Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Vuoden ensimmäisessä lukupiirissä ruodittiin Jarkko Volasen Hiekankantajia (Teos, 2017). Minua tämä kirjavalinta ilahdutti suuresti, koska Helsingin Kirjamessuilla Teoksen bloggaajatilaisuudessa Volanen oli kertomassa esikoisteoksestaan ja kirja herätti jo silloin kiinnostukseni. Kirjan olen saanut kustantajalta, joten lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Aura ja Henri muuttavat kaupungin hälinästä saaren rauhaan, entiseen pappilaan. Asuminen saaressa on luonut unelmia ja toiveita, joita pariskunta alkaa vähitellen toteuttaa. Auran yksi unelma on oma hiekkaranta. Työt kuitenkin vievät Henriä kaupungissa, eikä mies kovin paljon ehdi saaren omasta kodista nauttia. Aura sen sijaan asuu saaressa ja yrittää kirjoittaa väitöskirjaa. Pariskunta odottaa myös ensimmäistä lastaan. Aura tuntee olonsa hieman yksinäiseksi, koska saariston asukkaat ovat aivan oma kansansa. On kuitenkin Camilla. Pappi, johon Aura sattumalta tutustuu. Auran ja Camillan välit lähenevät niin paljon, että ihmiset alkavat puhua. Tapahtuu myös kaikenlaista ikävää, joka nostattaa Auran aistit valppaimmilleen.

Lähes kaikki lukupiiriläiset ihastuivat kirjaan. Hiekankantajat on hienovarainen ja hieman sadunomainen kirja. Kirjan kieli on kaunista ja lähes runollista. Tarina jättää avoimeksi monia asioita ja siten tilaa lukijan omille tulkinnoille. Toisaalta useat avoimeksi jätetyt asiat selittyvät myöhemmin kirjan tarinan jatkuessa. Bloggaajatilaisuudessa kustannustoimittaja Maarit Halmesarka kertoi, että Volasen kirjassa on upeaa luontokuvausta, ja sen alleviivaa lukupiirikin. Volanen maalaa saariston ja meren elämää sekä vuodenaikojen vaihtelua taitavasti ja visuaalisesti vahvalla tavalla, unohtamatta kuitenkaan luonnonvoimien karua totuutta.

Kirjassa ketut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Volanen kertoikin Helsingin Kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa, että kettuja on aiemmin pidetty lemmikkeinä, mutta myöhemmin tämä on kielletty. Kirjan kerronnasta lukijan on helppo huomata, että Volaselle luonto ja eläimet ovat hyvin tärkeitä.

Hiekankantajissa kuvataan myös Auran suhdetta äitiinsä ja siskoonsa. Äidistä, jota muistisairaus vaivaa, annetaan hauras kuva. Lukupiiri keskusteli aiheesta, koska tämä herätti ihmetystä. Auran äiti vaikutti hyvinkin pirteältä ollessaan Auran kanssa kahden kesken. Oliko tämä kenties Volasen taitoa tuoda tarinaan Auran siskon vahvat mielipiteet, jotka jäivät elämään lukijan mielikuviin?

Yksi lukupiiriläinen hieman kritisoi sitä, että kirjassa naiset löytävät toisensa, kuten nykyisin aika monessa muussakin tarinassa. Itse olin tästä eri mieltä, koska Volanen kertoi kirjoittaneensa kirjaa peräti kymmenen vuotta. Jos Auran ja Camillan suhde on ollut alusta lähtien selvä, ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut muotia laittaa joka kirjaan tällaisia suhteita. Auran ja Camillan yhteen päätyminen kerrottiin myös hyvin hienostuneella tavalla.

Jarkko Volasen Hiekankantajat on upea teos, joka kannattaa lukea jo pelkästään kauniiden luontokuvausten takia. Onneksi Volanen tapasi kustannustoimittajan ja sai kirjan lopulta valmiiksi. Itse viehätyin kirjasta todella paljon. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).