Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä

Lukupiirissä ehdotettiin muistaakseni jo viime vuoden puolella luettavaksi Panu Rajalan Suomussalmen sulttaania (SKS, 2018). Lukupiiriä taidettiin aina siirtää kuukaudella tai parilla, kunnes lopulta kaikki olivat saaneet kirjan jostain haalittua. Kirjaa oli ilmeisen vaikea saada lainattua esimerkiksi Helsingin kirjastoista. Oma kotikirjastoni Keravalla harvoin pettää, joten nytkin sain kirjan helposti luettavakseni. Pientä tuskaa tosin tuli matkan varrella, kun paikallislehdessä oli juttu Ilmari Kiannosta. Tämän jälkeen kirjaan tuli heti jonotusta. Olin lopulta siinä tilanteessa, että olisi ollut pakko palauttaa kirja, ellen sakkoja olisi halunnut. Onneksi jollakin kuitenkin päättyi laina-aika muutamia päiviä aiemmin kuin minulla. Tämä lainaaja palautti kirjan hieman myöhässä, mutta juuri niin sopivasti, että itse vältyin sakoilta ja sain uusittua lainani. Pakkohan sitä laina-aikaa oli nimittäin uusia, koska nyt on kyseessä oikea tiiliskivikirja. Tarinallisia sivuja vajaa 500, mutta kirja painaa lähes 1200 grammaa.

Kyseessä on siis Ilmari Kiannon elämäkerta tai kenties paremminkin henkilökuva. Ilmari Kianto, syntyjään Calamnius, oli pappisperheen vesa. Hän sai hyvät mahdollisuudet elämälle. Oli mahdollisuus opiskella, ja niin mies tekikin. Ylioppilaaksi tulemisen jälkeen nuorella miehellä riitti pohdittavaa jatko-opintojen suhteen. Lopulta hän päätyi Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieltä sekä estetiikkaa. Nuorella miehellä oli pitkään ongelmia luoda suhteita naisiin. Hän saattoi rakastua syvästi, mutta suhteista ei syntynyt mitään vakavampaa. Johtuuko sitten tästä, että kun hän lopulta vaimon itselleen löysi, ei mennyt aikaakaan, kun hänellä oli toinenkin nainen, jota hän myös vaimoksi kutsui. Lapsia syntyi kumpaankin liittoon, eikä siitä tietysti mitään tullut, kun oli kaksi perhettä elätettävänä. Virallinen ja vähemmän virallinen. Tämä kuvastaa hyvin myös Kiannon loppuelämää. Miehellä tuntui olevan aina uusi nainen kierroksessa, vaikka vanhakin vielä samassa asunnossa asui. Eikä vuosikymmenien ikäerokaan tuntunut olevan esteenä, kun lempi leiskahti.

Ilmari Kianto oli tietysti ilman muuta kirjailija. Panu Rajala avaakin Kiannon tuotantoa kirjassaan hyvin laajalti. Kianto on ollut tuottelias mies. Kirjoja on syntynyt kuin liukuhihnalta, mutta merkittävimmiksi lienevät jääneen Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924), joista jälkimmäinen muuten edelleen suututtaa kirjan esikuvana olleen Kyllösen Joosepin sukualaisia. Kiannolle olikin tyypillistä, että kirjojen aiheet olivat joko suoraan hänen omasta elämästään tai lähipiiristä. Kianto vaihtoi kustantajaa usein, vaikka suhde Otavaan olikin pisin. Mielenkiintoista oli lukea siitä, kuinka kustantajat antoivat kirjoista ennakkomaksua. Kiannon tapauksessa ennakkomaksut hupenivat nopeasti perheiden elättämiseen.

Kianto rakennutti perheellensä mahtavan kelohonkaisen talon Niettussaaren rinnetontille. Rakennus sai nimekseen Turjanlinna, vaikka tunnettiin se monella muullakin nimellä. Turjanlinnan kohtalo on kaamea. Talvisodassa rakennus tuhopoltettiin suomalaisten toimesta. Tosin täytyy myöntää, että Ilmari Kiannolla oli omaakin syytä siihen, että talo poltettiin maan tasalle. Myöhemmin Otava rahoitti hyvin avokätisesti Kiantoa, jotta Turjanlinna saatiin rakennettua uudestaan. Surullista tässä on kuitenkin se, että tämäkin rakennus syttyi palamaan.

Suomussalmen sulttaania on vaikea kuvailla lyhyesti, koska Kianto eli värikkään ja pitkän elämän. Lukupiirissä syntyi kirjasta melkoista keskustelua. Kyseessä on sellainen kirja, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Kirjaa pidettiin jyhkeänä, mutta samalla mainittiin, että Rajalalla on ollut mukana kirjoitustyössään pieni pirullinen pilke. Kirjan alkua pidettiin jokseenkin takkuisena, mutta myöhemmin tarina alkoi vetää kunnolla, vaikka yksi lukupiiriläinen ei kirjasta oikein innostunut. Kirjan alkupuolella oli ehkä hieman liian syvällistä analyysejä kirjoista.

Lukupiiriläiset kuvailivat Kiantoa irstaaksi naistenmieheksi, kateelliseksi, egoistiseksi ja narsistiseksi. Mies oli kova valittamaan ja syytti muita huonoista oloista. Mihinkään ei ollut tyytyväinen ja vihapuheita riitti. Kianto kerjäsi rahaa lähes joka paikasta, mutta itse hän oli nuuka antamaan mitään naisilleen ja lapsilleen. Kutale ja ketale koko mies. Nykymaailmassa Kianto olisikin ilman muuta varsinainen kohujen aiheuttaja ja Seiskalla riittäisi kirjoitettavaa.

Lukupiiriläiset pitivät siitä, millaisia nimiä Kianto oli lapsilleen antanut. Mitä tykkäätte nimestä Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka? Mielestäni ihana. Ihan näin pitkää nimeä ei tänä päivänä saa lapselleen antaa, mutta muuten nämä yksittäiset nimet saattaisivat mennä kaikki heittäen läpi. Lasten nimistä löytyi myös esimerkiksi Otso Tähtivalo ja Jormo Gabriel Sotavalta sekä Orvokki Helmi Simpukka ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Itselläni oli hyvin hatarat tiedot Ilmari Kiannosta ennen kirjaan tarttumista. Ehkä luimme lukiossa Punaisen viivan tai sitten se oli niin, että pidimme pariesitelmiä suomalaisista klassikoista. On nimittäin hatara muistikuva, että kaksi poikaa olisi esitellyt kirjan luokalle. Kotona puhuttiin aina, että joku on kuin Ryysyrannan Jooseppi. Silloin en edes ajatellut yhteyttä Ilmari Kiantoon. Olen todella iloinen, että luimme kirjan lukupiirissä, koska kirja esitteli miehen, jonka elämässä todellakin riittää hämmästeltävää. On siinä ollut uskomaton veijari.

Panu Rajalan Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä on kirja, johon kannattaa varata aikaa. Ilmari Kiannon elämän kuvauksen lisäksi teos on ilman muuta yleissivistävä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”mies”. Tiedätte kyllä miksi.