Jälleen kerran kiitos Facebookin Dekkariryhmälle ja itse
kirjailijalle, Jonna Monoselle. Jonna Mononen kertoi moneen otteeseen
Dekkariryhmässä tulevasta kirjastaan ja kyseli ryhmäläisiltä ideoitakin
kirjaansa varten, joten olihan naisen esikoisromaani Hiljaa pimeässä (Nordbooks, 2015) luettava.
Paikalliset Kirkes-kirjastot eivät ole ottaneet kirjaa kokoelmiinsa kuin yhden
vaivaisen kappaleen, jonka onnekseni sain lainaksi, koska itseni
jonotuslistalle heti syksyllä tungin. Kirjalle olisi varmasti lukijoita
enemmänkin, jos kirja vain saisi kirjastoista hyllytilaa.
Joukko saksalaisia turisteja sekä koira jäävät satimeen
tippukiviluolaan kun luolan suuaukko sortuu. Valoa ei ole yhtään ja ruokaakin
hyvin niukalti. Vettä sentään löytyy maanalaisesta järvestä, mutta elääkö
ihminen pelkällä vedellä? Alkaa eloonjäämistaistelu, joka tuo esiin mitä
karmaisevimpia totuuksia ihmismielestä. Pelastajia kuitenkin odotetaan, mutta
miksi mitään ei tunnu tapahtuvan. Päivät kuluvat, vaikka pimeässä onkin
hankala erottaa vuorokauden vaihteluja.
Tällaiseen satimeen kun jää, tarvitaan yhteishenkeä, mutta kestääkö
ihmisen henkinen kantti tällaista? Luolaan on kasautunut todella sekava joukko ihmisiä.
Kaikilla tuntuu olevan ongelmia omasta takaa aivan tarpeeksi, eikä pimeässä loukussa
oleminen ainakaan paranna tilannetta. Itseäni säälitti ehkä eniten ruotsalainen
Gunnar, joka saksan kieltä taitamattomana ei pystynyt edes keskustelemaan
muiden loukkuun jääneiden kanssa. Mies tuntui jäävän enemmän eristyneeksi
muusta maailmasta kuin muu joukko. Toisaalta ei syöpää sairastavalla
Ursulallakaan varmasti helppoa ollut, vaikka nainen osasi näyttää myös pahan
puolen itsestään.
Jonna Mononen on kirjoittanut loistavan kirjan. Kirja on
tiivistunnelmainen, ahdistava ja piinaava. Voin kertoa, että olen luolakammoinen, ja kirjaa
lukiessani luolakammoni ei ainakaan helpottunut. Mononen on kuvannut luolan
kauheudet ja itse onnettomuuden niin vakuuttavasti, että itsekin tunsin välillä
olevani luolan satimessa. Hiljaa pimeässä
sisältää niin mahtavia kuvailuja, etten voi muuta kuin hämmästellä sitä, että
Jonna Mononen on itse sokea. Naisella täytyy olla loistava mielikuvitus, ja
onhan se niin, että näkökyvyn puute vahvistaa muita aisteja. Harvassa kirjassa
esimerkiksi olen törmännyt niin useiden tuoksujen kuvaamiseen kuin tässä.
Hienosti Mononen on ajatuksensa saanut paperille kuvattua.
Mielestäni kirjassa on myös kannanottoa siihen, kuinka jokin
yritys pystyy piilottelemaan tekojaan isolla määrällä rahaa ja tietynlaisilla
suhteilla päättäjiin. Vaikka tällaista ei ehkä kauheasti (ainakaan toivottavasti)
tapahdu, tapahtuu sitä kuitenkin. Kirja laittoi pohtimaan aihetta enemmänkin.
Jonna Monosen Hiljaa
pimeässä kirjaa suosittelen kaikille piinaavan jännittävästä
kirjallisuudesta pitäville. Tämä kirja tulee uniin.
Kirjalle annan tähtiä 4½ (asteikko 1-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti