Mitä minulle kuuluu?

Taisin luvata vuoden alkupuolella tai viime vuoden lopulla, että kerran kuukaudessa vähintään kirjoittelen jotain muuta kuin teatteri- tai kirjajuttuja. On aika lunastaa lupaus helmikuun osalta. Kuten jokainen blogini lukija on varmasti huomannut, on helmikuu ollut melkoisen hiljainen kuukausi postausten osalta. Syynä ei ole suinkaan kyllästyminen blogia kohtaan, vaan tauti. Siis ihan oikeasti! Voiko olla niin tautista aikaa kuin tämä talvi on ollut?

Perjantaina ennen joulua iski flunssa. Mies, joka täällä asuu, kommentoi, että olen aina jouluna kipeänä. Vastasin, että stressi laukeaa ja annan keholleni luvan relata flunssan muodossa. Joulunpyhät meni sängyssä maaten. Ei maistunut jouluherkut, ei edes pahemmin suklaa. Olin siis oikeasti kipeänä. Arki kun koitti, niin mitä tekee kroppani? Tervehtyy. Ainakin melkein. Neljä viikkoa oli kuin aaltoilevalla merellä. Milloin oli parempi olo, milloin pahempi. Töissä kitkuttelin, koska ajattelin, että kyllä tämä tästä, eikä ole edes kuumetta.

Lopulta tauti helpotti. Pari viikkoa meni kivasti, mutta sitten taas aivan kuin nurkan takaa yllättäen alkoi kurkkukipuilu. Oli kipeä ja ei ollut kipeä. Seuraavaksi oli vuorossa kuiva yskä ja nenä vuosi. Helmikuun kolmantena viikonloppuna nousi kuume. Olin oikeasti sairaana, vaikka itseasiassa olin jo pari päivää aiemmin mittaillut alilämpöä. Keuhkot rohisivat ja limaysköksiä riitti hurjia määriä. Yök. Kuumeviikonlopun sunnuntaina vielä mietin meneväni maanantaina töihin, mutta sitten päätin toisin. Varasin ajan työpaikkalääkärille. Onneksi varasin. Diagnoosi keuhkoputken tulehdus. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta eivät riittävästi. Ei antibioottia, vaan yskänlääkettä ja limaa irrottavia kapseleita. Kolme sairauslomapäivää ja lepoa.

Sairausloman jälkeen takaisin työpöydän ääreen. Olisi ehkä pitänyt mennä vielä käymään lääkärillä. Tänään on nimittäin ensimmäinen päivä, jolloin tuntuu taas siltä, että elämä voittaa. Postaamattomuudessa on siis taustalla ihan vain se, että sairastelut ovat vieneet voimat. Ei ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa.

Onneksi alkuvuoteen mahtuu kivojakin juttuja. Kun olin välillä niin sanotusti terveen kirjoissa, kävin teatterissa useampaan kertaan, oopperassa, elokuvissa ja Helsingin Kaupunginteatterin Pienen merenneidon pressitilaisuudessa. Jotain olen postannut, mutta lisää on vielä tulossa. Lisäksi huomenna on taas mukava ilta. Menen Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarhan ensi-iltaan. Olen ihan innoissani, koska kulttuuri antaa voimaa. Perjantaina olen puolestani menossa Kellumoon. Voitin Facebookissa olleessa kilpailussa itselleni ja ystävälleni tunnin rentoutuskellunnat. Olen niin täpinöissäni tästä, ja odotan uutta kokemusta hieman pelonsekaisin tuntein, mutta silti ihan positiivisella mielellä.

Sairastelujen ja kulttuurin ohella arkipäivät ovat olleet työntäyteisiä. Töissä on kiire, mutta toisaalta se on hyvä, koska en kestä sitä, jos töissä pitää pyöritellä peukaloita. Se on vihoviimeinen juttu. Olen myös tietenkin lukenut aina, kun se on ollut mahdollista tai aina, kun olen jaksanut. Ei päivää ilman kirjan koskettelua on ollut tämäkin alkuvuosi.

Herra Karvajalka on ollut koko alkuvuoden nyreissään. Tyhmät ilmat. Ei voi mennä ulos tai nyt onneksi voi. Silloin, kun ei voi mennä ulos, täytyy Herra Karvajalkaa viihdyttää. Monet kymmenet ”Kissa ja hiiri” -leikit ollaan vedetty. Välillä vain meinaa mennä hieman liian rajuiksi kissan leikit. Saa pelätä, että televisio tipuu tasoltaan, tai että maljakot tippuvat omilta tasoiltaan. Huh! Tällä viikolla aloitimme uudestaan iltaulkoilut, koska ne olivat kelien ja sairastelujen vuoksi pitkään pois pelistä. Tänään tosin huomasin, että Herra Karvajalka alkoi taas oireilla ja pestä kupeitaan. Olen päätynyt siihen, että kyseessä on Pikkupeto -blogin kirjoittajan nimeämä väreilevän ihon syndrooma. Jotenkin sopisi hyvin siihenkin kuvioon, että Herra Karvajalka kärsi nuorena poikana muutamaan otteeseen idiopaattisesta kystiitistä. Olen hieman sitä mieltä, että Herra Karvajalka on herkkä psyykeltään ja antaa mielikuvituksen liikkua villinä mielessään.

Mies, joka täällä asuu, on saanut samat taudit kuin minä. Olen siis onnistunut tartuttamaan aina hänetkin, ja siitäkös minua on kiitelty. Toisaalta nyt on alkanut normaalit arkikiukuttelut, joten eiköhän mieskin siitä tokene.

Se pitää vielä mainita, koska tästä tuli varsinainen sairauskertomus, että hankimme WellO₂ -höyryhengityslaitteen. Mies hermostui, kun koko ajan olemme sairaina. Saimme laitteen viime perjantaina ja sunnuntaina uskaltauduin testaamaan laitetta. Täytyy sanoa, että vaikuttaa olevan melkoisen tehokas aparaatti. Olen hengitellyt ja puhallellut laitteen kanssa iltaisin ja keuhkot ovat kiittäneet. On oikeasti tuntunut siltä, että hengittäminen on helpottunut. Nyt pitäisi vain hoitaa homma sillä tavoin kotiin, että laite olisi jatkossakin jokapäiväisessä käytössä.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Periaatteessa siis aivan tavallista arkea olen elellyt alkuvuoden, jos tautista aikaa ei lasketa mukaan. Toivotaan, että sairastelut jäisivät tähän, jotta jaksaisin keskittyä blogiinkin.

Ihanaa loppuviikkoa 💖