Kiitos sinulle vuosi 2016. Tulit kuten muutkin vuodet.
Ilotulitteiden välkkyessä ja myrskytessä taivaalla. Otin sinut vastaan hieman
jännittyneessä, mutta toisaalta odottavassa mielentilassa.
Tammikuussa alkoivat uudet työt toden teolla vanhassa
tutussa työpaikassa. Vaikka työ sinänsä sisälsikin paljon samoja elementtejä
kuin aiemmin, olen lähes joka päivä oppinut jotain uutta. Bloggariklubin
tammikuinen kokoontuminen avasi myös teatterivuoden ja kuinka paljon mahtavia
teatteriesityksiä vuoden aikana tulinkaan nähneeksi.
Helmikuussa juhlittiin Miirin eli äidinäitini
95-vuotisjuhlia. Aamuvarhaisella suunnistimme pienessä pakkaskelissä kohti
Pohjanmaan lakeuksia. Perille päästessä lunta tuprutti sakeasti. Isot
lumihiutaleet olivat jo peittäneet maan kauniin valkoiseksi. Ja voi sitä
riemua, kuinka onnelliseksi tulin, kun näin Miirin. Nimitys Miiri tulee muuten
siitä, että kutsuimme äidinäitiäni lapsena muoriksi, ei siis mummaksi tai
mummoksi tai mummiksi. Pikkuveljeni opetellessa puhumaan, hän ei oppinut
sanomaan muori, vaan käänsi sanan miiriksi. Nimitys vakiintui käyttöön ja
äidinäitini on ollut hyvin ylpeä kauniista nimestä, jolla vanhimmat
lapsenlapset häntä ovat kutsuneet. Syntymäpäiväjuhlilla minua myös ilahdutti
nähdä serkkupoikani jälkikasvua sekä kahden naispuolisen serkun pyöristyneet vatsat.
Jälkikäteen kuulin, että kolmannellakin serkullani oli pienen pieni ihmisenalku
kohdussaan, josta ei kuitenkaan vielä oltu kerrottu muulle suvulle.
Maaliskuussa alkoi odottaminen. Mies, joka täällä asuu, sai
kuulla joutuvansa sydänleikkaukseen. Ristiriitaisia ajatuksia pyöri mielessäni.
Entä jos ja kuinkas sitten? Melko pitkään näitä ajatuksia lopulta sainkin
pyöritellä pienessä mielessäni. Maaliskuun lopulla oli mukava ilta kirjailijoiden
seurassa. Bloggariklubilaiset oli kutsuttu Bonnierille kuuntelemaan kolmea
hienoa kirjailijaa.
Huhtikuu taittui melkoisen arkisissa merkeissä. Onneksi
väliin mahtui kuitenkin teatteria ja kädentaitotapahtumaa. Ja jos ihan oikein
muistan, huhtikuussa olisin saanut jo aloitella lukemisen kissan ulkoilutuksen
ohessa. Mahtavaa ulkoilun hyödyntämistä. Suosittelen muillekin.
Toukokuu on jotenkin aina kuukausi, joka antaa paljon
lupauksia. Lupauksia kesän lämmöstä ja auringosta. Tänä vuonna piipahdin
ensimmäistä kertaa Forsmanin teemyymälässä. Paikka, johon rakastuin. Keväisenä
kuukautena oli toki paljon muutakin aktiviteetteja. Kävin katsomassa muun
muassa Angry Birds elokuvan. Olipa kiva pätkä sekin.
Kesäkuussa pääsin ystäväni seurassa tapaamaan Juha Veijosta,
joka esiintyi KUT:in kesäteatterin Jäniksen vuoden pääroolissa. Tapaamisesta jäi kyllä hieno fiilis ja vieläpä
jäniksenkorvatkin, jotka muuten ilostuttavat minua arkipäivisin työpaikallani. Jonain
päivänä oikeasti laitan korvat päähäni ja pompin matkoihini, kun oikeasti alkaa
ahdistaa enemmän kuin tarpeeksi. Kesäkuussa kävin miehen kanssa kuuntelemassa
luentoa tulevasta sydänleikkauksesta. Hyvä luento, vaikka ei sekään meinannut
mennä aivan putkeen. Käsittämätöntä, kuinka todella vakavasti sairaita ihmisiä
voidaan kohdella, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Heinäkuu, tuo yleinen kesälomakuukausi, soi minulle viikon
hengähdystauon töistä. Olin päättänyt pitää kesälomani vasta siinä vaiheessa,
kun mies menee leikkaukseen, jotta olen sitten apuna, kun mies kotiutuu
sairaalasta. Ja heinäkuussa se sitten tuli. Nimittäin ilmoitus sairaalasta,
että leikkaus olisi 22. päivä elokuuta. Heinäkuussa osallistuin myös
ensimmäistä kertaa lukumaratonille. Oli hauska kokemus ja toivottavasti ei
ainoa laatuaan. Lomaviikolla kävin kääntymässä Joensuussa sekä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä.
Olisipa rahaa ja seinätilaa yllin kyllin. Ostaisin seinät täyteen naivistisia
tauluja. Ne jaksavat aina nostaa hymyn huulilleni.
Elokuun alkumetreillä juhlistettiin isäni 70-vuotispäiviä.
Kunnioitettava ikä tämäkin. Miehen leikkauspäivää odotellessa kävin Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa katsastamassa syksyn
teatteritarjontaa. Kaikkea kivaa esitystä teatterilla oli syksyn ohjelmistossa
tarjottavana. Miehen leikkauspäivän koittaessa olin hermostunut ja poissa
tolaltani. Kävi vielä niin, että mies lähetettiin kotiin odottamaan uutta
aikaa. Oli tullut pari kiireellisempää tapausta. Vaikka tämän ymmärrän, että
tällä kenties pelastettiin ihmishenkiä, oli tämä silti henkisesti todella kova
paukku. Onneksi uusi aika ilmoitettiin samana päivänä. Vielä piti viikko
odotella.
Syyskuussa mies oli jo leikattu ja toipuminen alkanut.
Miehen vielä maatessa sairaalassa, menin syyskuun ensimmäisenä lauantaina juhlistamaan
kummieni 50-vuotishääpäivää. Tällaisissa kemuissa en ollutkaan aikaisemmin
ollut, mutta kivat juhlat olivat. Hieno saavutus olla 50 vuotta naimisissa.
Syyskuu on myös tämän perhekunnan syntymäpäiväkuukausi. Ensin Herra Karvajalka
aloittaa juhlinnan, jonka jälkeen mies jatkaa ja minä itse tulen viimeisenä,
mutta en tietysti vähäisimpänä.
Lokakuun laukaistessa itsensä ilmoille, sattui pieni
onnettomuus. Ulkoilutin Herra Karvajalkaa, joka käveli nätisi edelläni.
Roikotin fleksiä oikean käden keskisormella ja nimettömällä. Kirja oli peukalon
ja etusormen välissä. Jostain syystä kissa riehaantui ja lähti pinkomaan
tulosuuntaan, jolloin fleksikäteni sormet vääntyivät yli äyräitten. Sattui
kamalasti, mutta lääkäriin en ennättänyt, koska tiedossa oli Kansallisteatterin
Luuloisairas. Seuraavana aamuna oikean
käden nimetön oli mustankirjava ja turvoksissa. Lähdin Peijakseen. Sormi
murtunut ja viikko sairaslomaa. Oikeasti ei kivaa. Töissä hirvittävä paine,
eikä tällainen helpottanut tilannetta. Lisäksi viikko onnettomuudesta oli
naisten perinteinen mökkiviikonloppu. Meni sitten paljuilut käsi
muovipussitettuna. Sormiongelmien jatkuessa menin työpaikkalääkärille puhumaan ongelmastani, koska sormi ei mielestäni ei ollut aivan kunnossa. Samalla
pyysin lääkäriä uusimaan verenpainelääkkeeni. Kysyi sitten, mitenkäs ne paineet
ovat olleet. ”Ihan hyvät silloin, kun olen muistanut mittailla”, vastasin minä.
Ja mitataan. Joo, lukemia en tänne laitan, mutta meinasin pökrätä. Ajattelin,
että mittari räjähtää. Paineet olivat järkyttävissä lukemissa. Ei meinannut
lääkärikään uskoa näkemäänsä ja mittailtiin uudestaan. Hieman parannusta, mutta
siitä huolimatta huippulukemat, jos ajatellaan numeraalisia arvoja. Lääkärin
katsoessa minua, sanoin, että on ollut hieman stressiä töissä. Aloin avautua ja
purkaa lankakerää, jota olin sisimmässäni kantanut ja kerännyt. Lääkäri
kuunteli. Määräsi lisää verenpainelääkitystä ja halusi, että tulen
näyttäytymään kahden kolmen viikon kuluttua uudelleen ja tupla-ajalla, koska
tämäkin aika oli venähtänyt tuplaksi. Siinä sitä sitten oltiin. Minä, joka olen
mielestäni aina ollut henkisesti vahva, olinkin yhtäkkiä avuton ja voimaton.
