En tiedä, miksi Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi, 2018) postaus on jäänyt tekemättä, vaikka
kirjasta pidinkin todella paljon. Toisaalta moni muukin asia on jäänyt
puolitiehen. Helle on vienyt voimat ja kesälomakin siirtyi viikolla. Ehkä tämä
taas tästä vilkastuu, kun ensi maanantaina oikeasti alkaa kauan kaivattu loma.
Mutta asiaan. Talvilomalla ollessani olin Bloggariklubilla, jossa Saara Turunen
oli kertomassa uutuusteoksestaan. Kirjan sain tilaisuudesta mukaani. Siitä
lämmin kiitos kustantajalle.
Sivuhenkilössä on kertojana
Saara Turusen näköinen tai ehkä paremminkin oloinen henkilö. Kertoja on
julkaissut esikoisteoksensa, jolle odottaa kiivaasti arvioita. Mitä hänen
kirjastaan sanottaisiin? Odottavan aika on pitkä. Aluksi ei kuulu, eikä näy
mitään. Sitten tapahtuu pahin. Kirja saa tylyn tuomion valtakunnallisen
sanomalehden kriitikolta. Kertoja on tullut muserretuksi kertaheitolla. Vähän
sama kuin joku olisi haukkunut lastasi rumaksi ja tyhmäksi. Kertoja syöksyy
jonkinlaiseen masennustilaan ja lamaantuu täysin. Vuoden ajan hän vain on ja
miettii. Välillä kertojan sisaret saavat kertojaan liikettä. Nekin lähinnä
silloin, kun tarvitaan lastenhoitajaa.
En yhtään ihmettele, että Saara Turusen uutta romaania moni odotti
innoissaan. Turunen osaa kietoa lukijansa tarinan vangiksi. Vaikka kirjan
kertojaäänelle ei kauheasti tapahdu ja sosiaalinen elämäkin on enemmän kuin
hakusessa, saa kertojan ajatukset lukijan pyörteisiinsä. Kertojan
minimalistinen elämäntyyli tuo oman viehätyksensä kertomukseen. Ihan oikeasti
ihminen voi pärjätä juhlissa kuin juhlissa yhdellä ja samalla mekolla. Ihastuin
myös siihen, että kertojan kulkuneuvo on polkupyörä. Tunsin tästä jonkinlaista
yhdenvertaisuutta itseni kanssa. Minähän olen autoton nainen, joka suosii
julkista liikennettä ja kävelee aina kuin se on mahdollista. Polkupyörä on toki
ihana vempele kesähelteillä ja sillä taittuu hieman pidempikin matka
sutjakkaasti.
Saara Turunen kirjoittaa hienoa suomen kieltä. Selkeä
ilmaisu on aina plussaa ja itse ainakin koen, että tällaisia kirjoja on kiva
lukea. Kirja on jollain tavoin hyvin rehellinen ja kertoo asiat siten kuin ne
ovat. Kirjasta löytyy myös todella mehukkaita kohtauksia. Esimerkiksi kertojan
sinkkuus on aihe, josta Turunen kertoo hyvin oivaltavasti ja toteavasti. Sinkku
nähdään eräänlaisena outona tapauksena vakioparien ja perheiden keskuudessa. Vaikka
Sivuhenkilö on paikoitellen melkoisen
surullinen tarina, en voinut olla tirskumatta aina välillä. Kertoja todellakin
katsoo sivusta elämänmenoa ja tekee viiltävän tarkkoja huomioita.
Saara Turunen voitti esikoisromaanillaan Rakkaudenhirviö Helsingin Sanomien
Kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta moni on verrannut
Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä keskenään, ja näkevät
kirjoissa saman kertojan. Saara Turunen kertoi Bloggariklubilla, ettei Sivuhenkilö ole jatkoa Rakkaudenhirviölle, vaikka kertojaääni
onkin hyvin samanlainen. Turunen totesi myös, että luultavasti jatkossakin kertojaääni on samanlainen kuin näissä kahdessa ensimmäisessä romaanissa.
Erityismaininta täytyy antaa kirjan todella kauniille
kansille, joista on vastannut Timo Mänttäri. Ihanat kukat. Tästä pitää mennä
ihan sivupolulle. Sivuhenkilön
kertoja onnistuu kasvattamaan kiinanruusua ja saamaan sen kukkimaan vuodesta
toiseen. Olen kateellinen. Minä onnistun aina tappamaan kaunistakin kauniimman
kiinanruusun. Viimeisimmän istutin ulos kukkapenkkiin ja siellä se nyt
nuppujaan taikoo. Eivät siis pidä kiinanruusut meidän talouden atmosfääristä.
Kirjalla osallistun Oksan
hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Arvatenkin tämän kirjan kannet
sijoittuvat ruutuun ”kukkia”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti