Teatterissa: Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet

Marraskuun viimeinen päivä oli mukava päivä. Etäpäivä kotona, jonka jälkeen läpi tuulen ja myrskyn kohti Helsinkiä ja Kansallisteatteria. Olin saanut kutsun Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan järjestämälle Bloggariklubille. Illan aloittivat mielenkiintoiset taiteilijatapaamiset Lavaklubilla, jonka jälkeen siirryimme Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle seuraamaan uutuusnäytelmää Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet. Näytelmän on käsikirjoittanut Heini Junkkaala. Olipa kerran minä sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa 25.11.2015, joten oli mukava päästä katsomaan todella uutukaista esitystä. 

Näytelmän on ohjannut Milja Sarkola, joka kävi kertomassa bloggariklubilaisille näytelmän ohjaustyöstä Lavaklubilla. Rooleissa ovat Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen sekä Antti Pääkkönen. Lavastuksesta on vastannut Kaisa Rasila ja pukusuunnittelusta Tuomas Lampinen. Valosuunnittelu on Ville Toikan käsialaa ja äänisuunnittelu Esa Mattilan. Timo Teräväinen on vastannut videosuunnittelusta ja Tuire Kerälä naamioinnin suunnittelusta. Dramaturgit ovat Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff.

Katja Küttner ja Minna Haapkylä

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Olipa kerran minä kertoo kirjailijasta (Minna Haapkylä), joka kutsuu ystävättärensä (Katja Küttner) teatterin näyttämölle antamaan mielipiteensä kirjailijan tekstistä. Näyttämöllä alkaa tapahtua kahden pariskunnan erilaisia kohtaamisia arjen keskellä. Rikon (Heikki Pitkänen) ja Heilin (Iida Kuningas) suhde on hyvin tyypillinen kuvaus narsismista. Riko on pariskunnan hallitseva osapuoli, joka kaikessa narsistisuudessaan määrää kaikesta. Jopa siitä, että Heilin ollessa viimeisimmillään raskaana, Riko syöksyy sairaalaan seksihepenien kanssa ja vaatii Heiliä pukeutumaan asuun, koska mies ei ole saanut naista kahteen viikkoon. Eskon (Antti Pääkkönen) ja Siskon (Jessica Grabowsky) parisuhde on erilainen, mutta toisaalta hyvin tyypillinen sekin. Mies tekee pitkää päivää, mutta vaimo haluaisi seurustella – öisin. Koska mies ei jaksa yöllisiä, syvällisiä keskusteluja, puhkeaa Siskon itsekeskeinen narsistisuus pintaan, jossa Sisko tuntee olevansa hyljeksitty ja syrjitty osapuoli. 

Väliajan jälkeen narsististen kohtausten kuvaukset muuttavat muotoaan. Lavalle on tuotu televisiokamerat, joilla kuvataan esimerkiksi Jeesuksen (Antti Pääkkönen) haastattelua. Jeesus ei kuitenkaan pääse ääneen ollenkaan, koska homoseksuaalisen juontajan (Heikki Pitkänen) itsekeskeinen puhetulva ei anna Jeesukselle puheenvuoroa. Jossain vaiheessa näyttämölle ilmestyvät vuorotellen Mika Myllylä (Antti Pääkkönen), Jari Sarasvuo (Heikki Pitkänen) ja Jussi Parviainen (Heikki Pitkänen) – Jussi peräti kolmena kappaleena. Meno alkaa olla todella hurjaa, mutta jokainen näistä tuo näyttämölle omantyyppisen narsistisuuden. Kaiken kruunaa tai tuhoaa lopulta narsistien narsisti. Itse herra Breivik (Antti Pääkkönen) astelee kirjailijan haastateltavaksi.

Heikki Pitkänen ja Iida Kuningas

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Minna Haapkylän esitys on voimakas ja kova. Haapkylä on osannut tuoda narsistisuuden niin hyvin lavalle, jotta katsoja välillä oikeasti miettii, onko Haapkylä oikeasti tuollainen vai onko tämä kuitenkin vain näytelmää. Katja Küttnerin rooli ystävättärenä on aito. Tuollaisen mukavan ystävän jokainen ihminen itselleen haluaisi. Küttnerin empiminen esityksen alussa on hyvin todenmukaista ja sama tahti jatkuu läpi näytelmän. Mies, joka yllätti minut täysin, oli Heikki Pitkänen. Mitä roolitusta läpi näytelmän. Inhottavasta Rikosta sekopäiseen juontajaan ja vielä sekopäisempään Jussi Parviaiseen. Huh huh! Nostan hattua tai pipoa, minkä nyt seuraavaksi päähäni asettelenkaan. Iida Kuningas on minulle suhteellisen uusi näyttelijätuttavuus, jos näin voidaan sanoa, mutta nainen vakuutti. Kuninkaan lavatyöskentelyä oli hieno seurata. Nainen esiintyi niin luontevasti, että vaikutti siltä kuin olisit sattumalta päässyt kärpäseksi kattoon seuraamaan jonkin yksittäisen pariskunnan yhteenottoja. Kuninkaan esiintyminen on realistista ja todentuntuista. Antti Pääkkönen tekee lavalla tasaisen varmaa työtä. Mies on ammattilainen ja sen näkee jokainen. Hienoa katseltavaa. Kaunis Jessica Grabowsky taipuu lavalla moneen. Nainen siirtyy hetkessä roolista toiseen tavalla, jota on ilo katsella. Ensin raivotaan ja itketään. Seuraavassa hetkessä tepastellaan lavalla pitkävartisissa jalkineissa kaiken tietävänä ja osaavana.

Milja Sarkolan ohjaustyö vakuutti allekirjoittaneen. Sarkola kertoi taiteilijatapaamisessa, että näytelmän harjoitukset sujuivat helposti. Näytelmäteksti teki näyttelijäkokoonpanosta itsetietoisen ja narsisimiin oli helppo samaistua. Näytelmän lavastus oli hyvin suunniteltu. Väliajan jälkeen lavalle tuodut televisiokamerat ja monitorit poikkesivat niin paljon ensimmäisen puoliskon lavastuksesta, että katsoja joutui hieman hämilleen, mutta positiivisessa mielessä. Näytelmä antoi uutta odotettavaa.

Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen

Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Olipa kerran minä –näytelmästä katsoja löytää ehkä yllättäen tapahtumia, jotka ovat kuin kuvia omasta elämästä. Näytelmä kertoo sen, kuinka narsismia on montaa eri tyyppiä. On itsekeskeistä ja sairaalloista narsismia. Itseään vähättelevä kääntyykin yllättäen narsismin puolelle, kun asiaa seuraa pidempään. Pidin näytelmästä paljon, vaikka aluksi hieman hirvitti lähes kolmen tunnin kestoaika. Vaikka näytelmän narsismiaihe onkin sinänsä ikävä, on näytelmä toteutettu tavalla, joka laittaa katsojan odottamaan, mitä seuraavaksi lavalla tapahtuu. Näytelmää katsoessa sai myös nauraa ja yleisö otettiin välillä osaksi näytelmää. Hienoa interaktiivisuutta. 

Jos haluat viihdyttää itseäsi hieman erilaisella, mutta ajatukset liikkeelle laittavalla teatteriesityksellä, mene katsomaan Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet. Uskon, että et tule pettymään.

Kiitos Kansallisteatterille kuvalainauksista sekä Bloggariklubin mahdollistamasta mahtavasta illasta.