Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa oli minulle entuudestaan tuntematon nainen keskustelemassa illan teemasta, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Nainen oli Koko Hubara, jolta ilmestyi vastikään esikoisteos Ruskeat tytöt (Like, 2017). Kirjallisuusillan innoittamana laitoin kirjan varaukseen ja sainkin sen luettavakseni heti, kun kirja kirjaston kokoelmiin saapui. Nyt pitäisi kenties pyytää kirjailijalta anteeksi, koska en hänestä ollut aiemmin kuullut, mutta ei hänkään taatusti ole ollut minusta tietoinen.

Ruskeat tytöt on esseekokoelma, joka pohjautuu Hubaran samannimiseen blogiin Ruskeat tytöt. Hubara on kirjoittanut kirjan ruskeille tytöille. Kirjan rodullistamisesta ja siitä, kuinka ruskea tyttö ei ikinä ole samanveroinen valkoisen kanssa. Ruskea tyttö saa osakseen aina ihmettelyä. Kysymyksiä, mistä olet kotoisin ja mitä kieltä puhut, vaikka ruskea tyttö olisi syntynyt Suomessa, kuten Hubara itse on. Ruskeita tyttöjä pilkataan ja ivataan aivan kuin se olisi sallittua. Ruskeiden tyttöjen on vaikea saada töitä. Koulutusvaihtoehdoksi ehdotetaan ensimmäisenä lähihoitajaa. Lähihoitaja on hieno ammatti, mutta eivät kaikki vain sovellu hoitoalalle. Eivät kaikki ruskeat tytötkään. Entä kun ruskea tyttö joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi? Onko se hyväksytympää kuin valkoisen tytön joutuminen samaisen törkeyden maalitauluksi?

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on voimakas ja ravisteleva teos. Itselläni kirjan alussa sivut kääntyilivät tiuhaan tahtiin ja lukuvauhti oli melkoinen, mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä, olisiko lukemisessa pitänyt pitää välillä hieman taukoa. Kirjan loppupuolella alkoi puuduttaa ja oli jo hieman paatoksellinen olo. Hubara tykittää tekstiä täydeltä laidalta. Valkoinen ihminen ei kenties ikinä voi ymmärtää täysin, miltä ruskeista tytöistä tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole mahdollisuutta päästä samaan tunnetilaan kuin ruskeat tytöt. Toisaalta voin ehkä hieman verrata ruskeiden tyttöjen saamaa kohtelua koulukiusaamiseen pahimmillaan. Aina silmätikkuna, kenellekään kelpaamattomana, jos karkeasti asian kärjistän. Ei se aina ole lottovoitto syntyä Suomeen. Ainakaan, jos ihonvärisi ei istu perussuomalaiseen kalpeuteen.

Ruskeat tytöt käsittelevät ruskeiden tyttöjen ongelmia Hubaran oman kokemuksen kautta. Hubara kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka ruskeita tyttöjä syrjitään journalistisilla työmarkkinoilla. Täytyy kyllä tähän ihan puolustukseksi kirjoittaa, että on valkoisillakin, viittäkymmentä ikävuotta lähestyvillä ja tätä vanhemmilla naisilla ongelmia työmarkkinoilla. Kenellekään et enää kelpaa, koska olet vanha, vaikka eläkeikään olisi ties kuinka pitkä aika ja työkokemustakin olisi vaikka muille jakaa. On siis vain yritettävä pitää nykyinen työpaikka, jos sellainen on. Myönnettäköön, että olen kuullut yhdestä tai kahdesta poikkeustapauksesta.

Hubaran teksti on pääosin taitavaa ja hienoa suomen kieltä. Paikoin on käytetty hieman liian vaikeaselkoisia vierassanoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille heti avaudu. Vierassanoilla en tarkoita tässä yhteydessä englantia ja hepreaa, vaan niitä vaikeita sanoja, joiden virallista nimeä en nyt vain tässä yhteydessä muista, vaikka kuinka yritän muistionkaloitani kaivella. Vai onko ne nimeltään vain vierassanoja? Ja nyt joku kysyy, siis mitä? Esimerkiksi ksenofobinen. En usko, kaikki heti tietävät, mitä sana tarkoittaa. Toisaalta tekstissä näkyy se, että Hubara on korkeasti koulutettu nainen vai pitäisikö sanoa tyttö.

Koko Hubaran lapsuudenkuvaukset ovat tarkkoja ja kaikesta huolimatta osin hauskojakin. Itsekin olen nuorena tyttönä etsinyt kartasta Urho Kekkosen katua. En kylläkään musiikkikaupan vuoksi, vaan Tavastian vuoksi. Kampaajakohtaus oli järkyttävää luettavaa. En ymmärrä, kuinka kampaaja edes pystyi käyttäytymään siten, kuten Hubara kirjassaan kertoo. Hävytöntä ja ammattitaidotonta käytöstä. En hyväksy. Kirjan ehdottomasti koskettavin osuus oli Koko Hubaran kirjoitus omalle tyttärelleen. Ihastuin. 

Koko Hubaran Ruskeat tytöt kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ruskea tyttö ja vaikkei olisi edes tyttö. Uskon, että kirja avaa lukijoiden silmät. Voi kun me valkoiset osaisimme olla suvaitsevaisempia ja tahdikkaimpia.