Sain Stresalta luettavaksi Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe (2017), joka kiehtoi
etenkin sen takia, että kirjan päähenkilö Mirja työskentelee näyttelijänä
Helsingin Kaupunginteatterissa. Onhan tämä ehkä hieman hassu syy, mutta ehkä
sitten olen hieman omituinen. Toisaalta olen hyvin iloinen, että kirjan luin,
koska tarina oli erilainen ja mielenkiintoinen.
Mirjalla on ensi-ilta, mutta pahaksi onneksi yhdestä
hampaasta lohkeaa paikka. Hammas on saatava kuntoon ennen iltaa. Hymysuu
kuulostaa luotettavalta hammaslääkäriasemalta, ja onnekseen Mirja saakin ajan
samalle päivälle. Mirjan ja hammaslääkärin, Juhan, välillä tuntuu kipinöivän,
eikä aikaakaan, kun Mirja ja Juha seurustelevat vakituisesti. Mirjalla on
teini-ikää lähestyvä poika Marko, joka asuu isänsä luona, mutta viettää paljon
aikaa äitinsäkin luona. Onneksi Juha osaa suhtautua poikaan hyvin luontevasti, niin elämä on auvoisempaa.
Mirjan elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta
pinnan alla kuplii. Mirja on tuntenut itsensä koko ikänsä hieman
ulkopuoliseksi. Hän on adoptiotytär, ja vaikka hänen lapsuutensa on ollut
onnellinen ja hän on saanut lähestulkoon kaiken, mitä on halunnut, on hän
tuntenut usein olonsa irralliseksi. Oloa eivät ole helpottaneet sukulaiset,
jotka ovat suoraan sanoneet, ettei Mirjalla ole mitään perintöoikeuksia, koska hänet on adoptoitu. Mirjan on selvitettävä, mistä hän on lähtöisin, ja miksi hänen
biologinen äitinsä hylkäsi hänet.
Mirjan tarina on ehdottomasti se, joka kantaa kirjaa, mutta
Pirjo Toivanen on saanut mahdutettua kirjaan myös oivan sivujuonen Juhan
kautta. Sivujuoni kytkeytyy pääjuoneen jossain vaiheessa hyvin yllättävällä
tavalla. Kirjan tarina ei ole ennalta-arvattavissa, vaan siinä tapahtuu koko
ajan. Kirjan tapahtumat eivät ole rysäyksiä, vaan ne tulevat lähinnä todetuksi,
vaikka tapahtumilla onkin henkilöiden sen hetkisiin tunnetiloihin suuria
vaikutuksia.
Pirjo Toivasen tekstiä on kiva lukea. Selkeää suomen kieltä
ilman kimurantteja lausekuvioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle ja
se tulee kirjassa hyvin esiin. Välillä jopa ihmettelin, kuinka Toivanen on
onnistunut olemaan tuomatta kirjaan nykyajan hienouksia ja ihmeellisyyksiä.
Tarinaan on saatu tuotua myös 1990-luvun lama ja talousvaikeudet. Itse ainakin
lukijana koin hieman aikamatkustavani menneeseen, kun alettiin puhua markoista
ja monen kilon kannettavasta puhelimesta.
Pidin myös siitä, kuinka Toivanen on käsitellyt Mirjan
adoptioon, lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asioita. Kirja herätti myös
joitakin ajatuksia, joita en välttämättä olisi uskonut liittyvän adoptoidun
henkilön elämään. Adoptio on todella iso asia, eikä sitä välttämättä tule ajatelleeksi,
kuinka suuret vaikutukset sillä voi olla adoptoidun henkilön elämään. Pidin
muutenkin kirjan adoptioaiheesta, joka mielestäni pysyi hyvin realistisella
tasolla, vaikka loppukohtaus olikin odottamaton.
Amelia Nyman on kirjan graafisen suunnittelun takana.
Mielestäni kannen kolme joutsenta on hyvin osuva, kun kirjan on lukenut.
Pirjo Toivasen Pyhä
paha perhe sopii luettavaksi oikeastaan milloin tahansa, mutta jos nyt
joulua ajatellaan, niin voisin hyvinkin lukea tätä kirjaa lukutuolissani
suklaakonvehtirasian äärellä.
Kiitokset kustantajalle hienosta lukukokemuksesta.
Tulin kurkkaamaan nyt paremmin mitä sanoit. Adoptiolapsen osa takavuosina ei varmaan monesti ollut kehuttava, nyt lienee toisin - ainakin toivon. Pidin Helsingin ja laman kuvauksesta kovasti. Vähän villiksikin Toivanen heittäytyi, mutta mikäs siinä:)
VastaaPoistaLama oli 1990-luvulla todella paha. Itse menin 90-luvun alussa vakitöihin ja lama onkin varjostanut kaikkia työvuosiani. Luin ammattikorkeaan pyrkiessäni yhden tutkimuksen, jonka mukaan juuri minun ikäiseni ovat joutuneet tahtomattaan kantamaan lamareppua selässään kaikki työvuodet. On jatkuva pelko pahasta, vaikka itse asiassa työurat yhden yrityksen palveluksessa ovat yleensä tosi pitkiä. Ikäviä asioita lama tälläkin tavoin tuo mukanaan.
Poista