Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Pentti Saarikosken runoutta oli lainattava, koska kirjaston runohyllyjen välissä seikkailin. Miksikö Saarikoskea? Ihan vain siksi, että on runohaaste ja siksi, että itse runoilija asui aikanaan pari vuotta kotikaupungissani 1970-luvulla. Isälläni oli tapana viedä äitienpäivänä tai jonain muuna juhlapyhänä koko perhe ulos syömään. Aika usein suuntana oli ravintola, jossa Saarikoski vietti aikaansa. Ravintolasta sai kuulemma kaupungin parhaimmat pihvit. Saarikoski taisi sen sijaan keskittyä enemmän nestemäisiin annoksiin. En nyt tiedä, oliko runoilija ikinä samaan aikaan ravintolassa, kun me siellä vierailimme, mutta jotenkin muistan jotain salaperäistä kuiskintaa äidin ja isän välillä käytävän. Mutta muisteloista itse teokseen. Mitään sen kummempia ajattelematta otin hyllystä Pentti Saarikosken Tanssiinkutsun (Otava, 1980). En edes ajatellut tai oikeastaan en tiennyt, että Tanssiinkutsu on osa Saarikosken Tiarnia-trilogiaa.

Tanssiinkutsussa vieraillaan Ruotsissa Tjörnin saarella, josta Saarikoski onkin ammentanut hienoja tunnelmakuvauksia. Saarikoski asui viimeiset elinvuotensa Ruotsissa, joten voisi sanoa runojen olevan kuvauksia Saarikosken kotiympäristöstä. Toisaalta runoissa on paljon muutakin. On arkisia asioita, mutta on myös raamatullisia viittauksia ja välillä syöksytään kauas menneisyyteen antiikin ajoille asti. Kenties Tjörnin saari on kilvoittanut runoilijaa hyvin monelta laidalta.

Runot ovat kauniita ja täynnä ajatuksia, mutta missään nimessä ne eivät ole helposti ymmärrettävissä olevia. Itse jouduin yleensä lukemaan runon useaan otteeseen, jotta sain siitä jollain lailla kiinni. Ihastuin Saarikosken rikkaaseen kieleen. Kuinka pieneen runoon saadaan mahdutettua isoja asioita taidokkaine sanakäänteineen. Toisaalta jokin aivan lyhyt runo saattaa olla hyvin näppärä, jossa on se jokin jippo.

Tanssiinkutsu on Saarikosken Tiarnia-trilogian toinen osa. Tulipa taas huomattua, etten osaa lukea trilogioita kronologisessa järjestyksessä, vaan aloitan kirjasarjan ihan sattumanvaraisesti sieltä sun täältä. En kyllä usko, että tällä sinänsä oli väliä tällaiselle tavalliselle sunnuntailukijalle, koska runoteos oli loistava ihan yksinäänkin. Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika -kirjassa kerrotaan myös Pentti Saarikoskesta. En voinut olla miettimättä runoja lukiessani, paljonko hänen vaimonsa Mia Berner vaikutti runokokoelman tai oikeastaan koko trilogian syntyyn. Eräässä runossa viitataan jonkun henkilön kriittisyyteen Saarikosken runoja kohtaan. Onko kyseessä vaimo vai kustannustoimittaja vai kenties joku kolmas osapuoli?

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsuun kannattaa tarttua, jos haluaa hieman haastaa itseään runojen lukijana. Runot eivät päästä helpolla lukijaansa, mutta toisaalta antavat paljon.

Tyrannit olivat

ihmisiä

jotka riisuivat

ja pukivat

työskentelivät yömyöhään

siirsivät papereita

ja kansalaisia

saapuneen postin laatikosta

lähtevän postin laatikkoon

Katkelma lainattu Pentti Saarikosken Tanssiinkutsu -kirjasta. 

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsulla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 58.

Teatterissa: Arktinen hysteria

Kansallisteatterissa pyörii vielä muutaman kerran Marko Tapion romaanisarjaan perustuva Arktinen Hysteria. Kyseessä on varsin mielenkiintoinen teos. Marko Tapio oli suunnitellut kirjoittavansa neliosaisen teossarjan Suomen historiasta. Sarja jäi kuitenkin vain kaksiosaiseksi, koska Tapio ei ehtinyt elinaikanaan kirjoittaa tarinaa loppuun saakka. Sarjan loppuosa jättää erilaisille tulkinnoille ja pohdinnoille varaa hyvin laajalti, koska jokainen voi itse miettiä, kuinka tarina olisi jatkunut. Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta on löydetty entuudestaan tuntemattomia luonnoksia Arktisen historian kolmannesta ja neljännestä osasta, joita on hyödynnetty Kansallisteatterin esittämässä näytelmässä. Olihan tällaista esitystä siis mentävä katsomaan.

