László Krasznahorkai: Saatanatango

 

Tämä postaus on odottanut aikoja parempia. Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, koska kirjasto ei anna enää lainata kirjaa enempiä kertoja uudelleen. Osittain postaus on jäänyt tekemättä, koska en ole enää halunnut olla missään tekemisisissä László Krasznahorkain Saatanatangon kanssa (Teos, 2019). Pakko on kuitenkin yrittää, koska kyseessä oli lukupiirikirja. 

Sataa, tuulee ja myrskyää. Taukoamatta. Kaikki on liejun ja saven vallassa. Kuinka tällaisessa syrjäisessä kylässä asuvat ihmiset tulevat toimeen? Eivät he tulekaan. He odottavat pelastajaansa ja sellainen, kun ilmestyy paikalle, on ihmismieli valmis antamaan kaikki viimeisetkin roposensa pelastuksen ja paremman elämän toivossa. Aurinkoa alkaa näkyä pilvien raosta, koska usko on niin vahva, mutta aamusarastuksen kajossa alkavat viimeisetkin toivonrippeet mennä. Kenen syytä kaikki on? Kuka käski antaa omaisuutensa huijareille vai olivatko he sittenkään huijareita? 

Jestas! Järkyttävä noidankehä koko kirja. Kertooko siitä sekin, että kirja on jaettu kahteen osaan. Kuusi lukua kummassakin. Toisen osion luvut on numeroitu käänteiseen järjestykseen eli luettuasi viimeisen luvun, oletkin ensimmäisessä luvussa. Tällaisesta tulee klaustrofobinen tunnelma, jos sellaisesta voidaan puhua kirjan kohdalla. Kirja vaikuttaa olevan kautta linjan täyttä kaaosta, likaa, ikäviä ihmisiä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toisaalta Krasznahorkaita ei voi syyttää kuvailun puutteesta. Hän osaa kuvailla asiat järkyttävän yksityiskohtaisesti ja iljettävästi. Usein ihmisiä verrataan eläimiin. 

Kirjan henkilöhahmojen luonteet nousevat hyvin esiin, vaikka heillä jokaisella onkin omat murheensa kannettavanaan. Täytyy kyllä myöntää, että en meinannut päästä aluksi millään tavoin kirjan henkilöiden elämään mukaan. Lopulta annoin vain virran viedä ja totesin, että jokaisessa luvussa keskitytään yhden kyläläisen mielenmaisemaan. Siitä huolimatta en voinut muuta kuin ihmetellä, kuinka surkeita nämä ihmisparat olivat. Irimiás oli ainoa poikkeus joukosta, mutta hän vaikutti läpeensä epäluotettavalta henkilöltä. Sellaiselta, johon en luottaisi pätkääkään, vaikka hän yritti luoda uskoa tulevaan. 

Mitä mieltä lukupiiri oli kirjasta? Kirjan henkilömäärää pidettiin aivan liian suurena. Itseäni inhotti yksi tapahtuma kirjassa yli kaiken. Se, kuinka kirjailija kuvaa kehitysvammaisen tytön tappamassa kissaa. Yksinkertaisesti makaaberia. Kirjan pitkät virkkeet olivat kauheita. Pahimmillaan sama virke saattoi olla reilusti yli yhden sivun mittainen. Itse aloin muokata virkkeitä paremmiksi ja helpommin ymmärrettäviksi. Kappalejakojen puuttuminen aiheutti puudutuksen tunnetta lukupiiriläisissä. On todella raskasta lukea kirjaa, josta puuttuvat kappaleet. Kaikki on vain yhtä pitkää pötköä. Kirjan tarina ei muutenkaan avautunut lukupiiriläisille. 

Lukupiiri mietti myös sitä, mikä oli kirjan punainen lanka. Kirjassa kuvataan totalitaarisen elämän murentumista, ja mihin se pahimmillaan johtaa. Tarvitseeko tällaisessa yhteiskunnassa elänyt ihminen kuitenkin tukea toisilta ja ylipäätään, tarvitseeko ihminen tukea? Varmasti tarvitsee. Kukaan ei yksin pysty selviytymään elämän haasteista, vaikka olisi kuinka itsenäinen. 

Kirjan unkarinkielinen alkuteos Sátántangó on ilmestynyt vuonna 1985. Kirjan on suomentanut Minnamari Pitkänen. Pitkäselle on annettava tunnustus valtavasta työstä. Hän on löytänyt tarinan sielun. Krasznahorkaita on verrattu Kafkaan, mikä ei sinänsä ole ihme. Saatanatangosta on tehty elokuva, joka on ilmestynyt vuonna 1994. Elokuvan pituus on reilusti yli seitsemän tuntia. En tiedä, haluaisinko elokuvaa nähdä. Luultavasti en, vaikka se onkin saanut kehuja, kuten kirja itsekin. 

László Krasznahorkain Saatanatango löyhkää mädäntyneelle. Jos haluat kiusata itseäsi, valitse tämä kirja lukulistalle. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 2- (asteikko 1-5).