Ostin äidilleni joululahjaksi Laura Lindstedtin
Finlandia-palkitun Oneironin (Teos,
2015). Äiti luki kirjan nopeasti läpi ja lainasi kirjan sitten minulle. Nyt
ihan nolottaa, koska kirja on maannut minulla kuukausikaupalla. Ei ole vain
ollut aikaa tarttua kirjaan aikaisemmin. Nyt kirja on kuitenkin luettu ja olo
on hämmentynyt. Kuulin, että Helmet-kirjastoissa kirjaan on pitkä jono.
Kirkes-kirjastoissa jonottamisen tarvetta ei enää ole. Kirjaa löytyy hyvin
kirjastojen hyllyiltä.
Oneiron kertoo
seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet kuoleman jälkeiseen valkeaan
välitilaan. Naiset tulevat eri puolilta maailmaa erilaisista lähtökohdista.
Anorektinen performanssitaiteilija Shlomith tulee New Yorkista.
Alkoholisoitunut pääkirjanpitäjä Polina Moskovasta. Kaksosia odottava Nina
Marseillesta. Kurkkusyöpää sairasta Wlbgis Hollannista. Mallimaailmasta
haaveileva Maimuna Senegalista. Sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada puolestaan
tulee Brasiliasta ja aikuisuuden kynnyksellä oleva Ulrike Itävallasta. Kuoleman
jälkeinen välitila aiheuttaa naisissa monenlaisia tuntoja. On ristiriitoja,
mutta on myös yhteisymmärrystä. Naiset eivät itsekään tunne täysin
ymmärtävän, mitä heille on tapahtunut. Naisten ruumiilliset tarpeet katoavat
vähitellen. Mitä naisista jää tämän jälkeen jäljelle?
Lukijalle Lindstedt tiputtelee asioita pikkuhiljaa. Itseäni
kiinnosti suuresti, kuinka naiset ovat päätyneet kuoleman jälkeiseen
välitilaan. Asioita ei kerrottu kerralla, vaan ne jäivät kesken ja odotuttamaan
jatkoa. Tarinanpalasia tiputeltiin lukijalle vähitellen ja lopulta naisten
kohtalotkin selvisivät. Tämä teki lukemisesta nautittavaa ja kiehtovaa, vaikka
kuolema sinänsä aiheena onkin synkkä. Oneiron
sukeltaa naisten maailmoihin kerroksittain, mutta selkeästi suurimman osuuden
kirjasta sai Shlomith. Minua tämä jotenkin ärsytti. En tiedä, enkö täysin
ymmärtänyt, mikä tarkoitus tällä oli. Oli sinänsä mielenkiintoista lukea voimakastahtoisen
Shlomithin neljänkymmenviiden minuutin pituinen puhe juutalaisuudesta ja
anoreksiasta, mutta toisaalta hyvin pitkästyttävää. Naisten persoonat olivat
niin erilaisia, jotta olisi ollut mukava kurkistaa jokaisen naisen menneeseen
elämään hieman paremmin. Ehkä tällä tavoin Oneiron
olisi ollut vielä aavistuksen monipuolisempi teos.
Laura Lindstedt osaa kirjoittaa taitavasti. Kieli on
rikasta, hienoa ja monisäikeistä. Lindstedtin ammattimaisuus näkyy erilaisissa
tavoissa viedä tarinaa eteenpäin. Lukija ei pääse helpolla, mutta ei tarvitse
päästäkään. Oneiron herättää paljon
ajatuksia ja kysymyksiä. Mitä meille oikeasti käy kuoleman jälkeen? Onko kaikki
kertaheitolla ohi vai päädymmekö jokainen kuoleman jälkeiseen välitilaan, josta
matka jatkuu jossain vaiheessa jonnekin suuntaan? Lindstedt on tehnyt myös melkoisen työn, koska on kirjoittanut kirjaa useiden vuosien ajan. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo, joka puolestaan kertoo jotain siitä, kuinka syvästi kirjailija on kirjan aiheisiin perehtynyt.
Oneironista on
kohistu paljon ja jokaisella lukijalla on varmasti oma sanansa kirjasta
sanottavanaan. Itse huomasin jossain vaiheessa miettiväni sitä, kuinka miehet olivat
naisiin vaikuttaneet. Shlomithin aviomiehen kääntyminen vaimoaan vastaan, Ninan
puolison pettäminen, Rosa Imaculadan kummallinen suhde elinluovuttajan isään
sekä Wlbgisin pojan väkivaltaisuus. Ulriken ja Maimunan kohtalot puolestaan
johtuivat miehistä. En silti lähde feministisyyden linjalle, koska tällaisia
kohtaloita voisi olla myös niin päin, että naiset olisivat kohdelleet miehiä
kaltoin. Oneironissa oli myös paljon
sairauksia. Joko itse aiheutettuja tai kohtalon määräämiä. Anoreksia,
alkoholismi, syöpä, sydänsairaus. Isoja asioita, joista ei hetkessä pääse yli, ja jotka kirjaa lukiessa laittoivat ajatukset liikkeelle.
Laura Lindstedtin Oneiron
on kiistämättä Finlandiansa ansainnut. Hieno teos, johon kannattaa tarttua ajan
kanssa. Lukea ja pohtia ja kenties palata uudestaan jo luetuille sivuille.
Suosittelen luettavaksi, jos et ole vielä lukenut.
Tähtiä kirja ansaitsee 4½ (asteikko 1-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti