Koska blogi on elänyt hiljaiseloa työstressin takia, päätin
että nyt on aika ryhdistäytyä ja nousta pohjamudista. Pian alkaa kesäloma ja
sitten pitäisi olla enemmän aikaakin keskittyä omiin mukaviin harrastuksiin.
Sitä ennen on kuitenkin naistenviikko. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
-blogin Tuija emännöi jokavuotiseen tapaan naistenviikon kirjallisuushaastetta.
Naistenviikolla luetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, havainnoidaan naiskuvia,
kirjan on voinut olla kirjoittanut juhlaviikon nimipäiväsankaritar tai ehkä
kirjassa seikkailee nimipäiväänsä viettävä juhlittu. Niin tai näin,
naisnäkökulma valitaan oman mielen mukaan. Taina Latvalan Välimatka (WSOY,
2012) on sikäli hyvä aloitus viikolle, että tämän tarinan keskiössä ovat naiset.
Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuvat äiti ja tytär, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Toinen tytär asuu kaukana, joten kaikki vastuu äidistä jää kertojaäänen omaavalle tyttärelle. Äidin mies ja tytärten isä on hävinnyt vaimonsa ja lastensa elämästä kymmenisen vuotta sitten. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan ole päästäneet otettaan kaipauksesta.
Tyttäret ostavat äidilleen syntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Matkaan lähtee tietenkin mukaan tytär, joka muutenkin huolehtii äidistä. Äiti on vastahankainen, eikä ole valmis tällaiseen isoon asiaan. Entä jos mies palaakin sillä välin kotiin? Matka kuitenkin toteutetaan. Vaikka äiti ja tytär ovat toisissaan kiinni, ei se sitä tarkoita, etteikö heillä olisi omat mielensä ja omat haaveensa. Äiti haluaa pitää tyttärestään kiinni joka käänteessä. Hän huomaa heti, kun hotellin vastaanottovirkailija iskee silmänsä kiinni tyttäreen. Sanomista tulee ja huolehtimista. Tytär sen sijaan haluaa antautua pienen lomaromanssin pyörteisiin. Vahvojen eteläpohjalaisten naisten luonteet ottavat yhteen, kun tytär uhmaa äitiään.
Välimatkassa äidin ja tyttären välit nousevat itseoikeutetusti kaiken pinnalle. Äidin ja tyttären välillä on kuilu, joka vaikuttaa olevan ylitsepääsemättömän syvä. Äiti ihmettelee tyttären touhuja. Milloin tytär on liian vähissä vaatteissa, milloin muuten vain käyttäytyy oudosti. Äidin muistelmat nuoruudesta nostavat niin ikään esiin kitkoja äidin ja äidin oman äidin välillä. Aivan samantapaisia keskusteluja tai huomautuksia äiti on kuullut oman äitinsä suustaan. Sukupolvien välinen matka on pitkä, mutta kuitenkin hyvin lähellä. Samaa sukuahan sitä loppujen lopuksi ollaan.
Kadonnut isä ja aviomies kulkee tarinassa mukana. Äiti kuvittelee näkevänsä miehensä joka paikassa. Hän odottaa ja odottaa. Tytärkin kaipaa isäänsä, mutta hän yrittää ymmärtää, ettei isää ehkä enää ole olemassakaan. Kun kirjan tarinassa äidin ja tyttären maailmat tavallaan kääntyvät päälaelleen ja tytär tekee löydön, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan, on tyttären vuoro suuttua äidilleen. Miksi äiti on salannut häneltä jotain niin tärkeää? Eikö tytär ole ollut sen arvoinen, että asiasta olisi voinut kertoa?
Latvalan teksti on kaunista. Lähes proosamaista.
Yksinkertaista ja sykähdyttävää. Ei tarvitse sanoilla leikkiä, jos siihen ei
ole tarvetta.
Lenkkarini ovat tahriintuneet menneiden syksyjen kuraan.
Solmin nauhat niin kuin äiti on minua opettanut, teen yhden hiirenkorvan ja kiepsautan
narun sen yli. Tekisi mieli halata äitiä, mutta jos sen teen, en pysty
lähtemään koskaan. (s. 90)
Pidän Latvalan tyylistä, kuinka hän ottaa kirjoissaan Etelä-Pohjanmaan murteen valttikortikseen. Välimatkassa äidin ajatelmat ovat murteella kerrottuja. Omat sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalta, joten on hienoa maistella murresanoja suussa. Etenkin, kun tämä on harvinaista herkkua suomalaisessa kirjallisuudessa. Muutenkin eteläpohjanmaan murretta kuulee nykyään harvemmin, ellei lähde katselemaan Pohjanmaan lakeuksia.
Lukemani kirja kuuluu BON-pokkareiden sarjaan. Pokkareilla on aina oma paikkansa sydämessäni. Ne ovat keveytensä puolesta oivia lukukirjoja kissaulkoiluilla ja matkoilla. Tämäkin kirja valikoitui lukemattomien pinosta ihan vain fyysisen keveyden vuoksi. Sen sijaan kirjan tarina on syvälle tunteisiin menevää kerrontaa.
Taina Latvalan Välimatka on nimensä mukainen kirja.
On maantieteellistä välimatkaa, mutta kirjan ehdoton vahvuus on äidin ja
tyttären välimatkassa ja siinä, kuinka välimatkaa voidaan kaventaa. Upea kirja
kaikille laatukirjallisuuden rakastajille.
Olen Latvalan kirjojen fani. Kirjojen tunnelma uppoaa minuun.
VastaaPoistaMinulle tämä taisi olla toinen Latvalan teos, jonka luin. Latvalalla on kyllä mahtava kyky saada kirjoihin omanlaisensa tunnelma.
Poista