Satu Taskinen: Lapset

En yhtään tiennyt, mitä odottaa, kun lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Satu Taskisen Lapset (Teos, 2017). Jotenkin muistelin hatarasti, että kirjaa olisi hehkutettu kirjablogeissa, mutta mitä pitikään lukupiirimme luettavasta kirjasta? Ei ainakaan aivan samanlaista hehkutusta kuin jostain olin lukenut.

Kirjan minäkertoja on Navid. Opettaja ja kahden aikuisen tyttären isä. Vaimokin on, mutta jotain kivuliasta on tapahtunut tässä suhteessa. Navid asuu autossaan, koska kotiin hän ei kykene menemään. Vaimon poissaolo on liian suuri pala nieltäväksi. Navid kertoo yhden päivän tapahtumista elämässään, jolloin hän lähtee töistä ajoissa. Oikeastaan on outoa, kuinka aikaisin hän lähteekään. Oppilaat eivät osaa edes riemuita tästä. Opettajassa on jotain outoa. Navidin on joka tapauksessa kiirehdittävä tyttärentyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Tyttäret soittavat tiuhaan tahtiin ja muistuttavat asiasta. On kuitenkin mutkia matkassa. Päivä on pitkä ja paljon ehtii tapahtua ennen kuin isä ja tyttäret kohtaavat toisensa.

Lukupiiriläisistä suurin osa antoi ensiarviokseen kirjasta puuduttavuuden, mutta samalla kirjasta löytyi hienoja oivalluksia. Kirja oli myös kiehtova. Toisaalta itse myönnän ihan rehellisesti, että onneksi luin kirjan kissan ulkoiluttamisen ohessa, niin sain kirjan ajoissa luettua. Iltalukemisena en kirjaa olisi jaksanut lukea paria sivua enempää iltaisin. Lukupiiriläiset kritisoivatkin sitä, että kirja oli yhteen pötköön kirjoitettua tekstiä. Tauotukset olisivat tuoneet kirjaan hieman ilmavuutta ja hengähdystaukoja. Etenkin kun kertojamiehen ajatukset olivat melkoisen raskaita.

Taskinen on upottanut kertomuksen sisään mielettömän määrän tajunnanvirta-ajattelua. Asioita, joita monet pähkäilevät kaiken arkipäiväisen keskellä, mutta joita on vaikea saada paperille kirjatuksi. Lukupiirissä herätti keskustelua se, kuinka kirjailija on luonut teoksensa. Vaativaa tekstiä, joten voisin kuvitella, ettei tällaista ihan hetkessä kirjoitella. Taskinen tiputteli myös faktoja ja taustatietoja tarinaansa vaivihkaa. Lukija sai tällä tavoin tehdä itse omat oivalluksensa ja ikään kuin ratkoa miehen elämän palapeliä.

Kirjan loppu aiheutti melkoista keskustelua lukupiirissä. Itse arvasin, kuinka lopussa tulee käymään, mutta kun vastapuoli heittää ajatuksen siitä, oliko päivä kuitenkin miehen houretta. sitä alkaa väistämättä miettiä, kuinkas se nyt menikään. Oli miten oli, niin joka tapauksessa yhteen päivään mahtui paljon hienoja oivalluksia ja elämän pohdiskelua.

Kaiken pohdiskelun ohessa miehelle ehti tapahtua päivän mittaan vaikka mitä. Nämä sattumukset antoivat ainakin kuvan miehestä, joka tutustuu toisiin ihmisiin helposti ja osaa kommunikoida heidän kanssaan. Kirjaa varjosti surumielisyys, mutta kaiken surumielisyyden keskeltä löytyi asioita, jotka ainakin minua lukijana ilahduttivat. Pienet kummalliset hetket ihmisen elämässä.

Kirjan tarinassa vaimosta ei saa kokonaista kuvaa. Kaikille lukupiiriläisille jäi arvoitukseksi vaimon kohtalo. Toisaalta kirjasta vastauksia löytyi, mutta ei mitään selkeää ja yksioikoista. Miehen rakkaus lapsia kohtaan tuli kuitenkin hyvin selväksi. Rakkaus omiin lapsiinsa. Rakkaus, joka ei todellakaan ollut ollut suoraviivaista, koska hänen oli vaikea ymmärtää tyttölapsia. Mies rakasti myös työtään opettajana ja sitä kautta tuli rakkaus oppilaslapsiin. Miehen rakkaus oli ohjata lapsia elämässään tekemään oikeita valintoja ja kertoa heille itse elämästä.

Lukupiirissä sain kuulla, että Satu Taskisen Lapset on trilogian itsenäinen päätösosa. Täydellinen paisti (2011) ja Katedraali (2014) ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat palkittuja teoksia.

Jos haluaa luettavaa, jota pohdiskella, niin silloin Satu Taskisen Lapset on oiva valinta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3 (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Kannen kuvitus on minimalistinen, mutta jo pelkästään kirjan nimi, johdattaa asettamaan tämän ruksin ”perhe”-ruutuun.