Huh Huh! Ihan Big Brotherista tutuin sanakääntein pitää aloittaa. Ensinnäkin tämä kirjapostaus olisi pitänyt tehdä jo elokuussa, mutta niin vain oli jäänyt tämäkin kirja postaamattomien pinoon. Toisekseen tämä kirja oli kerrassaan samaistuttava. Kirjan parissa tuli vietettyä ihanan hilpeitä hetkiä. Anna-Leena Härkönen; kiitos mahtavasta kirjasta Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (Seven, 2011).
Rakastuin siihen, kuinka Anna-Leena Härkönen kertoi olevansa Popeda-fani. Sitähän ei yleensä keski-ikäiset naiset tunnusta. Minä voin myös tässä tunnustaa, että olen Popeda-fani. Nuorena neitona paljon kiihkeämpi kuin nykyään, mutta edelleen ihastun, jos kuulen jostain Popedan soitantaa. Mutta tämä ei ollut asian pointti, vaan se, kuinka Härkönen oli ihmetellyt joitakin Popedan laulujen sanoituksia, niin minä puolestani olin kuullut yhden Pate Mustajärven laulamat sanat täysin väärin. Moni tietää kappaleen Elämässä pitää olla runkkua. Siinä on kohta, jossa sanat menevät ”ei tarvita me pressaa eikä kunkkua”. Minä kuulin hyvin pitkään, että sanat menivät ”ei tarvita me vessaa eikä kunkkua”. Hieman sitä ihmettelin, mutta onneksi ystäväni oikaisi minua. Naurattaa tämä vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka olen laulaa hoilottanut sanoja täysin väärin.
Entä sitten sivistyssanat. Härkönen kirjoittaa, kuinka seurueeseen mahtuu aina henkilöitä, jotka viljelevät sivistyssanoja, joita kaikki eivät ymmärrä. Yleensä ihmiset vain hymistelevät ja nyökkäilevät, mutta kuka on se rohkea, joka uskaltaa avata suunsa ja kysyä, mitä vaikea sana tarkoittaa? Härkönen uskaltaa. Siinä vaiheessa yleensä hymistelijät hymyilevät ylimielisesti, vaikka eivät itsekään ole ymmärtäneet sanan merkitystä. Myönnän, että minä taidan olla sellainen, joka hymyilee kuullessani vaikean sanan, mutta tarkastan sen jälkikäteen netistä. Uskoakseni en hymistele ilkeämielisesti, jos joku uskaltautuu kysymään, mitä sana tarkoittaa.
Olen lukenut ties kuinka monta vuotta eri kouluissa englantia ja ruotsia ja jopa vähän saksaa. Mutta se on sellainen juttu, ettei minulla oikeasti ole kielipäätä. Menen mykäksi, jos pitää kommunikoida vierailla kielillä tai änkytän jotain naama punaisena ja hikisenä. Härkönen nostaa tämänkin kissan pöydälle. Miksi kaikkien pitää seurustella vieraalla kielellä, jos seurueeseen tulee yksi vierasta kieltä puhuva henkilö. Yleensä joku seurueesta osaa kieltä todella taitavasti ja muut kuuntelevat sujuvasti tai yrittävät miettiä, kuinka jokin asia sanotaan vieraalla kielellä. Kyllä kuulkaa on vaikeaa.
Härkösen teksteihin on helppo samaistua. Kirjaa lukiessani purskahdin monta kertaa nauruun, koska totesin, että asia on juuri tuolla tavoin kuin Härkönen sen ilmaissut. Kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla, koska silloin ei välttämättä ymmärrä asioiden koomisia puolia. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen – niin, ja hieman myös muille. Härkönen sivaltaa tekstillä itseään, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Juuri tällaista kirjallisuutta on pakko välillä lukea. Voi estotta nauraa, kuinka hullunkurinen tapaus ihminen kokonaisuudessaan on.
Pidän kirjan rakenteesta, jossa voi hetkeksi hypätä yhden luvun tai kolumnin kimppuun. Tarinat ovat sopivan pituisia välipaloja esimerkiksi muun tekemisen ohessa. Toki kirjaa voi lukea pidemmissäkin pätkissä, kuten minä tein. En ole aivan varma, onko tästä ilmestynyt äänikirjaa, mutta jotenkin on sellainen tunne, että se toimisi loistavasti. Etenkin, jos Anna-Leena Härkönen itse lukisi kirjan. Itse en ole äänikirjojen ystävä, mutta tämän saattaisin kuunnellakin.
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää Härkösen kolumneja useilta eri vuosilta. Kirja sisältää aiemmin julkaistut kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia.
Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita
kirjoituksia on kirja kaikille naisille, jotka uskaltavat nauraa itselleen.
Toki mieskin kirjan voi lukea, mutta kirjassa on melkoisen vahva naisnäkökulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti