Roope Sarvilinna: Osuma

Helsingin Kirjamessuilla oli Bonnierin aamiaistilaisuus kirjabloggareille. Mielenkiintoinen tilaisuus, jossa maittavan aamiaisen äärellä bloggaajat pääsivät kuulemaan kirjailijoita laidasta laitaan. Mukana oli myös Roope Sarvilinna kertomassa romaanistaan Osuma (Tammi, 2017). Sain kirjan tilaisuudesta mukaani. Kirja vaikutti sopivan kevyeltä ja suhteellisen ohuelta ulkoilulukemiseen, joten olihan se otettava luettavaksi.

Andersin ja Monan tarinan pitäisi olla onnellinen rakkaustarina, mutta sitä se ei ole. On liikaa vaikenemista ja on Jakob. Jakob, jolla on missiona täyttää maailma tyttölapsilla. Jakobilla on vaimo Lea, joka tietää miehensä naisista ja suhteista syntyneistä tyttölapsista, mutta rakastaa silti miestään. Mona tutustuu Jakobiin nuoren naisen Isbahin kautta. Isbah on Jakobin ja Lean ottolapsi. Monalle ja Jakobille syntyy suhde, joka selviää aikanaan myös Andersille. Andersilla on menneisyys sotilaana, joten hänen on helppoa laittaa nahkatakkijengi Jakobin kintereille.

Roope Sarvilinna

Roope Sarvilinna kertoi bloggaajatilaisuudessa, että Osuma on kirja, joka pitää lukea hissukseen. Tämän allekirjoitan täysin. Osuma on kirja, joka vaatii lukijalta paljon tarkkaavaisuutta, vaikka teksti ei olekaan vaikeaselkoista. Jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisi mies, joka täällä asuu, keskeyttänyt lukemisen noin miljoona kertaa. Kissaa ulkoiluttaessa ihmisellä on aikaa ajatuksille, koska kissa, ainakin herra Karvajalka, keskittyy hiirenkoloihin, myyrien liikkeisiin ja rusakon korviin. Mitä muuta ihminen voi siinä samalla tehdä, ellei lukea. Sateetonta tietysti pitää myös olla. Osuma oli oiva kirja tähän, koska lukijana pääsin kirjaan todella hyvin sisälle. Ei tullut keskeytyksiä, vaan sain keskittyä kirjan sanoihin ja miettiä tarinan kulkua.

Onko kirjassa sitten tarina? On, mutta lukijan pitää itse löytää se. Sarvilinna ei päästä lukijaansa helpolla. Kirja etenee ja ei etene kronologisesti. Lukijan pitää tehdä itse oivalluksia, vaikka kirjassa kaikki kerrotaankin. Kirjan kieli on kauniin eleetöntä. Lyhyitä lukuja, joissa päästään kurkistamaan henkilöhahmojen pään sisälle. Paljon ajatuksia, vähemmän liikettä. Kirjan tunnelma on hieno, vaikka välillä ollaankin sotatantereella tai nahkatakkijengin pauloissa. Pidin myös siitä, kuinka Sarvilinna oli saanut mahdutettua suhteelliseen ohueen kirjaan niin paljon elämän kirjoa. Bloggaajatilaisuudessa kerrottiin, että Helsingin Sanomissa kirjasta on sanottu, että postmoderni on liian kulunut määritelmä Osumalle. Ei ollenkaan huonosti sanottu.

Roope Sarvilinna kirjoittaa pääsääntöisesti iltaisin. Täytyy ihailla miestä, joka tekee päivisin hienoa ortopedin työtä ja illalla saa tällaista jälkeä aikaiseksi. Mielenkiinnolla odotan kuulevani tästä miehestä enemmänkin. Odottaessani voin tietysti lukea Sarvilinnan ensimmäisen romaanin Kateissa.

Roope Sarvilinnan Osuma kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaat hieman haastavampaa luettavaa.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.