Pihkassa

Sunnuntaiaamun ratoksi lähdin kissan kanssa ulkoilemaan. Sunnuntaiaamut ovat loistavia ulkoilua ajatellen. Kaikkialla on rauhallista. Ei kuulu mitään meteliä. Vain luonnon omia ääniä kuuluu ympäriltämme. Mahtava akkujen latauskeino, mikäli ketut pysyvät loitolla.

Aamu oli loistava kissankin kannalta. Ensimmäisenä kissa hyppäsi paikaltaan puolentoista metrin korkeuteen. Teki voltin ja kiertäen ja taittaen alas tai ainakin jotain sinne suuntaan. Yhtäkkisen voimistelukohtauksen syy oli räkättirastaassa. Mitäs lensi liian läheltä. Saalista ei kuitenkaan saatu.

Seuraavaksi teimme kymmenen metrin juoksuspurtin. Aloin jo epäillä joutuneeni kissojen olympialaisiin tai kenties tämä oli vasta valmistautumista kisoihin. Tällä kertaa kohteena oli sepelkyyhky. Ei saalista tälläkään kertaa. Tuo huhuileva lintu pyrähti lentoon ja kissa jäi nuolemaan tassujaan.

Matkamme jatkui pienen tuumaustauon jälkeen. Törmäsimme naapureihimme ja hyvät huomenet toivotettua kissa säntäsi taas juoksuun. Läpi puskien ryntäsimme kohti uutta räkättirastasta. Ei edelleenkään kissalle mitään saalista.

Päädyimme vakipaikallemme. Kissa korkean kannon nokkaan ja minä valtavan kuusen alle ihmettelemään maailman menoa. Kuului säksätystä. Muutaman metrin päässä olevassa kuusessa kisaili kaksi oravaa. Hännät vispaten oravat kiersivät kuusta. Hauskan näköistä. Minua hymyilytti. Samassa kuusesta, jonka alla seisoin, alkoi myös kuulua säksätystä. Sielläkin kaksi oravaa kirmasi. Kissakin ihmetteli touhua aitiopaikaltaan ja oravat jatkoivat mekastustaan.

Kuusen alla, jossa seisoin, oli toisella oravalla iso käpy suussaan. Orava mennä vilisti kuusen runkoa toisen oravan perässä. Minua hymyilytti lisää. Kyllä elämässä on kivoja asioita, jos vaan osaa pitää silmät auki. Siinä sitten jatkoin kuusen alla seisoskelua miettien syntyjä syviä, kunnes tapahtui. Orava heitti minua isolla, syömättömällä kävyllä. Meinasi käydä kuten Isaac Newtonille aikoinaan. Käpy tippui lähes keskelle päätäni, mutta onneksi ehdin väistyä ja käpy osuikin minua vain jalkaan. Lopputuloksena oli se, että farkkuni olivat pihkassa. Kehtasi mokoma heittää minua pihkaisella kävyllä. Mies, joka täällä asuu, oli kertonut minulle aiemmin, kuinka oravat olivat heitelleet häntä ja kissaa kävyillä. En ollut uskonut juttua, mutta nyt se oli uskottava. Terroristioravia selvästikin.

Hieman mieltäni jäi kaivertelemaan se, olisinko saanut jonkin ahaa-elämyksen, jos pihkainen käpy olisikin osunut keskelle päätäni. Olisiko minusta tullut uusi Newton kenties? Ensi kerralla en ehkä enää väistäkään, jos joudun oravien käpypommituksen kohteeksi, vaan katson kuinka käy.

PS. Kuvan orava ei tiettävästi liity tapaukseen.