Kissa ja rusakko

Töistä tullessani Herra Karvajalka loikoili divaanilla täydessä unessa. Tämän huomattuani soitin heti veljelleni sopimastamme yhteisestä kauppareissusta, koska ei ollut kissan kanssa jalkahierontatuokiota tiedossa. Puhelun lopettaessani katsahdin kissaa, jonka pää oli noussut. Silmät olivat mustina kekäleinä ja ilme sellainen, että minä en lähde minnekään. Sanoin, ettet sinä ole nyt minnekään lähdössä. Ei auttanut. Kissa syöksyi makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon. Reppana. Kuvittelee, että kun puhutaan lähtemisestä, joutuu hän lähtemään mukaan. Ja lähtöhän tarkoittaa eläinlääkäriä eli ei kiva. Ei kuitenkaan ollut tänään eläinlääkäriä.

Kauppareissun jälkeen lähdin kissan kanssa ulkoilemaan. Kissaa ei huvittanut. Terävää jäätä ja hiekoitushiekkaa. Kukapa sellaisesta tykkäisi pienissä tassuissaan. Kun kissa meinasi kolmen minuutin ulkoilupyrähdyksen jälkeen mennä takaisin sisälle, oli turvauduttava kissataksiin. Kissataksi kaappasi Herra Karvajalan syliinsä ja vei vesitornille ulkoilemaan. Ei jäätä, vaan lunta. Kivempaa tassuille.

Herra Karvajalka olikin tyytyväinen kyyditykseen. Tassut lähtivät heti kohti pajupensasta. Hieman upotti, mutta ei haitannut. Kissataksin kuljettaja eli minä astelin perässä. Yritin tehdä kissalle kissapolkuakin, jotta olisi helpompi kulkea, mutta ei kiinnostanut. Kissalla oli omat juttunsa mielessään. Kissapolkua tehdessäni huomasin vesitornin sivustalla pitkät ja isot korvat. Puppeli se siellä. Oli ilmeisesti lähtenyt meitä karkuun.

Kissa havaitsi lumen alla liikettä. Oli otettava parempi paikka kyttäykselle. Itse asetuin myös sijoilleni ja aloin katsella ympärilleni. Ei satanutkaan, vaikka vajaa puoli tuntia aiemmin oli taivaalta tullut vettä. Höh. Ei ollut ulkoilukirjaa mukana, joten oli vain oltava ja seistävä. Katselin ympärilleni ja sitten sen huomasin. Puppeli eli rusakko oli tullut ruokailemaan meistä noin viiden metrin päähän. Herra Karvajalan ja rusakon välissä oli pystyyn kuivunutta saviheinikkoa. Heinikkoa ei kuitenkaan ollut paljon, vain siellä täällä oli pystyssä joitakin heinänkorsia. Näkyvyys oli siis varsin loistava.

Herra Karvajalka huomasi pupun, mutta kas kummaa, tällä kertaa rusakko ei kiinnostanut. Lumen alla oleva jyrsijä oli mielenkiintoisempi. Nauratti. Rusakko puputti kasvisruokaansa ja Herra Karvajalka yritti saalistaa itselleen liharuokaa. Entä sitten, kun tietä pitkin lähestyi mies koiransa kanssa. Rusakko nosti isot korvansa pystyyn ja kuulosteli. Herra Karvajalka myös kohensi asentoaan ja katseli. Vaara ohi. Eivät tulleet tontillemme.

Seurasin kissan ja rusakon touhuja tunnin verran, jonka jälkeen aloin hiljakseen puhella kissalle, että voitaisiin lähteä jo kotiin. Kissa katsahti rusakkoa. Ei tuokaan ole lähtenyt, joten ei tarvitse minunkaan lähteä. Tätä vekslaamista jatkui kymmenisen minuuttia. Kissa katsahtaa rusakkoon ja ottaa uuden asennon pienjyrsijää vaaniessa. Yritin puhua suhteellisen hiljaa, mutta lopulta aloin puhua normaalilla äänellä ja menin kissan viereen nostaakseni sen syliini. Mitä tekee rusakko? Katsahtaa meitä ja jatkaa puputtamista. Mitä? Eikö pupun kuuluisi pelätä meitä?

Lopulta sain kissan lähtemään kotiin, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Olipa hauska ulkoilu. Seurata luonnonihmeen ja kissan touhuja. Se vain harmitti, että kuvaaminen jäi, koska kännykän akku loppui siinä vaiheessa, kun aloin kameran kanssa puuhaamisen. Se ei ollut kiva juttu. Siksi kuvitus on siis jotain ihan muuta kuin tämän iltaista ulkoilua.