Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu
-runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat
julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto
jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.
Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin
kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on
toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai
mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!?
Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan
karhun vuonna 2004.
Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa
on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla
aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee
juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita
tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on
tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen
tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.
Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa
tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on
myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt
ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.
Höyry hälvenee, huuru
on haihtunut
vanhan raakkauspeilin
pinnalta, hopea rakoillut:
kun vedän paidan pään
yli, se tuoksuu mummilta,
ruusulta, puuterilta,
vaaleanpunaiselta yöpuvulta,
ukki sovittaa
karvareuhkaa päähän,
ronkkii vesilasista
hymyään. (s. 33)
Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä,
kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle
lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja
äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat
heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja
vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön
elämään.
kun pelkäät yön ääniä,
tuulen voihkinaa,
noitaa joka nauraa
kirskuu
riekaleisissa
viitoissaan,
viskoo kasvoillesi
toukkia, seittejä,
repii verenpisarasormin
yltäsi pyjamaa. (s. 55)
Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai
aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö.
Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja
on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja
painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.
vaikka olet toisen oma
ja oma,
vaikka meitä ei
ollutkaan,
vaikka sinä vain
parkkipaikalla
vaikka sinä vain
piirsit sormella
auton tomuiseen
takalasiin
puhtaan sydämen kuvan
(s. 63)
Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu
kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä.
Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on
saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee
selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.
Merja Virolaisen Olen
tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän
runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon,
että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.
Merja Virolainen: Olen
tyttö, ihanaa!
Kustantaja: Tammi
Sivuja 76
Kansi: Markko Taina
Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu
-voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti