Leelo Tungal: Toveri lapsi

Se on kumma, kuinka toisinaan tai oikeastaan aika usein ei saa mitään aikaiseksi. Tämäkin lukupiiripostaus on odottanut vuoroaan. En ole vain saanut aikaisemmin postausta kirjoitetuksi, vaikka kirjassa ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin kirja oli varsin mielenkiintoinen. Eli kyseessä on Leelo Tungalin Toveri lapsi (Arktinen Banaani, 2019), joka luettiin lukupiirissä jo maaliskuussa.

Tositapahtumiin perustuva Toveri lapsi kertoo kirjailijan lapsuudesta 1950-luvun Virossa tai oikeastaan Neuvostoliitossa. Olihan Viro liitetty osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Sodan jälkeen alkoi neuvostojärjestelmän jalkauttaminen Viroon toden teolla. Kaikki hiemankin epäilyttävät henkilöt vangittiin ja karkotettiin Siperiaan. 

Myös pienen alle kouluikäisen Leelon äiti joutuu venäläisten syyniin ja pidätetyksi, koska hän oli opettanut koulussa lapsille Viron hymnin. Tästä alkaa Leelon elämässä vaihe, jossa hän jää kahdestaan isänsä kanssa. Leelo syyttää itseään tapahtuneesta. Hän on sitä mieltä, että on tehnyt jotain hyvin pahaa, koska äiti vietiin pois. Pieni tyttö pelkää äitiä vieneitä mustia miehiä ja yrittää kaikin tavoin olla kiltti. Yksinhuoltajaisällä ei ole helppoa. Ei hän ole tottunut hoitamaan lasta sillä tavoin kuin Leelon äiti ja töitäkin pitäisi tehdä. Onneksi on sukulaisia, joille Leelon voi viedä pitkiksikin ajoiksi, jotta isä voi yrittää hakea oikeusapua vaimolleen sekä saada työnsä tehtyä. Tämä aiheuttaa tietysti Leelossa tunteen, että isäkin on hänet hyljännyt. 

Lukupiirissä kirjasta pidettiin etenkin sen takia, että lapsen näkökulma tapahtumista on yksinkertaisesti hieno. Ihmetystä herätti hieman se, kuinka kirjailija on muistanut kaikki tapahtumat niin tarkkaan kuin ne on kirjassa kuvattu. Toisaalta Leelo Tungal on kirjoittanut muistojaan kirjaksi vuosien 1997-2007 välisenä aikana. Onhan tämä pitkä aika, joten muistoja on varmasti ehtinyt nousta mielen sopukoista vuosien mittaan monia kertoja. Keskustelua tuli myös siitä, kuinka lapsi usein tuntee olevansa syyllinen isoihin tapahtumiin, jotka häntä jollain tavoin koskettavat. Lapsen on helppo kääntää syy itseensä, vaikka hänellä ei olisi koko asian kanssa mitään tekemistä. 

Vaikka kaikki varmasti tietävät, millaista Neuvostoliitossa on ollut, niin edelleen se hämmästyttää, kun tällaisia tarinoita lukee. Syyttömiä ihmisiä on pidätetty. Yleensä haettu kotoa keskellä yötä. Vastaan ei ole ollut sanomista, koska se on voitu katsoa niskuroinniksi. Pidätetyistä ei uskallettu puhua ääneen, koska vaarana oli, että olisi itse voinut joutua pidätetyksi. Surullista vain on, kuinka moni pidätetty on jäänyt koskaan palaamatta karkotusreissulta. Leelo Tungal kertoo kirjassaan, kuinka isä mitalit piti piilottaa tai hävittää, ettei isäkin olisi joutunut Siperiaan. Venäläisille ei tarvinnut olla kuin pieni viite johonkin muuhun kuin venäläisyyteen, niin matkalippu Siperiaan oli valmiiksi leimattu. 

Vaikka Leelon lapsuus on ollut rankka, on kirjassa huumoriakin. Leelo Tungal kuvaa elävästi sukulaisiaan ja heidän luonteitaan. Myös pienet arkipäiväiset asiat on kuvattu upeasti. Sokerin jonottaminen ja ostaminen oli kuin kuvaus nykypäivän leipäjonoista. Neuvostopropagandaa tarjottiin lapsille Aapisesta lähtien. Leelon tädin tuodessa Leelolle ja Leelon isälle radion, ei mennyt pitkään, kun Leelo oli oppinut kaikki radiosta kuultavat laulut neuvostovallan tyyliin tietysti. 

Kirjan vironkielinen alkuteos Seltsimees laps ja suured inimesed on ilmestynyt vuonna 2008. Kirjan on suomentanut Anja Salokannel. Virossa Leelo Tungalin Toveri lapsi on ensimmäinen osa trilogiaa. Nähtäväksi jää, suomennetaanko trilogian muut osat. 

Leelo Tungalin Toveri lapsi kuvaa hienosti sotien jälkeistä Neuvosto-Viroa. Vaikka kirja alkaa traagisesti, ei se ole kuitenkaan ahdistava lukukokemus. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 4½ (asteikko 1-5).