Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43

Joskus kirjan nimi on niin kiehtova, että kirja on luettava ihan vain pelkän nimen takia. Plussaa tuo tietysti hyvä tarina. Nyt osuivat molemmat nappiin. Susan Heikkisen kirjan nimi Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 (SKS, 2020) herätti kiinnostukseni heti. Ihan vain sen takia, että pulloposti ja Seili. Kirjan kansien väliin mahtuu uskomaton tarina, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Kaiken lisäksi kirja on tietoteos. Kirjasta löytyy varsin paljon tietoa Suomen mielenterveyden hoidon suuntalinjoista 1920-luvulta 1950-luvun loppuun saakka. 

Saima Rahkosen elämä ei ollut kadehdittava. Hän syntyi vuonna 1903 köyhään työläisperheeseen Viipurin suurpitäjässä. Työnteko piti aloittaa jo nuorena tyttönä, eikä kansakoulua ehtinyt käydä kuin pari vuotta. Vuodesta 1917 lähtien Saima toimi palvelijan tehtävissä monissa eri paikoissa. Nuori nainen ei tuntunut viihtyvän missään kovin pitkään. Parikymppisenä työt veivät Helsinkiin. Jokin vaivasi Saimaa. Hän ei pitänyt työkaveristaan, vaan päätti hoitaa tämän hengiltä. Onneksi yritys epäonnistui, vaikka pahat jäljet se työkaverin kasvoihin jättikin. Vankilaanhan Saima teostaan joutui. 

Saima todettiin syyntakeettomaksi ja koko loppuelämän sairaalakierre on valmis. Sairaalat vaihtuvat useaan otteeseen. Seilin sairaalassa Saima oli pariin otteeseen. Toisella kerralla kuolemaansa saakka. Seilissä Saima aktivoitui kirjoittamaan kirjeitä kuvitelluille miesystävilleen. Osa kirjeistä löytyi arkistoista, koska niitä ei oltu toimitettu eteenpäin. Minnekäs niitä – kuvitteellisia kirjeitä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Seilin saarelta löydettiin vuonna 2010 lasipulloja, jotka olivat täynnä käsin kirjoitettuja lappuja. Pienet pullot alkoivat kiinnostaa toimittaja Susan Heikkistä, joka halusi, että pullot avattaisiin. Hän kirjoittaisi artikkelin ja lehti maksaisi kulut. 

Susan Heikkinen ei tainnut arvatakaan, millaiseen tutkimustyöhän pullojen sisältö hänet veisi. Hän tutustuisi naiseen, jonka elämä olisi unohtunut ilman häntä. Saima Rahkosen sukulaiset eivät olleet kertoneet naisesta tuleville sukupolville. Saiman elämä tuli heille yllätyksenä. Saiman elämää tutkiessa Susan Heikkinen on joutunut tekemään varsinaista salapoliisityötä. Aivan mahtavaa, että Saiman elämäntarina tuli kerrotuksi. 

Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Susan Heikkisen kirja on loistava läpileikkaus suomalaisen mielenterveyden hoidon historiasta. Saima joutui kokemaan monia uusia hoitomuotoja. Osa saattoi toimia hyvinkin, mutta osa teki pahempaa jälkeä Saiman mielelle. Lobotomiaa ei sentään Saimaan kokeiltu. Oli myös mielenkiintoista lukea, millaisia raportteja sairaanhoitajat joutuivat tekemään. Jopa ikkunan rikkomiselle oli oma symbolinsa. Saiman suhde häntä hoitaviin lääkäreihin vaikutti olevan kunnioittava. Ikään kuin Saima olisi tiennyt paikkansa. Hoitajille sen sijaan saattoi kiukutella, jos siltä tuntui ja kyllähän se aina välillä siltä tuntui. Saiman tunteet purkautuivat rauhattomuutena, itkuna ja huutona. 

Saiman tarinaa lukiessa minua herkisti ajatus siitä, että Saima joutui olemaan kaukana sukulaisistaan. Seilin saarella sisko kävi välillä Saimaa tervehtimässä, mutta äitiä Saima ei tainnut nähdä. Äitiä oli kuitenkin kova ikävä. Hätäkin oli suuri, kuinka äiti pärjää. Kirjan tarina on myös hyvä osoitus siitä, kuinka hankalaa matkustaminen oli siihen maailman aikaan. 

Seilin saarella on varsin mielenkiintoinen historia. Aikoinaan saarelle toimitettiin leprasairaat. Kun lepra kukistettiin Suomesta, saari siirtyi mielenterveyspotilaiden hoitopaikaksi. Nykyään Seilin saarella on Turun yliopiston Saaristomeren tutkimustoimintaa, mutta saari on myös suosittu retkeilykohde. Arvaatteko kenellä on ollut jo muutaman vuoden haaveena tehdä retki Seilin saarelle? 

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta on kirja kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta samalla se on hienosti koottu tarina yhden naisen elämänkohtalosta.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.