Otto Gabrielsson: Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle

 

Voitin S & S:n joulukalenteriarvonnassa kirjapaketin, joka sisälsi Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (S & S, 2020). Rehellisesti voin sanoa, ettei Jörn Donnerin pojan kohuteos olisi ikinä tarttunut näppeihini, ellen kirjaa olisi voittanut. Halusin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, koska se lukemattomien pinossa oli. 

Jörn Donnerilla (1933 - 2020) oli Wikipedian mukaan kuusi lasta. Useimmilla eri äiti. Otto Gabrielsson on syntynyt vuonna 1981 Jörn Donnerin ja elokuvatuottaja Lisbeth Gabrielssonin suhteen hedelmänä. Koska Donnerilla oli kautta koko elämänsä paljon erilaisia naissuhteita, ei hän halunnut asettautua aloilleen ja ryhtyä isän rooliin täyspäiväisesti, kun Otto ilmaantui maailmaan. Donner kuitenkin myönsi isyytensä. Isänä Donner oli ilman muuta etäinen, eikä maininta siitä, että Otto oli erehdys, kauheasti kasvattanut isä-poika-suhteen siteitä. Kaikesta huolimatta Otto tuntui ihailevan isäänsä lapsena, kunnes alkoi ymmärtää asioita ja liian monta kipeää asiaa alkoi nousta esiin. Oli aika kirjoittaa isälle kirje, eikä mikä tahansa kirje, vaan päiväkirjamainen kirja, jossa poika lataa täyslaidallisen paskaa isänsä kasvoille. Ainut vain, ettei Donner ehtinyt ikinä kirjaa lukea. Hän kuoli ennen kirjan julkaisua. 

Otto Gabrielsson on vihaa täynnä. Hän nostaa kirjassaan jokaisen kiven ylös, joka on satuttanut häntä ja häntä on todellakin satutettu. Vaikuttaa siltä, että on Donner sanonut mitä tahansa, Otto on loukkaantunut. Toki ei ole kiva kuunnella, kuinka oma isä pitää monologiaan taloudellisesta tilanteestaan, kuinka vaikeaa on, kun hänen vaimolleen ja itselleen ostamansa uudet autot vievät tolkuttoman paljon rahaa. Samaan aikaan oma poika Otto tulee ilmeisesti juuri ja juuri toimeen tuloillansa. Gabrielsson vihaa myös sitä, kuinka isä ei ota häneen yhteyttä, kun vierailee Ruotsissa, tai kuinka isä vastaa lyhyesti parilla sanalla hänen kirjeisiinsä tai ei ollenkaan. Otto vihaa myös sitä, kuinka isä on nostanut jalustalleen kaksi nuorinta poikaansa, joita puheiden mukaan testamentissa muistettaisiin varsin avokätisesti. En sitten tiedä, kuinka tässä on käynyt loppupeleissä. Uskon kuitenkin, että perunkirjoitus on mahtanut olla melkoinen työ. 

Jörn Donnerin Mammutti -kirjassa (2013) Donner kirjoittaa useaan otteeseen pojastaan Otosta nimellä Erehdys. Tämä kirvoitti pojassa sellaiset tunteet, että hän kutsuu isäänsä omassa kirjassaan nimellä Papputti. Gabrielsson lyttää Donnerin kaikki kulttuurilliset teot. Hän on sitä mieltä, että hänen isänsä ei ole ansainnut sellaista arvostusta, jota hän on saanut. Pojan mielestä isä nauttii parrasvaloissa olemista sekä drinkkien juomisesta, mutta oman lapsensa hän unohtaa. Otto ei muista koskaan saaneensa isältään joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Joltain isänsä naisystävältä tai vaimolta sen sijaan liikeni viineri, jota ei kukaan ollut jaksanut syödä. 

Kaikesta tylyttämisestä huolimatta kirjasta huokuu myös se, että Otto oli loppupeleissä myös ylpeä isästään. Miksi muuten hän olisi jokaisella kännäysreissullaan ottanut puheeksi isänsä Jörn Donnerin. Osa kuulijoista ei Donneria tunnistanut, mutta ne, jotka tunnistivat, saattoivat ikään kuin nostaa Oton statusta korkeammalle. Jos Otto vihasi isäänsä, miksi hän olisi isästään edes halunnut puhua mitään? Otto kuvailee myös sitä, kuinka hän lyöttäytyy isänsä kirjan julkistamistilaisuuteen, vaikka häntä ei ole erikseen kutsuttu. Hän halusi selvästi tuntea olevansa isällensä joku tärkeä. 

Täytyy myöntää, että Rikkaruoho on sellainen tilitys, että vaikeaa teki lukea koko kirjaa läpi. Kirjan negatiivisuus oli jotain kammottavaa. Ymmärrän, että toiset ihmiset ovat herkempiä, eivätkä he pääse yli siitä, jos heitä ei huomioida. Itselleni tuli kirjaa lukiessani sellainen tunne, että anna jo olla. Jätä itsesi ja isäsi riivaaminen ja ala elää omaa elämää. Opiskele ja valmistu ja lyöttäydy tavallisen ja oman elämäsi piiriin. Jos isäsi ei sinua kaivannut, täytyy päästää irti, vaikka se kuinka kirvelisi. Elämä olisi joka tapauksessa helpompaa, kun ei koko ajan tarvitsisi pohtia omaa isä-poika-suhdettaan, jos sellaista ei ikinä kunnolla ollut. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Vildhavre. Sista brevet till pappa on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala. 

Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle ei ole kevyttä luettavaa, mutta jos haluaa haastaa itsensä ja tykkää kurkistaa kulissien taakse, niin tämä on hyvä valinta.