Valehtelijan peruukki – totta vai tarua?

Mitä tapahtuu, kun Heini Junkkaala, Pirkko Saisio ja Marja Packalén päästetään samaan tilaan? Sitä en osaa sanoa tarkalleen, mutta arvelen, että puhetta on riittänyt, koska sen pohjalta Junkkaala on kirjoittanut Valehtelijan peruukin. Näytelmän, joka on Pirkko Saision ja Marja Packalénin muistoja täynnä tai jos ei ole, niin sitten joku on valehdellut pahemman kerran.

Mitä Valehtelijan peruukissa oikeastaan tapahtuu? Pirkko Saisio ja Marja Packalén astelevat näyttämölle ja aloittavat puhumisen. He kertovat elämästään. Muistelevat menneitä, puhuvat nykyisyydestä sekä suunnittelevat tulevaa. Suunta on kuitenkin selvä. Lähdetään nuoruusvuosista liikkeelle kohti ikääntymistä. Välillä voidaan palata muistoissa takaisin ja pohtia, mitä muuta tapahtui tai olisi voinut tapahtua. Onko aika kullannut muistot, sanotaanko suorat sanat vai onko kaikki kuitenkin pelkkää valetta, jonka katsoja imee itseensä ja miettii, että tämän minä tarkastan netistä. Nettihän tietää kaiken.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

Joku voisi ajatella, että on absurdia, että Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat näytelmän näyttelijät. Hehän siis oikeastaan näyttelevät omaa elettyä elämäänsä. Oikeasti näytelmä on todella kiehtova. Saisio ja Packalén ovat taitavia näyttelijöitä, mutta tavallaan toistensa vastakohtia. Saisio on voimakasluonteinen ja päämäärätietoinen. Packalén puolestaan on rauhallisempi ja hänen roolissaan näkee luontaista hyväksyjää ja pehmeyttä.

Näyttämöllä on monen monta vaatepuuta. Jokaiseen vaatepuuhun on ripustettu erilainen vaate. Vaatteilla on näytelmässä tärkeä rooli. Ne esittävät Saision ja Packalénin ihmissuhteita. Ihmisiä kuvaavat vaatteet on nimetty. Löytyy isää ja lasta, mutta mukana on myös Huivi, Silkki, Paita ja Kaulus sekä monta muuta. Saisio ja Packalén keskustelevat vaatepuissa oleville vaatteille tai siis ihmisille. Vaatteet eivät puhu, mutta kun toinen naisista lopettaa puhumisen, toinen jatkaa luontevasti oman suhteensa avaamista. Välillä keskustellaan samanaikaisesti, mutta tämä ei häiritse näytelmän seuraamista.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

Vaatteet saavat uuden merkityksen siinä vaiheessa, kun vaatteen kantaja on kuollut. Vaate riisutaan vaatepuulta ja siirretään näyttämön laidoille. Poismennyt on tämän jälkeen ikuisesti mielen sopukoissa. Välillä vaatteen kantaja unohdetaan, mutta häneen on helppo palata, kun jokin asiayhteys sitä vaatii. Aivan kuin oikeassa elämässä. Kuollut henkilö elää mielissämme, mutta emme aktiivisesti häntä muistele. Voimme kuitenkin palata muistoihin, kun saamme sopivan sysäyksen sille.

Musiikilla on suuri osuus ja merkitys näytelmässä. Portugalilaisen Marizan ääni täytti välillä koko salin. Upeaa kuunneltavaa sekä ilman muuta katseltavaakin. Vaatepuulla oleva Marizan kirkuvanpunainen juhlamekko sai tuulta purjeisiinsa. Upea näky. Mutta ei se musiikki siihen loppunut. On pakko sanoa, että hämmästykseni oli suuri, kun kuulin Pirkko Saision laulavan. Mikä ääni naisella onkaan! Nainen on todellinen monilahjakkuus.

Marja Packalén ja Pirkko Saisio

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

En voi muuta kuin ihastella Heini Junkkaalan kykyä luoda tällainen näytelmä. Toki Saisiolla ja Packalénilla on mielettömän suuri osuus tekstistä, mutta Junkkaala on kutonut kaiken kasaan. Tämän lisäksi hän on ohjannut näytelmän. Heini Junkkaala, minä fanitan sinua.

Valehtelijan peruukki on trilogian toinen osa. Odotus (KOM, 2009) on trilogian ensimmäinen osa ja olen kaikille niille kateellinen, jotka ovat näytelmän nähneet. Junkkaala kertoo käsiohjelmassa, että hänen haaveenaan on tehdä trilogian päätösosa kymmenen vuoden kuluttua. Sitä odotan.

Valehtelijan peruukki on näytelmä, joka saattaa hämmentää, mutta toisaalta, jos rakastaa kuunnella ihmisten tarinoita, niin tässä on näytelmä kaikille sellaisille. Sitä paitsi, jos on utelias luonne, niin tämä on ehdoton valinta.

Valehtelijan peruukki sai kantaesityksensä KOM-teatterissa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Käsikirjoitus: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Ohjaus: Heini Junkkaala

Dramaturgi: Elina Snicker

Lavastus- ja pukusuunnittelu: K Rasila

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos KOM-teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Ateria

Ilokseni Reader, why did I marry him? -blogin Omppu pyysi minut seurakseen KOM-teatteriin katsomaan Ateriaa. Minulla ei ollut näytelmästä mitään muuta mielikuvaa kuin Niko Saarela ja Juho Milonoff. Olin siis liikkeellä hyvin avoimin silmin ja tuntein. Mikä sitten oli lopputulema?

Ateriassa tapahtumat pyörivät hampurilaisbaarin takaosassa. Välillä käydään asiakkaiden äärellä itse ravintolasalissa, mutta syvällisiä keskusteluja ei haluta asiakkaiden kuultaviksi. Koistinen (Juho Milonoff) on hampurilaisbaarin työntekijälistoilla konkari, joka hallitsee hampurilaisten teon vaikka unissaan. Meke (Niko Saarela) puolestaan on untuvikko, joka ei millään ymmärrä sitä, että hampurilaisten tekemisessä ratkaisee aika. Työ on tarkkaan kellotettua, ja siitä riippuu tulevaisuutesi hampurilaisbaarissa. Mikään yritys ei halua tuottamatonta työvoimaa listoillensa.

Niko Saarela ja Juho Milonoff

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Juho Milonoff tai siis Koistinen hyörii ja päästelee tunteitaan ilmaan testosteronihöyryissään. Hän käskyttää ja komentaa Mekeä, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen nörtti. Milonoffin lavatyöskentely on uskomattoman voimakasta ja verbaliikkaa ei säästellä. Sylki saattaa hieman lennellä, mutta se kuuluu jotenkin asiaan. Meken asussa viihtyvä Saarela puolestaan vaikuttaa hieman eksyneeltä. Toisaalta kukapa ei uudessa työpaikassa samoin tuntisi. Mekessä on kuitenkin jotain sellaista, jolla hän saa hampurilaisbaarin työvoimapoliittisen tilanteen kääntymään päälaelleen. Kuka se oikeastaan käskyttääkään ja ketä?

Täytyy myöntää, että ensimmäinen ajatukseni näytelmästä oli, että kyseessä on työpaikkakiusaamisesta kertova näytelmä. Toki sitäkin näytelmästä löytyy, mutta kyllä tässä oli kyse paljosta muustakin. Uskon myös, että omat ajatukseni postattuani huomaan, että kaikki muut ovat löytäneet näytelmästä vaikka mitä muuta ajateltavaa. Ateriasta löytyy monia asioita, mutta yksi on aivan selvästi vallanjano. Koistisen ja Meken välillä on selkeää kiistaa vallasta. Kumpikin sitä haluaisi käyttää, ja Koistinen on sitä mieltä, että hän on ollut pidempään töissä, joten valta kuuluu hänelle. Meke puolestaan on sitä mieltä, että valta kuuluu sille, joka on taitavampi ja älykkäämpi. Miten ihmeessä tästä tulee eittämättä mieleen työmaailma? Tällaisia sotia käydään päivittäin eri puolilla maailmaa. Ihan myös täällä koti-Suomessakin.

Juho Milonoff

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Jos ajattelen vallanjanoa enemmän, on Koistinen toisaalta huipulla. Hänellä on valta hidastuttaa hampurilaistuotantoa tai tehdä sille ilkivaltaa. En viitsi edes kertoa, millaista ilkivaltaa, mutta hampurilaispaikan nimi Eat Shit and Die on jollain tavoin hyvin kuvaava. Tästä tulee aasinsilta seuraaviin ajatuksiini. Millaista hygienia oikeasti on elintarvikealalla? On tietyt lait ja määräykset ja niitä varmasti noudatetaankin, mutta tekeekö tilaisuus varkaan ja henkilökunta niskuroi, kun siihen on mahdollisuus. Mitä luultavammin vastaus on kyllä, vaikka työntekijän oma työpaikka saattaisi olla vaarassa. On myös välinpitämättömyyttä, joka saattaa laittaa hygieniasuositukset koville.

Koistinen ja Meke ovat kuitenkin ihmisiä, joilta löytyy omat herkät puolensa. Koistinen janoaa rakkautta. Sitä ei kaikesta huolimatta ole ollut tarjolla, joten Koistinen on rakastunut pehmiskoneeseen. Hieman yksipuolista rakkautta, mutta pehmiskone ainakin tarjoaa herkkujaan. Meke puolestaan on eläinrakas. Meken rakkauden kohteena on rotta, joka on kaikkien elintarvikealalla työskentelevien kauhu.

Niko Saarela

Kuva © Patrik Pesonius, KOM-teatteri

Ateriasta on moneksi. Näytelmän nähtyäni päällimmäinen ajatukseni oli, että siis mitä. Nyt kun esityksen näkemisestä on yli kaksi viikkoa, ovat ajatukset tasaantuneet ja näytelmästä on alkanut nähdä erilaisia puolia. Okko Leon tekstiin pohjautuva näytelmä on monitasoinen. Sen voi katsoa pelkkänä komediana, mutta sen voi ajatella olevan myös kannanotto erilaisiin isoihin teemoihin. Jokainen valitkoon kantansa. Ateria joko maistuu tai ei maistu. Minulle maistui, kunhan tarpeeksi sulattelin.

Ateria sai kantaesityksensä KOM-teatterissa keskiviikkona 31.10.2018.

Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela

Teksti: Okko Leo

Ohjaus: Mika Leskinen

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo

Kiitos KOM-teatterille kuvalainauksista.