Alkoi syvissä vesissä kahlaaminen, mutta onneksi matkaan mahtui myös valonpilkahduksia.
Lokakuun lopulla oli kirjamessut, joissa olin ensimmäistä kertaa mukana
kirjabloggaajana ja toivottavasti en viimeistä kertaa. Olipa hienot messut,
joissa oli mahtavia bloggaajataphtumia.
Marraskuu, tuo vuoden masentavin kuukausi, joka aiheuttaa
itselleni vuosi vuodelta enemmän ahdistusta. Tänä vuonna ihan
konkreettisestikin. Edellisessä kuussa tapahtunut työpaikkalääkäriepisodi avasi
silmiäni. Aloin miettiä omaa jaksamistani yhä enemmän ja enemmän. Mennessäni
uudestaan työpaikkalääkärin juttusille, hän sanoi, että olen selvästi oikealla
tiellä ja tunnelin päässä näkyy valoa, vaikka tie tulee olemaan pitkä. Kerroin
myös miehen sydänleikkauksesta ja henkisesti raskaasta syksystä. Lääkäri halusi
taas nähdä minut uudestaan tupla-ajalla muutaman viikon kuluttua. Sitten iski
influenssa. Ensin minuun ja sitten mieheen, joka täällä asuu. Voiko enää
surkeammaksi mennä? Onneksi uusi sohva ja lepotuoli sentään piristivät
mieltäni, vaikka lepotuolin valtasikin Herra Karvajalka. Olin ajatellut tuolia
lähinnä itselleni lukutuoliksi.
Vaikka joulukuussa pimeys lisääntyy, on se kuitenkin
jotenkin aina toiveita täynnä oleva kuukausi. Mies sai sairaalan
kontrollikäynnillä niin sanotusti terveen paperit sydänasioitten tiimoilta.
Itse kävin kolmannen kerran juttelemassa työpaikkalääkärille. Kerroin pimeyden
masentavan minua ja ensimmäistä kertaa aikuisiällä en aikonut ottaa paineita
joulusta, enkä myöskään ottanut. Tammikuussa on taas treffit lääkärin kanssa,
mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että olen saanut otteen syksyn henkisesti
raskaista ajoista. Jouluaikaan pidin yhden ylimääräisen vapaapäivän. Olen
nauttinut kiireettömistä vapaahetkistä hyvien kirjojen parissa. Olen syönyt
suklaata hyvällä omallatunnolla. Olen oppinut itsestäni paljon uutta vuonna
2016.
Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti
postauksen lukea. Tästähän tuli pitkä kuin nälkävuodesta. Unohtui vielä
kirjoittaa se, että kirjoja olen lukenut vuonna 2016 hurjan paljon ja harmaat
hiukset ovat erittäin ikävästi lisääntyneet. Pienenä tyttönä toivoin olevani
vaaleahiuksinen. Aikuisena olen ollut ihan tyytyväinen ruskeaan hiusväriini,
mutta nyt haluaisin taas olla vaaleahiuksinen, etteivät harmaat hiukset näkyisi
niin selkeästi. Ihan vain pieni toive.
Onnea Uudelle Vuodelle 2017! Odotan mielenkiinnolla, mitä se
tuo tullessaan.
Sinulla on ollut rankka loppuvuosi. Mutta sinulla on ihana lääkäri! Niitä on harvassa. Onhan Herra Karvajalkakin antanut tukeansa? Valoa tulevaan vuoteen!
VastaaPoistaKiitos! Loppuvuosi oli rankempi kuin kuvittelin, mutta nyt on suunta ylöspäin. Onneksi lääkäri ymmärsi tilanteen vakavuuden. On tainnut käydä muutama muukin avautumassa. Tuntuu, että nykypäivän työelämä asettaa liikaa vaatimuksia ja tiukkoja aikatauluja. Siihen vielä, jos on jotain murhetta omassa yksityiselämässä, niin paletti on aikalailla valmis. Herra Karvajalka on ollut hienona tukena ja nyt minä tuen häntä, kun pieni poika pelkää uuden vuoden paukuttelijoita.
PoistaIhanaa Uutta Vuotta Teille Tassulinnaan.