Timo Tuominen

Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri

Esitys alkaa 1960-luvulla siitä, kun insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) pelkää voimalaitoksen puolesta. Vuotava pato on murtumaisillaan ja työläiset lakkoilevat. Harryn isä Vikki (Taisto Reimaluoto) tulee sovittelemaan tilannetta, mutta hän joutuu väkivaltaisen teon uhriksi. Yksin jäävälle Harrylle jää kaksikymmentä minuuttia aikaa ratkoa ongelma odotellessaan puhelun yhdistämistä äidilleen. Katsoja syöstään Björkharryn suvun ja pienen keskisuomalaisen kyläyhteisön syövereihin. Vuosikymmenten aikana isien perintö kuormittuu yhä painavammaksi taakaksi kantaa. Kerran tapahtunut seuraa elämässä, vaikka tapahtuman henkilöt olisivat jo vuosia sitten siirtyneet ajasta iäisyyteen. Mikä hinta tästä kaikesta on maksettava?

Timo Tuominen on heittäytynyt rooliinsa raivokkaalla tavalla. Miehen mielenliikkeet näkyvät katsojille milloin kiihkeinä intohimon tunteina ja milloin tuskan kyynelten virtaamina. Taisto Reimaluoto osaa hypätä yhtäkkiä vanhemman miehen roolista leikki-ikäiseksi lapsukaiseksi. Hienoa katseltavaa. Marja Salolla on näytelmässä monta roolia. Katsojana minun piti pariin kertaan katsoa uudelleen, kun en meinannut ymmärtää, kuka on näytelmän sokea nainen. Kyllä. Kyseessä oli Marja Salo, joka pienillä vaatetuksen muutoksilla ja kasvojen ilmeillä muuntautui hetkessä kiihkomielisestä naisesta varoen kulkevaksi näkövammaiseksi naiseksi. Arktisessa hysteriassa on loistava näyttelijäkavalkadi, mutta nostan esiin vielä Heikki Pitkäsen, jonka roolisuoritukset ovat alkaneet ihastuttaa minua yhä enemmän ja enemmän. Pidän miehen tyylistä näytellä.

Annika Poijärvi ja Timo Torikka

Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri

Arktisen hysterian dramatisoinnista ovat vastanneet Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Mielestäni miehet ovat onnistuneet työssään hienosti. Vakavien aiheiden keskeltä löytyy pieniä asioita, jotka tuovat hymynkareen huulille. Reija Hirvikosken puvustus oli viety kullekin aikaudelle sopivaksi, vaikka vaatteet saattoivat ollakin samoja vuosikymmenestä riippumatta. Pidin myös Hirvikosken niukasta lavastuksesta. Äänisuunnittelusta vastannut Juhani Liimatainen on tuonut näyttämölle mukavaa orkesterimeininkiä. Toisinaan oli aika svengaavaa menoa.

Täytyy myöntää, että jälleen löytyi iso aukko sivistyksestäni. Oikeasti kuvittelin, että Arktinen hysteria on tämän päivän teos. Minulla eivät mitkään valot syttyneet nimen Marko Tapio kohdalla. Arktinen hysteria on jo nimenä niin moderni, ettei ihme, että tämä tyttö oli taas kerran hyvässä uskossa oman tietämyksensä suhteen. Onneksi lippukassan myyjätär sanoi, että käsiohjelmaan kannattaa tutustua ennen näytöstä. Totta tosiaan tästä oli apua. Vaikka näytelmässä hypittiin vuosikymmenestä toiseen, pääsin näytelmään nopeasti sisälle ja mielestäni se eteni hyvin loogisesti. Marko Tapion Arktista hysteria on oman aikakautensa postmodernistinen teos. Pidin näytelmässä olleesta jännitteestä ja siitä, kuinka näyttelijät ottivat katsekontaktia katsojiin.

Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Taisto Reimaluoto

Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktinen hysteria kannattaa ehdottomasti katsastaa. Näytelmästä löytyy monia elementtejä, joita voi verrata tähän päivään. Tässä on näytelmä, joka antaa ajattelemisen aihetta.

Arktisen hysterian kantaesitys oli Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017.

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä 

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille.

After Dark Helsinki – Motelli

Nyt oli jännää. Olin saanut kutsun After Dark Helsingin Motelliin. Eikä siis mihinkään tavalliseen motelliin, vaan kauhumotelliin. Ikäraja 18 vuotta. Kyseessä on immersiivinen kauhu- ja jännityselämys, jota ei suositella jänöhousuille eli arkajaloille. Katsoja on aktiivisesti mukana esityksessä, eikä ikinä voi tietää, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu. Perinteinen näyttämö ja katsomo puuttuvat kokonaan. Eipä ihme, että keskiviikkoinen työpäivä meni täysin omissa ajatuksissa.

Motellin tunnelma on kuin suoraan 1950-luvun hämyisyydestä. Nuhjaantuneita motellihuoneita ja hämäriä käytäviä. Motellin lavastuksen on suunnitellut Seinäjoen kaupunginteatterin lavastussuunnittelija Juho Lindström ja se todellakin toimii. Tulee väkisinkin tunne, että olet siirtynyt tästä päivästä jonnekin menneisyyteen.

Kuva © Mikko Roininen

Jos kiinnostuit aiheesta, niin Motellissa virittäydytään kauhunsekaiseen tunnelmaan kesäkuun 10. päivään saakka. Kannattaa olla nopea ja varata liput heti. Toukokuussa alkavat myös erikseen ilmoitetut englanninkieliset esitykset. Muista kuitenkin, että elämyksessä voi tulla vastaan ahdistavia tilanteita ja ahtaita tiloja. Vaatteet saattavat likaantua ja sinua saatetaan kosketella. Voi myös olla, että sinut sidotaan ja silmäsi häikäistään kirkkailla valoilla. Menet siis motelliin täysin omalla vastuullasi.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että Motelli oli ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu. Olin ehtinyt luoda itselleni kaikki erilaiset kauhuskenaariot, mitä en tule tekemään ja milloin esitys katkeaa minun kohdallani. On nimittäin mahdollista lopettaa leikki kesken sanomalla turvasanan. Itselleni turvasanan paikkoja olisivat olleet ainakin kiipeäminen korkealle tai oikeastaan pahempi olisi ollut laskeutuminen korkealta. Toisena syynä keskeyttämiselle olisivat olleet sähköiskut. Hui. Onneksi näitä ei motellissa ollut. Ei ainakaan ehkä.

Kuva © Elias Erävalo

Ja nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua spoilaantua ja pilata kauhuelämystä. Jatkossa on hieman paljastuksia esityksen kulusta. Laitetaan tähän vielä vaikka joku kiva symbolirivi, niin tiedät, että jatkon luet vain omalla vastuullasi.

👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿

Töistä lähtiessäni tunnen, kuinka pulssini on koholla. Jännittää. Hieman kuin hammaslääkäriin menisi, jos hammaslääkäriä pelkää ja minähän pelkään. Twitteristä bongaan, että Paljon melua teatterista -blogin Katri on menossa myös motelliin, mutta harmikseni tuntia aikaisempaan näytäntöön. On siis ryhdistäydyttävä ja otettava itseänsä niskasta kiinni. Itsehän olen leikkiin lähtenyt, joten turha arkailla.

Elämyspaikka on vielä pimennossa. On annettu ohje saapua tiettynä aikana Kulttuuritalon edustalle. Kulttuuritalolla tapaan mukavan pariskunnan, jonka kanssa seurustelen. Ilmassa on odotuksen ja jännityksen tuntua. Kun H-hetki koittaa, saamme tekstiviestin, jossa on linkki videoon, joka ohjaa perille Motelli Jalakseen. Onneksi mukana oli myös linkki tekstitiedostoon, koska hieno älytön älyluurini alkaa temppuilla heti, kun alan videota katsella. Video tai teksti, mutta tämän avulla pääsee tunnelmaan mukaan.

Motellin sisäänkäynnillä koko kuuden hengen motelliporukka ohjataan sisälle ja hissiin. Onko hississä ensimmäinen pelkokohde? Jännittää, mutta hieman myös naurattaa. Lopulta pääsemme sisään itse motelliin. Meitä pyydetään jättämään kassit, ulkovaatteet, kännykät ja kengät narikkaan. Siis kengät. Ei kai lattialla tule olemaan jotain epämiellyttävää? Saamme luettavaksemme ja allekirjoitettavaksemme vastuuvapauslomakkeet. Motellin tiukannäköinen vastaanottovirkailija luettelee meille Motelli Jalaksen sääntöjä. Tämän jälkeen on huoneiden jako, joka menee aivan sen mukaan, kuinka pelottava vastaanottovirkailija päättää huoneet jakaa. Anteeksi punahiuksinen (?) nainen. Taisin joutua miehesi kanssa samaan huoneeseen.

Kuva © Mikko Roininen

Löydettyämme huoneemme, alamme heti tutkia huoneen esineitä ja asioita, jos löytäisimme jonkin vinkin, kuinka edetä. Välillä vanhanaikainen luuripuhelin soi. Mies rohkenee vastata. Mikä vinkki on, paljonko painaa kilo höyheniä ja kilo olutta? Löytyykö vastaus tietosanakirjasta? Huoneen valot sammuilevat syttyäkseen jonkin ajan kuluttua uudelleen. Löydämme avaimen ja päätämme jättää huoneen. Päästyämme käytävälle, vastaanottovirkailija ryntää paikalle. Takaisin huoneeseen. Motellissa oli hiljaisuus alkanut. Ei kuitenkaan meidän huoneessa. Kuuluu ihmeellisiä ääniä ja koputtelua. Hermostuttaa. Lopulta saamme puhelimitse vinkin, jonka olimme jo itse asiassa oivaltaneetkin, mutta oletimme asiasta jotain aivan muuta. Pääsemme pakenemaan huoneesta.

Törmäämme naapurihuoneen naisiin ja jatkamme matkaa kvartettina. En uskalla edetä ensimmäisenä. Outo käytävä vie meidät pieneen huoneeseen, hieman kuin koirankoppiin. Kopissa ovat loput kaksi muuta motellin asukasta ja sekavaniloinen ja kuolaava Veera-koira. Emme kuitenkaan halua jäädä koirankoppiin pitkäksi aikaa. Löydämme reitin, josta riennämme eteenpäin. Veera ei uskalla seurata meitä.

Kuva © Elias Erävalo

Saavumme kidutuskammion näköiseen huoneeseen, jossa on oudon hyinen tunnelma. Päätämme ohittaa huoneen kiireesti ja jatkaa matkaa. Pelottaa, mitä seuraavan muoviverhon takaa ilmestyy. Taas valot sammuvat. Pilkkopimeään käytävään ilmestyy mies, joka ohjaa meidät tehokkaasti tönien takaisin kidutushuoneeseen. Mies valaisee kasvomme kohdevalolla ja esittäytyy. Hän on motellin johtaja. Kysyy, onko meillä jollain tavoin hauskaa ja kenen idea on ollut lähteä huoneista pois. Hän kertoo tekevänsä ilostamme lopun ja vastaanottovirkailijan kirjaavan meidät motellista ulos. Tuumasta toimeen. Mies sitoo jokaisen motellin asukkaan kädet selän taakse ja painaa meidät lattialle polvilleen. Hullu äijä. Mies hakee Veeran ja antaa koiralle ohjeet, kuinka toimia. Tarkoitus on teloittaa meidät kaasulla. Emme saa kaasunaamareita Veeran pyynnöstä huolimatta. Tapahtumien aikana olen saanut irrotettua toisen käteni vapaaksi. Olen valmiina karkaamaan. Tapahtuu jotain yllättävää ja samassa kaikki alkavat irrotella siteitä toisiaan auttaen. Veera ohjaa meidät pois  kammottavasta kidutuskaasukammiosta.

Näytelmä ei kuitenkaan vielä ole ohi. On yllättävä loppuhuipennus, jonka jälkeen pääsemme kielletylle alueelle. Jännitysnäytelmä on ohi. Ah, saamme skumppaa ensi-illan kunniaksi.

Ja kiitokset lähtevät After Dark Helsingille. Hieno ja piinaava kokemus.

Marko Annala: Värityskirja

Kyllä tätä tätiä on helppo höynäyttää. Huomasin alkukeväästä, että joka paikassa hehkutettiin Marko Annalan Värityskirjaa (Like, 2017). Ohitin jutut yleensä saman tien, koska totesin yhden pienen värityskirjan omistajana, että jäi se ensimmäisenkin kuvan värittäminen kesken, joten toista värityskirjaa en tarvitse. Sitten satuin huomaamaan Lukutoukan kulttuuriblogissa (RIP Krista) postauksen Marko Annalan Värityskirjasta. Kirja olikin jotain aivan muuta kuin olin olettanut. Oikeasti olin olettanut, että muusikko Annala on piirrellyt kuvia, joita voisi väritellä. Joo, saa nauraa aivan vapaasti.

Nyt kun olet nauranut tarpeeksi, niin on aika siirtyä vakavampiin asioihin. Värityskirja on täynnä kohtauksia Mokoman laulajan Marko Annalan elämästä. Elämänvälähdyksiä ja aika usein mustavalkoisia, mutta onneksi hieman värejäkin löytyy. Annala aloittaa kirjan värityksensä lapsuudesta. Annala on ollut koulukiusattu. Tämä on jättänyt syvät jäljet koko miehen elämään. On ollut masennusta ja ahdistuneisuutta. Pitkiä toipumisjaksoja, joiden jälkeen elämä on taas vähitellen alkanut näyttää elämisen arvoiselta. Elämässä on kuitenkin jatkuvasti pieni pelko, milloin taas tulee romahdus. Lisähuolia tulee miehen niskaan, kun lapset kasvavat. Kuinka lapset selviytyvät elämästä? Tuleeko heillä olemaan yhtä vaikeaa kuin omalla isällä?

Marko Annala osaa todellakin kirjoittaa. Kirjan teksti on rikasta ja hienoa suomen kieltä. Pidin kirjan tyylistä alusta alkaen, vaikka kirjassa rankkoja asioita käsiteltiinkin. Kirjan luvut ovat suhteellisen lyhyitä, mutta sitä napakampia. Lukijalle välittyy tunnelma herkästä miehestä. Miehestä, joka jollain keinoin on aina noussut syvimmästäkin suonsilmäkkeestä. Kirjan alussa Annala kertoo koulukiusaamiskohtauksista. Täytyy myöntää, että minulle tulivat kyyneleet silmiini. Kuinka toinen lapsi voi olla toiselle niin ilkeä ja paha kuin Annala kirjassaan kuvaa. Aivan järkyttävää luettavaa.

Kirjasta nousee esiin mielestäni kaksi teemaa yli muiden. Koulukiusaaminen ja mielenterveydelliset sairaudet. Koulukiusaaminen ei ole missään muodossa hyväksyttävää. Voisin melkein vannoa, että aika moni meistä on kokenut jonkinlaista kiusaamista kouluaikana, mutta systemaattinen ja syvältä tuleva kiusaaminen on jotain todella kammottavaa. Millaisista perheistä koulukiusaajat tulevat? Kuinka paha olo koulukiusaajalla voi olla, että hän syyllistyy todella kuvottaviin tekoihin? Ei voi ymmärtää. Ei voi ymmärtää myöskään sitä, että vielä tänä päivänäkin koulukiusaamiselta saatetaan sulkea silmät ja korvat. En vain hyväksy. En.

Mielenhäiriöön sairastuminen on vakava paikka. En ota kantaa siihen, johtuuko Annalan mielenhäiriöt koulukiusaamistaustoista vai ovatko monen yhtälön summia. Mielenterveydelliset sairaudet ovat lisääntyneet järkyttävästi. Varmasti lähes jokaisella on lähipiirissä henkilö, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia. Itse heräsin asiaan viime syksynä, kun olin polttamassa itseäni loppuun. Onneksi työpaikkalääkäri ymmärsi ongelman ja puuttui siihen oikealla hetkellä. Selvisin säikähdyksellä, vaikka toipuminen veikin useamman kuukauden. Nyt osaan kuunnella itseäni hieman paremmin. Huomaan, että pieni alavireisyys on alkupotku masentuneisuudelle ja sitä kautta vakavammille ongelmille. Itselläni tämä on merkki siitä, että nyt täytyy pysähtyä ja levätä kunnolla. En ole asiantuntija, enkä tiedä, kuinka nämä asiat muilla menevät. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nykypäivän hektinen elämä on suurin syy mielenterveydellisiin ongelmiin. Koko ajan pitäisi olla jotenkin esillä ja läsnä. Oikeasti ihminen tarvitsee omaa tilaa ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Siis oikeasti hiljaisuutta. 

Marko Annalan Värityskirjaa uskallan suositella kaikille. Rehellinen kirja suomalaisen miehen elämästä. Itse toivon, ettei tämä jäänyt Annalan viimeiseksi kirjaksi, koska mies kirjoittaa niin hienosti.

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lukupiiri on siitä hauska juttu, että tulee tartuttua kirjoihin, joihin ei muuten tarttuisi. Lukupiirin viimeisin aluevaltaus oli Fausto Brizzin 100 onnen päivää (Gummerus, 2016), jota tuskin olisin lukenut ilman lukupiiriä. Kirjan italiankielinen alkuteos Cento giorni di felicità on ilmestynyt vuonna 2013 eli suhteellisen tuoreesta kirjasta on kyse. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Lucion 40-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Miehen elämä on kaikkea muuta kuin mallillaan. Hän on jäänyt kiinni syrjähypystä, jonka seurauksena vaimo Paola on päättänyt heittää miehen ulkoruokintaan. Lucio majailee appiukkonsa konditorian takahuoneessa ja yrittää saada asiansa järjestykseen. Koska elämä ei kuitenkaan aina mene kuten toivoisi, joutuu Lucio vastaanottamaan huonoja uutisia. Mies on käynyt lääkärissä pitkittyneiden vatsavaivojen takia. Lääkärin diagnoosi on hyvin epämieluisa. Lääkäri antaa Luciolle suhteellisen normaaleja elinpäiviä kolmisen kuukautta. Tämän jälkeen alkaa terminaalivaihe. Lucio päättää tehdä viimeisistä sadasta päivästään onnellisia. Hän haluaa nauttia appiukkonsa tuoreista munkkirinkilöistä ja seikkailla ystäviensä kanssa. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kuitenkin saada Paola antamaan anteeksi.

Brizzin kirjoitustyylistä eivät kaikki lukupiiriläiset pitäneet. Osaa ärsytti rupatteleva sävy ja kommentoiva tapa. Itse pidin kirjaa helppolukuisena. Ei tarvinnut miettiä lukemaansa, vaikka vakavasta aiheesta pohjimmiltaan olikin kyse. Kirjassa oli sopivasti myös huumoria.

Lukupiirissä 100 onnen päivää aiheutti myös ristiriitaisia tunteita. Osaa lukijoista ihmetytti, kuinka Lucio jaksoi lähteä perheensä kanssa matkalle, vaikka oli vakavasti sairaana. Toisaalta hattua nostettiin sille, että Lucio oli rohkea ja irtisanoutui työpaikastaan elääkseen loppuelämänsä täysillä. Paolan käytöstä hieman kritisoitiin, mutta toisaalta Brizzi on Paolan avulla pitänyt hienosti kirjan juonen kulkua yllä ja saanut lukijan koukutettua lukemaansa. Keskenhän kirjaa ei voinut jättää, koska olisi jäänyt häiritsemään, kuinka lopussa käy.

Lukupiiriläiset löysivät kirjasta paljon viehättäviä piirteitä, vaikka kirjan teema onkin pohjimmiltaan traaginen. Juttutupa (eikä nyt puhuta Helsingin Hakaniemessä sijaitsevasta ravitsemusliikkeestä) pitäisi olla jokaisessa kylässä. Mahtava olohuone, johon kuka vain juttuseuraa kaipaava voisi poiketa. Lucion ja Paolan lapsilleen kerrotut tarinat, joissa historiaa venytettiin sopivassa määrin ilahduttivat lukupiiriläisiä. Lasten syntymäpäivälahjat, jotka Lucio valtuutti ystävänsä Umberton antamaan heille tulevaisuudessa. Niissä lahjoissa, jos joissakin, oli käytetty mielikuvitusta.

Fausto Brizzin 100 onnen päivää asettaa lukijalle monia kysymyksiä eutanasian ympäriltä. Ensimmäisenä tulee jälleen kerran mieleen, onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä, jos toivetta parantumisesta ei ole? Onko oikein jättää kertomatta eutanasiasta lapsille? Onko ihminen itsekäs, kun katsoo, että kuolema on ainoa vaihtoehto tilanteessa, jossa ei ole parantumisen mahdollisuutta? Vai onko itsekästä, jos perhe, sukulaiset ja ystävät suhtautuvat eutanasiaan kieltävästi ja yrittävät tehdä kaikkensa, ettei rakas henkilö päätyisi lopulliseen tekoon?

100 onnen päivää kannattaa lukea, jos pitää kirjoista, joissa nenäliinapaketti täytyy olla käden ulottuvilla. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa oli minulle entuudestaan tuntematon nainen keskustelemassa illan teemasta, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Nainen oli Koko Hubara, jolta ilmestyi vastikään esikoisteos Ruskeat tytöt (Like, 2017). Kirjallisuusillan innoittamana laitoin kirjan varaukseen ja sainkin sen luettavakseni heti, kun kirja kirjaston kokoelmiin saapui. Nyt pitäisi kenties pyytää kirjailijalta anteeksi, koska en hänestä ollut aiemmin kuullut, mutta ei hänkään taatusti ole ollut minusta tietoinen.

Ruskeat tytöt on esseekokoelma, joka pohjautuu Hubaran samannimiseen blogiin Ruskeat tytöt. Hubara on kirjoittanut kirjan ruskeille tytöille. Kirjan rodullistamisesta ja siitä, kuinka ruskea tyttö ei ikinä ole samanveroinen valkoisen kanssa. Ruskea tyttö saa osakseen aina ihmettelyä. Kysymyksiä, mistä olet kotoisin ja mitä kieltä puhut, vaikka ruskea tyttö olisi syntynyt Suomessa, kuten Hubara itse on. Ruskeita tyttöjä pilkataan ja ivataan aivan kuin se olisi sallittua. Ruskeiden tyttöjen on vaikea saada töitä. Koulutusvaihtoehdoksi ehdotetaan ensimmäisenä lähihoitajaa. Lähihoitaja on hieno ammatti, mutta eivät kaikki vain sovellu hoitoalalle. Eivät kaikki ruskeat tytötkään. Entä kun ruskea tyttö joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi? Onko se hyväksytympää kuin valkoisen tytön joutuminen samaisen törkeyden maalitauluksi?

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on voimakas ja ravisteleva teos. Itselläni kirjan alussa sivut kääntyilivät tiuhaan tahtiin ja lukuvauhti oli melkoinen, mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä, olisiko lukemisessa pitänyt pitää välillä hieman taukoa. Kirjan loppupuolella alkoi puuduttaa ja oli jo hieman paatoksellinen olo. Hubara tykittää tekstiä täydeltä laidalta. Valkoinen ihminen ei kenties ikinä voi ymmärtää täysin, miltä ruskeista tytöistä tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole mahdollisuutta päästä samaan tunnetilaan kuin ruskeat tytöt. Toisaalta voin ehkä hieman verrata ruskeiden tyttöjen saamaa kohtelua koulukiusaamiseen pahimmillaan. Aina silmätikkuna, kenellekään kelpaamattomana, jos karkeasti asian kärjistän. Ei se aina ole lottovoitto syntyä Suomeen. Ainakaan, jos ihonvärisi ei istu perussuomalaiseen kalpeuteen.

Ruskeat tytöt käsittelevät ruskeiden tyttöjen ongelmia Hubaran oman kokemuksen kautta. Hubara kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka ruskeita tyttöjä syrjitään journalistisilla työmarkkinoilla. Täytyy kyllä tähän ihan puolustukseksi kirjoittaa, että on valkoisillakin, viittäkymmentä ikävuotta lähestyvillä ja tätä vanhemmilla naisilla ongelmia työmarkkinoilla. Kenellekään et enää kelpaa, koska olet vanha, vaikka eläkeikään olisi ties kuinka pitkä aika ja työkokemustakin olisi vaikka muille jakaa. On siis vain yritettävä pitää nykyinen työpaikka, jos sellainen on. Myönnettäköön, että olen kuullut yhdestä tai kahdesta poikkeustapauksesta.

Hubaran teksti on pääosin taitavaa ja hienoa suomen kieltä. Paikoin on käytetty hieman liian vaikeaselkoisia vierassanoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille heti avaudu. Vierassanoilla en tarkoita tässä yhteydessä englantia ja hepreaa, vaan niitä vaikeita sanoja, joiden virallista nimeä en nyt vain tässä yhteydessä muista, vaikka kuinka yritän muistionkaloitani kaivella. Vai onko ne nimeltään vain vierassanoja? Ja nyt joku kysyy, siis mitä? Esimerkiksi ksenofobinen. En usko, kaikki heti tietävät, mitä sana tarkoittaa. Toisaalta tekstissä näkyy se, että Hubara on korkeasti koulutettu nainen vai pitäisikö sanoa tyttö.

Koko Hubaran lapsuudenkuvaukset ovat tarkkoja ja kaikesta huolimatta osin hauskojakin. Itsekin olen nuorena tyttönä etsinyt kartasta Urho Kekkosen katua. En kylläkään musiikkikaupan vuoksi, vaan Tavastian vuoksi. Kampaajakohtaus oli järkyttävää luettavaa. En ymmärrä, kuinka kampaaja edes pystyi käyttäytymään siten, kuten Hubara kirjassaan kertoo. Hävytöntä ja ammattitaidotonta käytöstä. En hyväksy. Kirjan ehdottomasti koskettavin osuus oli Koko Hubaran kirjoitus omalle tyttärelleen. Ihastuin. 

Koko Hubaran Ruskeat tytöt kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ruskea tyttö ja vaikkei olisi edes tyttö. Uskon, että kirja avaa lukijoiden silmät. Voi kun me valkoiset osaisimme olla suvaitsevaisempia ja tahdikkaimpia. 

Jyri Hokkinen: Hammurabin hengessä

Sain mukavan yhteydenoton, kun Jyri Hokkinen alias Hogane otti minuun yhteyttä. Häneltä oli ilmestynyt uusi kirja Hammurabin hengessä (Hogane Publishing, 2017) ja hän kysyi, haluaisinko kirjan luettavakseni. Tokihan minä halusin, koska olin lukenut Rypsisateenkin, joka on trilogian ensimmäinen osa. Kiitokset kirjasta lähtevät siis itse kirjailijalle. Paikalliset kirjastot eivät olleet aikoinaan hankkineet Rypsisadetta kokoelmiinsa, joten oli aivan pakko tarkastaa, mikä on tilanne Hammurabin hengessä kanssa. Hurraahuutoja! Oma kotikirjasto odottaa peräti yhtä kappaletta kokoelmiinsa. Jotain edistystä on tapahtunut.

Hammurabin hengessä jatkaa siitä, mihin Rypsisateessa jäätiin. Foka saa koiransa takaisin, mutta suhde rikospoliisina työskentelevään Miian takkuillee. Miia tutkii pizzeriassa tapahtunutta rikosta, johon Foka on sotkenut näppinsä enemmän kuin perusteellisesti. Miia ei tunnu huomaavan Fokan etääntymistä, mutta hyväksyy työkiireidensä keskellä sen, että Foka viettää enemmän aikaa mökillä. Leku, jolla on ollut suhteita pizzerian omistajaan Rami Temoseen, on häipynyt omille teilleen Kööpenhaminaan. Miehellä ei ole repussaan aivan puhtaita jauhoja, ja niinpä hän joutuu Kööpenhaminan yössä kolkatuksi. Lekun palatessa Suomeen, joutuu hän keskelle kidnappaustilannetta. Kekseliäs mies on kekseliäs, ja keinoja kaihtamatta vapautuu nappaajansa kynsistä. Ei mene pitkään, kun miehellä alkaa olla hieman kuumat paikat, joten on aika jättää Suomi, mutta sitä ennen tarvitaan kahisevaa. Lekulla on sisäpiiritietoa Fokan sekaantumisesta pizzerian tapahtumiin, joten mikä onkaan parempi keino saada rahaa kuin kiristys. Mutta miten tähän kaikkeen liittyy Moskovan alamaailma?

Nyt täytyy sanoa, että tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin. Pidin siitä, kuinka kirjassa päähenkilöksi nousi Leku. Mielenkiintoinen ja jollain lailla huvittava tapaus, vaikkakin hyvin arvaamaton. Fokalle on toki kirjassa oma paikkansa ja mielenkiintoiseksi tämän tekee se, kuinka trilogian viimeinen osa etenee. Pidin myös siitä, millä tavoin Fokan etääntyminen Miiasta kerrottiin. Oli todella realistisesti kuvattu. Kiinnostaa myös tietää, kuinka Miian tutkimukset uuden tai oikeastaan vanhan tapauksen kanssa etenevät ja kuinka ne yhtyvät kaikkeen muuhun.

Mielestäni kirjassa näkyy myös Hokkisen kehittyminen kirjailijana. Tekstiä on helppo lukea ja kertomus etenee loogisesti. Hieman mietin sitä, kuinka helppo lukijan on päästä mukaan tarinaan, jos ei ole lukenut Rypsisadetta. Voi olla, että paikoitellen voi olla hankala tietää ja ymmärtää asioiden taustoja, jos ei ole lukenut trilogian ensimmäistä osaa. Hammurabin hengessä -kirjassa on paljon tapahtumia, eikä ainakaan allekirjoittaneella tullut tylsää hetkeä kirjan kanssa. Pidin myös siitä, kuinka yllättävä loppukohtaus oli.

Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä -kirjaa suosittelen dekkareiden ystäville ja henkilöille, jotka uskaltavat ottaa käteensä hieman tuntemattomamman tekijän kirjan käteensä. 

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä menee luokkaan Ö. Ihan wapaawalintainen kirja!