Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Kesä on siitä mukavaa aikaa, että ehtii tarttua lukemattomien kirjojen pinoihin. Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa (WSOY, 2016) on odottanut lukemista viime syksyisistä Helsingin Kirjamessuista lähtien. Kirjan sain kustantajan bloggaaja-aamiaistilaisuudesta, joten kiitos lähtee kustantajalle. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.

Otto on kirjailija, joka on vanhentunut ja myöntää sen. Hän tuntee itsensä raihnaiseksi, eikä peilikuva valehtele, kun sitä katselee. Otolla on työhuone Meilahdessa, jossa hän kirjoittaa ja katselee elettyä elämää ja tulevaisuutta ajatustensa sekä kirjoitustensa kautta. Hiljaiseloa Meilahdessa on katkelmia Oton elämästä. Otto muistelee ihastuksiaan, ystäväänsä Albertia, kokemiaan kirjallisia vääryyksiä. Hän seuraa myös politiikkaa, vaikka onkin jo itse ulkoistanut itsensä siitä. Etenkin Putinin elämän tutkiminen on tuonut Otolle täysin uudenlaisen kuvan miehestä, josta koko maailma puhuu. Entä millaisena Otto näkee nykyisen terveydenhoitosysteemin, kun hän itse sairastuu vakavasti?

Pidin kirjan rauhallisuudesta ja tuumailevasta otteesta. Kirjassa ei ollut kiire minnekään, vaan ihmisellä oli aikaa omille ajatuksilleen ja mietteilleen. Aluksi hieman mietin, pidänkö siitä, että kirjassa hypitään ajasta ja paikasta toiseen, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän nautin Oton pienistä tarinoista elämänsä varrelta. Aivan kuin olisi kuunnellut jonkin ikääntyneen henkilön kertomuksia elämästä. Tällaisia kertomuksia kuulee nykyään hyvin harvoin. Pidin myös kirjasta löytyvästä sarkastisuudesta, ja siitä, kuinka Otto osasi nauraa myös itselleen, vaikka välillä hieman sapettikin. Kirjan yksi hauskimpia kohtauksia oli Oton esitelmöinti palvelutalossa. Jos Anderssonille on tällainen oikeasti tapahtunut, olisin halunnut olla kärpäsenä katossa.

Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 on itsenäinen jatko-osa Claes Anderssonin kirjalle Oton elämä (WSOY, 2011), joten ei tuntunut tuskaiselta lukea jatko-osaa, vaikka ei ollut lukenut ensimmäistä osaa. Kirjan Otto vaikuttaa olevan Claes Anderssonin alter ego. Hyvin samantapainen on Oton elämä kuin on ollut Anderssonin elämä tai ainakin sen Anderssonin, jonka julkisuudesta tunnistamme. Bloggaajatilaisuudessa Andersson kuitenkin kertoi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen fiktio. Oton kautta on ollut helpompi kirjoittaa, koska totuuden vaaliminen ei ole ollut niin tarkkaa. Andersson kertoi myös, että jokainen kirjailija kirjoittaa itsestään jollain tavoin.

Kirjan yksi teema on vanheneminen. Itse olen miettinyt vanhenemista ja ikääntymistä lähikuukausina hyvin paljon. Vanheneminen tuo sellaista viisautta ja arvokkuutta, jota nuoremmilta puuttuu. Samalla ihmisen keho usein kuitenkin vanhenee samassa tahdissa. Kuinka ihminen hyväksyy nämä muutokset itsessään, jos järki muuten pelaa? Itse toivoisin, että osaisin suhtautua kehon rapistumiseen ilkikurinen pilke silmässä, vaikka kuinka sattuisi. 

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa -kirjaa suosittelen syksyn pimeneville illoille. Hieno kirja, jonka rauhallinen ja verkkainen ote pysäyttää.