Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

Lukemattomien kirjojen pinossa on ollut pitkään Jussi Lehmuskosken Vainikkala (Aula, 2017). Olen vältellyt kirjaa, koska jostain syystä kuvittelin, että kyseessä on sotakirja. Kaikkea muuta. Kun vihdoin kirjan nappasin luettavakseni, päädyin hulluakin hullummalle road tripille. 

Toimittaja Toivo Tuohipuu saa tehtäväkseen haastatella huippusuositun Mysterio-yhteen jäseniä sekä kirjoittaa yhtyeen solistista Juhani Hurmasta henkilökuvauksen. Hurmahan on varsin mielenkiintoinen tapaus. Hän on rocktähti, joka esittää yhteensä kanssa Uuno Kailaan runoja ja tietenkin englanniksi. Eikö rocktähteys sitä vaadi? Englantia. Oli miten oli. Mysteriolla on ollut keikka Moskovassa. Yksityisjuna lähtee Moskovasta kohti Vainikkalaa ja Tuohimaa hyppää junan kyytiin. Junamatkallahan olisi aikaa haastatella yhteen jäseniä. 

Jo matkan alku luo haasteita. Yhtyeen kitaristi Spaddu ja basisti Raatikainen ovat kateissa tai ainakin pahasti myöhässä. Miehillä on Moskovassa omia salaisia bisneksiään. Mysterion manageri Niilanen jakelee Tuohipuulle ohjeita, millainen jutun täytyy olla. Veturinkuljettaja Varjokallio on syvästi uskova henkilö, jonka junakuulutukset ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä VR:n automaattikuulutuksia. Junamatka alkaa kuitenkin aikanaan. Kaikki yhteen jäsenet ovat junassa mukana sekä yksi bändäri. 

Tuohipuun tehtävä ei ole helppo. Pomo soittelee ja syytää irtisanomisuhkia päälle. Juhani Hurmasta ei tunnu irtoavan muuta kuin että miestä vainotaan. Hän on saanut nimettömiä viestejä, joista Tuohipuu yrittää saada otteen. Onneksi pomo on lähettänyt Vainikkalan asemalle vastaan valokuvaajan, jolle Tuohipuu avautuu. Valokuvaaja Mila Lumme ja Tuohipuu lyövät puhelimitse viisaat päänsä yhteen ja alkavat selvittää mysteeriä, joka vie heidät Mysterion miesten lapsuusvuosille asti. Siitä huolimatta on vaikea päästä selville siitä, kuka uhkaa Juhani Hurmaa. 

Jestas, mitä sekasortoa koko junamatka. Jos tuolIaiselle matkalle joutuisin, joisin ehkä pääni täyteen ja yrittäisin sopeutua porukkaan. Toinen vaihtoehto olisi lukkiutua omaan vaunuhyttiin. Toisaalta se voisi olla huono vaihtoehto, koska kuka tahansa saattaisi kaikesta huolimatta kävellä hyttiin sisälle. Jatkuvasti olisi myös pidettävä kännykästä kiinni, koska muuten se saattaisi joutua vääriin käsiin, jolloin seuraukset voisivat olla mitä tahansa. Huh huh, mutta ehkä rocktähtien elämä on sekavaa. Ainakin silloin, kun ovat turneella. Itse en moista touhua jaksaisi pitkään. 

Kirjassa on useita henkilöhahmoja, ja vaikka Tuohipuu on ehkä kirjan päähenkilö, saavat muutkin runsaasti sivutilaa. Lehmusvesi on rakentanut kirjan siten, että kirjan henkilöt vuorottelevat kirjassa omilla ajatuksillaan ja keskusteluillaan. Yhtyeen solisti Juhani Hurma jää etäiseksi, vaikka hänestä Tuohipuun pitäisi saada eniten irti. Mutta ehkä se onkin niin, että yhtyeiden solistit ovat aina etäisempiä kuin soittajat. Spaddun ja Raatikaisen kaistapäiset tempaukset ja keskustelut ovat niin sekopäisiä, etteivät kaikki varmasti jaksa tällaisia lukea. Minä sen sijaan odotin herrojen puheevuoroja, koska silloin tiesi, että taas tapahtuu jotain älytöntä. 

Vainikkala on Jussi Lehmusveden esikoisromaani. Kirjassa on loistava oma tyyli. Kirjan tarina ei junnaa paikoillaan, vaan se kulkee kuin juna. Vaikka kyseessä ei ole dekkari, alkaa vähitellen myös selvitä, mikä mysteeri on tapahtunut Mysterion miehien lapsuudessa, ja kuinka se vaikuttaa nykyisyyteen. Pidin myös siitä, kuinka Lehmusvesi on ottanut kirjaansa mukaan Uuno Kailaan runouden. Tälläinenhan on suorastaan nerokasta. 

Kuten alussa mainitsin, Vainikkala on road trip -kertomus. Kirjassa tapahtuu ja sattuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jollekin kirjan tapahtumat voivat mennä täysin yli hilseen, mutta itse viihdyin kirjan äärellä hyvin. Otin vain sen asenteen, mitä hullua seuraavaksi tapahtuu. Kirja kannattaa laittaa lukulistalle, jos road trip -kertomukset ilahduttavat.