmin rakkauteni laimeni, kun omaan elämääni tuli kaikkea muuta ja nuoruuden kiihkokin tasaantui. Tämän kirjan kautta ihastuin kuitenkin Parviaiseen uudestaan.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja lähtee sieltä, mistä pitääkin eli lapsuudesta. Kuhmossa lapsuutensa asunut Parviainen muutti metsien keskeltä Helsingin kivitalomaisemaan päästessään Teatterikouluun opiskelemaan. Parviaisen opiskeluaikana koulu muuttui Teatterikorkeakouluksi. Opiskelujen jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan näytelmiä. Diletantilla Parviainen suututti Jouko Turkan, mutta Jumalan rakastaja sen sijaan käänsi Turkan pään. Tämän jälkeen Teatterikorkeakoulun rehtorin virassa oleva Turkka halusi Parviaisen kouluun opettamaan dramaturgiaa. Tästä alkoi kuuluisa yhteistyö, josta riittää puhumista vielä tänäkin päivänä. Teatterikorkeakoulun opettajan virasta lähtiessään Parviainen siirtyi kokonaan vapaaksi taiteilijaksi. Töitä idearikkaalta mieheltä ei ole ikinä puuttunut tai voisiko sanoa, että mies on itse työllistänyt itseään, jos ja kun mikään taho ei ole halunnut hänen teoksiaan ottaa vastaan. En nyt kuitenkaan sen enempää ala referoida Parviaisen elämää, koska jokainen voi tarinan kirjasta lukea. Sen sijaan haluan nostaa esiin seikkoja, jotka kolahtivat itselleni kirjaa lukiessani.

Uskonto on kuulunut vahvasti Parviaisen elämään jo lapsuudesta saakka. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka hyvin Parviainen Raamatun on sisäistänyt. Tämä tulee toki esiin myös useissa Parviaisen teoksissa, joissa on joko suoria tai epäsuoria viittauksia uskonasioihin. Yllättävää oli lukea Parviaisen Pimeyden rakenteesta, jossa ihmiset ovat tietämättään elämän ja kuoleman välitilassa. Tämä oli kyllä sellainen juttu, josta tuli heti mieleen Laura Lindstedtin Oneiron, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Kuvausten perusteella Pimeyden rakenteessa oli hyvin samankaltaisia kuvauksia kuin Oneironissa. En tiedä, onko tämä normaalia, että ihmiset ajattelevat elämän ja kuoleman välillä olevan jonkinlaisen välitilan. Itselleni tällainen ajatus tuli vastaan ensimmäisen kerran, kun luin Oneironia. Nyt hämmästelen sitä, että Parviainenhan on tästä kirjoittanut jo paljon aiemmin.

Jussi Parviaisesta ei voi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Minulle kirjassa kerrotut Teatterikorkeakoulutapaukset toivat nostalgisia muistoja. Itse en tietenkään ole Teatterikorkeakoulussa ikinä opiskellut, mutta muistan, kuinka nuoruudessani kohistiin Turkasta ja yleensä siinä samassa myös Parviaisesta. Tulipa sellainenkin mieleen, kuinka lukion toinen äidinkielenopettajani ohjasi meitä nuoria ihmisiä teatterin pariin. Opettaja hommasi yleensä liput Teatterikorkeakoulun esityksiin, koska niihin pääsi halvalla sisälle. Voimakkaimpana teatterikokemuksena niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni Jouko Turkan käsikirjoittama ja ohjaama Mällisen metkut. Hurjaa oli.

