Miltä kuulostaisi luontodokumentti ihmisestä Jarmo Heikkisen kertomana? Nyt se on
mahdollista nähdä ja kokea. Nimittäin Kansallisteatterissa, joka on ottanut
ohjelmistoonsa Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksen
pohjalta tehdyn näytelmän Sapiens.
Kuinka tietokirja sitten voi toimia näyttämöllä? Hyvin, kunhan heittää
romukoppaan ajatukset perinteisestä teatterista.
Sapiens
Kansallisteatteri
Kuva © Katri Naukkarinen
|
Näytelmän alkaessa katsoja voi hieman hämmentyä nähdessään
näyttämöllä joukon ihmisiltä ja ehkä hieman apinoiltakin näyttäviä tyyppejä.
Kaikki kuitenkin selviää, kun antaa Jarmo Heikkisen sanojen pureutua
alitajuntaan. Kyse on Homo-suvun edustajista. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin
niin erilaisia. Kertomisen edetessä alkaa katsojalle selvitä, miksi Homo
sapiens eli ihminen ainoana Homo-suvun edustajana selvisi hengissä.
Tiesin teatteriin tullessani, että näyttelijöillä olisivat
maskit kasvoillaan. Silti se hämmästytti, kun alkuihmiset muuttuivat
maanviljelijöiksi. Tämä on kuitenkin yksi tapa WAUHAUS-kollektiiville, joka on
mukana Sapiens -produktiossa, tehdä esityksiä.
Maskit peittävät näyttelijöiden kasvot niin, ettei heitä välttämättä tunnista.
Ei heitä tunnista myöskään äänestä, koska näyttelijät eivät puhu. Jarmo
Heikkinen on äänessä. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka näyttelijät
pystyivät pitämään maskeja kasvoillaan? Eikö sellainen silikonimaski ole
hiostava?
Sapiens
Kansallisteatteri
Kuva © Katri Naukkarinen
|
Koska ollaan luontodokumentin äärellä, hyppäävät kohtaukset
hetkessä toiseen. Yleensä hetki pysähdytään yhden kohtauksen, jota itse
kuvailisin sanalla kuvaelman, äärellä. Kuvaelma tulee mieleen siksi, että
kohtauksille on tyypillistä lasinen, suljettu vitriini, jonne kulloisenkin
kohtauksen ihmiset asettuvat tai ainakin osa heistä. Ihmiset asettuvat
vitriiniin vahanukkemaisiin asentoihin, jossa maskit lisäävät tunnelmaa entisestään.
Näistä kuvaelmista tulee tunne, että olisin jossain museossa tuijottamassa
historiallisia esi-isiäni ja -äitejäni. Niin, ja olihan siellä näyttämöllä
oikeastikin museovieras pällistelemässä vitriinejä (Ilja Peltonen).
Pidin siitä, kuinka kohtauksissa ajaudutaan eräänlaiseen
pysähtyneisyyteen, kunnes yhtäkkiä jostain tulee jotain yllättävää. Yleensä tässä
vaiheessa ihminen on keksinyt jotain uutta ja mullistavaa. Nykyihmiselle ehkä
aivan tavanomaisia ja päivittäisiä keksintöjä, mutta kun ajattelee asiaa
suuremmassa mittakaavassa, niin ei voi muuta ajatella kuin, että ihminen on
älykäs eläin. Tosin kaikki keksinnöt eivät ole onnea ja sopusointua maapallolle
tuoneet.
Sapiens
Kansallisteatteri
Kuva © Katri Naukkarinen
|
Ydinpommin kuvaukseen olisi ollut helppo päättää näytelmä, koska
kohtaus on mykistävä ja järkyttävä. Se ei kuitenkaan olisi ollut oikein, koska
paljon on tapahtunut sen jälkeenkin. Elämä on jatkunut. Tietokoneet, kännykät
ja internet ovat vallanneet maailman. Aivan esityksen lopussa on kohtaus, jossa
simpanssi on tuijottamassa lasivitriiniä, jonka sisällä on kännykässä kiinni oleva Homo
sapiens. Tämä on nerokkaasti oivallettu ja toteutettu kuvaus.
Sapiens on täynnä
hienoja ja hyvin tehtyjä kohtauksia. Erilaiset ihmislajit ovat uskomattoman taitavasti tehtyjä. Ulostyöntyvät otsat ja karvaisuus. Aivan kuin
Kansallisteatterin suurelle näyttämölle olisi oikeasti jostain kaivettu
tällaisia hahmoja. Maanviljelyn kehittyminen oli upeasti luotu kohtaus. Vehnäpeltojen
kasvaminen näyttämölle oli jotain käsittämättömän kaunista ja erilaista. Loppupuolen
laskeutuvat maisemaverhot ovat myös uskomatonta nähtävää. Järkyttävästä
muovikrääsästä päädytään puhtaaseen vuoristometsään. Tästä tuli sellainen
tunne, oltaisiinko nyt sen äärellä, että ihminen on ymmärtänyt, kuinka tärkeää
meille on puhdas luonto. Toivon niin.
Sapiens
Kansallisteatteri
Kuva © Katri Naukkarinen
|
Minulla oli keväällä ilo kuulla Sapiensin käsikirjoittajan Minna
Leinon ja ohjaaja Anni Kleinin
ajatuksia näytelmästä. Siinä vaiheessa oltiin vielä melko alussa. Hararin
kirjaa oli luettu rivi riviltä ja tehty rajauksia näytelmään otettavista
asioista ja käsikirjoitus oli valmis. Selvää oli tietysti se, että Homo sapiens
on eläin, joka kohotti itsensä vähitellen Jumalaksi. Homo sapiensilla on myös
kyky kertoa tarinoita. Leino ja Klein tiivistivätkin erinomaisesti, että näytelmä on
tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.
Sapiensiin on
koottu mielestäni kattava otos Hararin kirjasta. Ei mitään liikaa, mutta ei
liian vähääkään. Sapiens on todella
erilainen teatterikokemus. Voi olla, että joillekin on liian vaativa näytelmä,
mutta niille, jotka uskaltautuvat hypätä luontodokumentin vietäväksi, näytelmä
on varmasti hieno kokemus.
Sapiens sai
kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona
11.9.2019.
Alkuperäisteos Sapiens.
A Brief History of Humankind: Yuval
Noah Harari
Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku
Kertoja: Jarmo Heikkinen
Rooleissa: Hanna Ahti,
Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku
Maalismaa, Karin Pacius, Ilja
Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis
Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino
Lavastus: Samuli
Laine
Pukusuunnittelu: Laura
Haapakangas
Valosuunnittelu: Jani-Matti
Salo
Äänisuunnittelu: Heidi
Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff
Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä
Ohjaajien assistentit: Maia
Häkli ja Salla Loper
Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus
Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti