Leena Krohn: Tainaron

Innostuin Leena Krohnin Tainaronista (WSOY, 1985), kun viime kevään viimeisellä Bloggariklubilla kuulin ohjaaja Essi Rossin ja dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kertovan kirjasta. Naiset olivat työstämässä Kansallisteatterille näytelmää kirjan pohjalta. Hämeen-Anttila oli kertonut Rossille kirjasta jo vuonna 2012, ja saanut Rossinkin innostumaan teoksesta. Lisäksi Hämeen-Anttila kertoi olleensa noin 10-vuotias saadessaan kirjan edesmenneeltä sedältään. Tämä jäi jotenkin kaikumaan aivokoppaani, minkälainen kirja oikeastaan kyseessä olisikaan.

Tainaron on paikka, jonne kirjan kertoja on päässyt matkustamaan. Henkilön sukupuolta ei kirjassa suoranaisesti kerrota, mutta itse ajattelin kertojan olevan nainen. Kertoja kirjoittaa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä maailmasta, joka on täysin erilainen kuin se maailma, jossa me elämme. Tainaron on eriskummallinen hyönteismaailma, jossa mittasuhteet ovat heittäneet osittain kuperkeikkaa. Kertojan oppaana vieraassa paikassa toimii Jäärä, joka jaksaa opastaa vierasta Tainaronin tavoille.

Kiehtova, kiehtova ja kiehtova. Tainaron on suhteellisen ohut kirja, jonka lukee nopeasti, mutta kirjan kirjeet jättävät kosketusjäljen mielen sopukoihin. Kertoja kuvaa Tainaronia eräänlaisen miniatyyri-ihmisen näkökulmasta tai ehkä paremminkin kuvaukset kertovat kaiken meille tutun järkälemäisistä suuruuksista. Kukat ovat miehen korkuisia. Irtoilevia siemeniä on syytä varoa, koska ne saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä. Termiitin tai jonkun muurahaislajin pesä tulee kertojalle niin ikään tutuksi. Mielikuvituksellista ajatella itsensä sen kokoiseksi, että voisi tutustua hyönteis- ja kasvimaailmaan tällä tasolla.

Kertoja on sangen viehättynyt uudesta asuinpaikastaan, vaikka kokee välillä pelottaviakin asioita. Tainaronissa on kiihkeää elämän tuntua, ja sen aistii myös lukija. Jokin liikehdintä on myös meneillään alati. Muodonmuutos, kuten hyönteismaailmassa on normaalia. Myös Jäärälle ja kertojalle tapahtuu jotakin. Hekin muuttuvat.

Leena Krohnin teksti on kaunista ja hyvin kertovaa. Lukija voi nähdä edessään kirjan kertojan kuvaukset. Niin todentuntuisia ne ovat. Pidin myös siitä, kuinka kertoja ei vain kirjoittele kirjeitä, vaan hän elää joka solullaan ja alkaa itsekin muuttua. Kirja ei siis missään tapauksessa junnaa paikoillaan. Kirja on myös ilman muuta yksi näkemys tulevaisuuden maailmasta.

Olen todella iloinen, että sain tällaisen kirjavinkin. Ilman Bloggariklubia tuskin olisin ikinä tarttunut tähän kirjaan. Nyt vain odotan, että pääsen Kansallisteatteriin katsomaan Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämää Tainaronia.