Entä sitten Jussi Parviainen ja Jumalan teatteri? Jostain kumman syystä Jussi Parviaisen nimi vedetään aina samaan lokaan, kun aletaan puhua Jumalan teatterista. Olen tätä ihmetellyt jo 1980-luvulta lähtien. Ryhmän jäsenet, jotka älyttömän Jumalan teatteri -esityksen toteuttivat, opiskelivat toki Teatterikorkeakoulussa, mutta miehet hoitivat esityksen itsenäisesti. Ei siinä tarvittu Parviaista, eikä Turkkaa. Toki Turkka heti puolusti oppilaitaan, ja tässä yhteydessä Parviainen lähti mukaan. Kirjassa Parviainen kertoo, että teki virheliikkeen, kun lähti tukemaan Turkkaa ja puolustamaan Jumalan teatterilaisia. Tämä oli yksi suuri syy siihen, miksi Parviaisesta tuli vihattu henkilö teatterilaisten keskuudessa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että yksi Jumalan teatterilaisista työskentelee nykyään Teatterikorkeakoulussa.

Kirjaa lukiessani ajattelin usein, että Parviainen on ollut noin kolmekymmentä vuotta aikaansa edellä. Parviaisen teokset jo pelkästään puhuvat omaa tarinaansa siitä, kuinka rohkea mies Parviainen on. Hän on tehnyt sellaisia teoksia, joita on itse halunnut, ja joita vimma on ajanut häntä tekemään. Mietin myös sitä, kuinka Parviainen jo 1980-luvulla osasi alkaa tietoisesti rakentaa omaa imagoaan. Silloin se oli mielestäni Suomessa harvinaista. Nykyäänhän kaikki vähänkään julkisuudessa pyörivät yrittävät rakentaa julkista imagoa itselleen.

Parviaisen tapa työskennellä on selkeästi pakkomielteistä. Kun mies pääsee vauhtiin, hän saattaa linnoittautua neljän seinän sisään tunti- ja päiväkausiksi, ja pelkästään kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikuttaa tosi maaniselta touhulta, mutta toisaalta tällaista täytyy ihailla. Jos joku uppoutuu työhönsä niin täydellisesti, että muu maailma jää sivuosaan, on se melkoisen kunnioitettavaa. Erikoista oli lukea myös siitä, kuinka Parviainen on kuvauttanut Yksinteoin 2 -elokuvaa suljetussa Lapinlahden mielisairaalassa. Eikä tämäkään tietysti miehelle ole riittänyt, vaan välillä mies on hakenut suljetusta sairaalasta apua masennukseensa ja viettänyt sairaalassa aikaansa, kun oma koti on tuntunut liian ahdistavalta paikalta.

Jussi Parviainen on ollut naimisissa useampaan otteeseen. Kirjassa avioliittoja ei sen enempää availla, vaikka Parviainen kuvaileekin ahdistuksiaan, joita jokainen rikkoutunut avioliitto on miehessä saanut aikaiseksi. Kirjasta välittyy kuva miehestä, joka rakastuessaan antautuu suhteeseen täysillä. Parviaiselle perhe on pyhä asia. Perheen rikkoutuminen on asia, joka vetää miehen mielen apeaksi ja surulliseksi.

Maria Roiha on tehnyt valtavan yhteistyön Jussi Parviaisen kanssa, kun ovat työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Roiha on tehnyt kirjaa varten myös lukuisia henkilöhaastatteluja. Nämä antavat kirjalle ehdottomasti mieletöntä lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies. Mielestäni Parviaisen elämäkerta on samalla leikkaus suomalaiseen teatterimaailmaan sekä kuvaus siitä, millaisessa murroksessa teatteri oli 1980-luvulla. Kirjassa on ylipäätään hyvin vahvaa ajankuvausta.

Maria Roihan Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja on kirja, jota suosittelen luettavaksi kaikille teatterimaailmasta kiinnostuneille henkilöille sekä tietenkin myös niille, jotka rakastavat elämäkertoja.

Kiitos kustantajalle, jolta sain tämän mahtiteoksen. Postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuodesta, mutta olen niin fiiliksissäni luettuani Jussi Parviaisen elämäkerran.










2 kommenttia:

  1. Tulin vaan huikkasemaan, että luen tätä parhaillaan, joten palaan lukemaan tekstisi, kun olen tehnyt tilit selviksi Jussin kanssa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiinnolla odotan, mitä kirjasta pidit. Itsehän nautin jokaisesta sanasta. :)

      Poista