Rankka päivä

Vaikka yleensä yritän suhtautua asioihin positiivisesti, oli eilinen rankka päivä. Mies, joka täällä asuu, sai maaliskuussa kuulla joutuvansa isoon sydänleikkaukseen. Alkoi odotus. Sairaalassa ja kotiin tulleissa lippulappusissa kerrottiin, että leikkauksen keskimääräinen jonotusaika olisi 3-4 kuukautta. Laskeskelimme, että leikkausaika ajoittuisi kesälle. Mietimme myös sitä, kuinka kesälomat sotkisivat jonoja. Leikkausajan luvattiin tulevan noin kuukautta aikaisemmin kirjeitse kotiin. Kirjettä ei vain kuulunut.

Mies oli saanut sairaalasta mukaansa nipun papereita. Papereiden mukana oli pyyntö osallistua luennolle, jossa kerrottaisiin sydänleikkauksesta tarkemmin sekä leikkauksen jälkeisestä elämästä. Lapussa myös suositeltiin, että omainen tulisi kuuntelemaan luennon. Koska leikkausaikaa ei kuulunut, päätimme mennä kevätkauden viimeisimmälle luennolle, jonka piti olla juhannusviikon maanantaina. Otin töistä saldovapaan, koska olisi mennyt taas hankalaksi elämä, kun olisi pitänyt mennä aamupäiväksi töihin ja hilpaista puolilta päivin Helsinkiin. Sitä paitsi niitä liukumia kertyy joka viikko, joten kai niitä joskus on pidettävä poiskin.

Luennolle mennessämme hieman ihmettelimme, miksei paikalla ollut muita. Huomasin, että luentosalin ovessa oli kaksi viikkoa vanha varauslista. Epäilykset nousivat pintaan. Eikö luentoa olisikaan? Istuimme kuitenkin alas ja alkoihan sieltä porukkaa valua paikalle. Pari tulevaa potilasta oli todella heikossa hapessa. Suomalaiseen tyyliin kaikki istuivat hiljaa ihmetellen. Aika kului, eikä mitään tapahtunut. Lopulta eräs nainen sanoi lähtevänsä kyselemään. Nainen sai käsiinsä jonkun sairaalassa työskentelevän henkilön, joka lupasi selvittää asiaa.

Sairaalahenkilökuntaan kuuluva nainen sai lopulta luennonpitäjän kiinni puhelimitse. Puhelusta päätellen kaikki luennolle tulijat olivat paikalla vääränä päivänä. Meidän olisi tultava vasta seuraavana maanantaina luennolle. Onneksi minussa on sen verran pohojanmaalaasta sisua, että nostin mekkalan. Emme huviksemme maksa kalliita seutulippuja ja sitä paitsi ei vapaita oteta sen takia, että käydään pyörimässä sairaalassa turistimielessä. Onneksi joku toinenkin tiuskaisi, että oli saanut luentolapun kaksi viikkoa aikaisemmin käteensä. Lopulta luennoitsija lupasi tulla pitämään meille lyhennetyn luennon. Anteeksipyyntöä ei kyllä kuulunut, koska vika tuntui olevan meissä, joille oli annettu väärää informaatiota. Luento oli kuitenkin todella hyvä ja asiantunteva. Siitä kiitos luennoitsijalle. Tämä tarina olisi jäänyt kertomatta, jos eilistä ei olisi tapahtunut eli sitten varsinaiseen aiheeseen.

Mies, joka täällä asuu, sai vihdoinkin heinäkuussa kirjeen, jossa ilmoitettiin, että leikkauspäivä olisi maanantaina 22.8.2016. Perjantaina 19. elokuuta hänen pitäisi myös käydä sairaalassa kirurgin, anestesialääkärin, sairaanhoitajan ja toimintaterapeutin juttusilla. Jonotusaika siis piteni kesälomien takia noin kuukaudella.

Sunnuntaina mies sitten pakkasi reppuunsa sairaalassa tarvitsemansa asiat ja välineet. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mutta myös helpotusta, että nyt se olisi menoa. Itse pidin heinäkuussa vain viikon kesälomaa. Loput kolme lomaviikkoa ajoitin leikkauspäivästä eteenpäin, jotta saisin rauhassa juosta sairaalassa miestä katsomassa ja olisin sitten kotona, kun mies kotiutuu sairaalasta. Ei ehkä niin lomaa, mutta hermoille käypää sekin olisi ollut, että töiden jälkeen paahtaisin Helsinkiin miestä katsomaan ja miettisin samalla, että kissan pitäisi päästä ulkoilemaan.

Miehen piti olla aamulla sairaalassa kello 6.45. Koska vatsantyhjennystä ei pitänyt suorittaa, ei sairaalasta ollut saanut mukaansa taksilappua. Autoahan meillä ei ole, joten mies lähti aikaisin aamulla julkisilla kohti sairaalaa. Haikein mielin hyvästelimme ja taisi minulla muutama kyynelkin vierähtää poskelle. Kyseessä olisi iso leikkaus ja vaikka Suomen terveydenhoito on todella korkealuokkaista, niin ikinä ei voi tietää, jos jotain sattuu.

Miehen lähdettyä nukahdimme herra Karvajalan kanssa uudestaan. Heräsimme siihen, kun mies soitti kuuden jälkeen olevansa jo sairaalassa. Oli siis aika nousta minunkin sängystä. Lähdin ennen aamupalaa kissan kanssa ulos. Ajatukset pyörivät mielessäni, mutta yritin olla reipas. Kotiin tullessamme kissakin aavisteli jotain ja oli todella hämmentyneen näköinen. Aloin valmistaa itselleni aamupalaa. Puoli yhdeksän aikaan puhelimeni soi. Mies, joka täällä asuu, soittaa. Mitä ihmettä? Miehen pitäisi olla parhaillaan leikkurissa. Vastasin puhelimeen ja mies kertoi tulevansa kotiin. Oli tullut kaksi hätätapausta. Mies ja joku toinen oli lähetetty kotiin odottamaan uutta leikkausaikaa.

Tuntui, että olin aivan sekaisin. Mies soitti myöhemmin vielä uudestaan ja ehdotti treffejä kaupan edustalle. Ihmettelin, kuinka mies oli niin tyyni. Kertoi aavistelleensa, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi, koska esilääkitystä ei oltu annettu. Kauppareissun aikana miehelle soitettiin ja kerrottiin uuden leikkausajan olevan ensi viikon tiistaina. Maanantaina pitäisi mahdollisesti myös käydä sairaalassa, jos kirurgi vaihtuu ja vaihtuuhan se, koska tänään posti toi uuden kirjeen leikkausajasta.

Päästyämme kauppareissun jälkeen kotiin, miehen tyyneys lopulta purkautui kiukkuun ja turhautumiseen. Leikkausta oli odotettu kuukausikaupalla ja valmistauduttu henkisesti tulevaan kotiokseen. Eilinen peruuntuminen oli myös minulle henkisesti hyvin raskas. Ymmärrän kyllä, että hätäleikkauksilla luultavasti pelastettiin kaksi ihmishenkeä, mikä on todella hienoa. En vain voi olla miettimättä sellaista, onko ikinä ajateltu kotiin lähetetyn potilaan henkistä hyvinvointia, kun tällä tavoin käy?

Onko teille käynyt vastaavaa, ettei leikkausta olekaan voitu suorittaa annettuna ajankohtana?