Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun
25-vuotisjuhlaa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla.
Kirjabloggaajat ovat mukana nostamassa Tanssivan karhun aiempien
vuosien voittajia esille. Itse esittelen kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on
tässä postauksessa. Lukemani runokirja valikoitui sattumanvaraisesti sen
mukaan, mitä kirjastosta löysin. Ilokseni kirja oli surrealistisen hauska, vaikka tekijä itse on asiasta ehkä täysin eri mieltä. Ja
teoshan on Juha Kulmalan Pompeijin iloiset
päivät. Kulmala voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2014.
Runoissa on mielenkiintoista ja hauskaa se, että jokainen
kokee ne omalla tavallaan. Toiselle jokin runo voi olla sykähdyttävä ja
pysäyttävä, toinen puolestaan ohittaa samaisen runon kokematta mitään sen
kummallisempaa. Juha Kulmalan Pompeijin
iloiset päivät ovat mielestäni täynnä elämää. Niistä löytyy hauskuutta ja
elämän koomisia puolia vakavissa asioissa.
elämme rauhan aikaa
elämme akuankan
taskukirjaa
vallankumouksen
vaihtoehto
ei ole kuolema vaan virkamiestyönä
käsikirjoitetut
hallusinaatiot, navan ympäri
pyörivät bassokuviot (s. 42)
Kulmalan runot hersyvät elämää. Runoista löytyy sellaisia havaintoja
ympärillä olevista tapahtumista ja asioista, jotka normaalisti ohitetaan
ajattelematta asiaa sen enempää. Ihastuin siihen, kuinka runoissa nämä havaitut
asiat viedään ikään kuin eteenpäin oman ajatuksen voimalla. Runoissa kaikki on
mahdollista.
Runot yhdistetään usein rakkauteen ja romantiikkaan sekä ympärillämme
olevaan luontoon. Pompeijin iloiset päivät
ovat jotain aivan muuta. Juha Kulmala virnistelee maailmalle ympärillämme. Rakkauden
kaipuuta tyydytetään alkoholinhuuruisesti yhden yön suhteilla. Aamulla on
petikaveri häipynyt vähin äänin ja krapula on vieraana. Oikeastihan tämä on
realistista tekstiä. Naurattaa, vaikka ei ehkä saisi.
et herättänyt minua kun lähdit, en
herättänyt
häntä jonka luota
lähdin, ehkä ei ollut mitään mistä herättää
tämä on metripizzaa
kinkunkasvoinen juntti (s. 43)
On pakko mainita tämäkin. Ilahduin, kun aloin lukea Kulmalan
runoteosta, koska ensisivuilla oli kiitokset kolmelle eri taholle. Olivat
antaneet runoilijalle rahaa. Samaisesta aiheesta löytyi monisivuinen runokin
nimeltä antoivat minulle rahaa. Runossa
tiivistyy mainiolla tavalla runoilijan luomisen tuska. Rahaa antoivat, mutta
tekstiä ei meinaa syntyä. Sehän on kamala yhtälö. Pakko olisi saada jotain
paperille, mutta, entä jos juttua ei meinaa tulla. Täytyy kuitenkin myöntää,
että on Kulmala rahoillensa vastinetta antanut eli saanut tekstiä aikaiseksi.
Hieno teos.
antoivat minulle rahaa
enkä saa kirjoitettua
mitään, armenialainen konjakki
imeytyy kuin tumma
erinomainen puu kasvaisi
sisuksiin ja tekisi
versoja suonia pitkin, sormenpäistä ja
otsasta puhkeaisi
hehkuvat lehvät (s. 11)
Käsittämättömän hienoja ja voisin jopa sanoa uskomattomia oivalluksia. Kukin voi kuvitella, miltä tuntuu, kun konjakkia siemaisee. Kulmala on vain vienyt tämänkin astetta pidemmälle. Runoteos pursuaa tällaisia oivalluksia. Täysin absurdeja, mutta niin runoon sopivia, että väkisinkin suupielet nousevat ylöspäin. Pidän tällaisesta sanoilla leikittelystä.
Luettuani Pompeijin
iloiset päivät, en yhtään ihmettele, miksi Juha Kulmala on palkittu
Tanssivalla karhulla. Kirja on sykähdyttävän erilainen. Kulmala on palkittu aikaisemminkin.
Vuonna 2011 hän voitti ensimmäisen jaetun Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Emme ole dodo.
Juha Kulmala: Pompeijin
iloiset päivät
Kustannusosakeyhtiö Savukeidas
Sivuja: 64
Kansi: Ville Hytönen
Haasta sinäkin itsesi mukaan lukemaan edellisvuosien Tanssiva
karhu -voittajia, jotka löydät täältä. Samalta sivulta löydät lomakkeen, jolla
voit antaa oman sanasi kuulua lukemastasi kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti