Ei mennyt ihan putkeen

Alkuviikko on ollut hieman matalalentoa ja kurkkuakin on hieman pistellyt. Kipeäksi ei kuitenkaan voi tulla, koska on paljon ohjelmaa. Sää on syvältä. Inhoan märkää, pimeää ja tuulista syyskeliä. Tykkään kuivista, raikkaista ja värikkäistä syyspäivistä. Kumpaa olen saanut? Ensin mainittua. Ei ole ollut onni puolellani tämän suhteen.

Entä sitten tiistain ja keskiviikon välinen yö? Oikea liskojen yö. Illalla mennessäni nukkumaan tuli horkka. Mitkään maailman vaatteet eivätkä peitot auttaneet horkkaan. En tiedä, kuinka olin nukahtanut. Heräsin joka tapauksessa siihen, että edelleen palelin. Palelin aivan järkyttävän paljon. Ajattelin, että kohta on jo aamu, ja kuinka voin selvitä töihin tällaisessa kunnossa. Nousin ylös ja katsoin kelloa. Puoli kaksitoista. Oho. Aika monta tuntia vielä saisin nukkua. Tai niin kuvittelin. Alkoi torkahtelujen ja heräämisten taisto. Aamuyöstä siirsin herätyskelloani soimaan tuntia myöhemmin. Kiitos liukuva työaika.

Olin sopinut miehen, joka täällä asuu, kanssa, että vien Herra Karvajalan aamu-ulkoilulle, koska illalla olisi teatteri, enkä iltamenoiltani ehtisi hoitamaan omaa osuuttani ulkoiluttamissa. Kun aamun lopulta kohtasin, ilmoitin miehelle, että hän veisi kissan ulos. Minusta ei olisi kissan ulkoiluttajaksi, eikä teatteriin menijäksi, mutta töihin oli mentävä, koska olin varannut työpaikkalääkärille ajan maanantaina. Syynä turvonnut jalkapöytä, mutta samalla voisi varmaan mainita, että yöllä lämpö heilui 38 asteen kieppeillä.

En jaksanut meikata. En jaksanut syödä aamupalaa. Jotain flunssalääkettä otin. Mitä sinne uloskin laittaisi päälleen, koska oli kestokylmyys? Paksumpi takki. Reppu selkään ja vaihtohousut reppuun, koska lahkeet kuitenkin kastuisivat työmatkalla polviin saakka. Lähtiessäni taivaltamaan kohti asemaa, tajusin, että ovikortti unohtui käsilaukkuun. Meillä ei töissä sitten kuljeta mistään ovesta, eikä portista ilman korttia. Enää ei kannattanut kääntyä, koska ylämäki ja juna olisi mennyt. Ehkä selviäisin jollain keinoin.

Selvisin ja ovikin minulle avattiin. Töissä olin hiestä märkänä. Olisi pitänyt olla vaihtopaitakin, koska hikoilu oli kastellut paidan selkäpuolen. Onneksi oli sentään kuivat vaihtohousut, vaikka tuntui, että reppukin oli läpimärkä isosta sateenvarjosta huolimatta. Hiukset olisi pitänyt vähintään kuivata föönillä kuiviksi, mutta yritin kuivattaa hien kastelemia suortuvia käsipyyhkeillä. Pahensin ehkä tilannetta. Vähän puuteria ja huulipunaa, niin ehkä sitten voin jollain tavoin mennä työpisteelleni.

Junassa olin jo laittanut viestiä ystävälleni, että illan teatteri pitää perua, koska olen kipeänä. Harmitti, koska minähän en ole oikeasti ikinä kipeä. Työpisteellä sitten heti koneelta hakemaan teatterin lipunmyynnin numeroa ja ilmoittamaan peruutuksesta. Lipunmyynti aukeaisi vasta yhdeksältä, joten odottelemaan sitä.

Hätäpäissäni aloin tutkia sähköposteja ja välittämään niitä kollegalleni, jonka olen saanut avukseni purkamaan työsumaa. Huono puoli tässä oli se, että opastusta olin ehtinyt antaa vajaan viiden päivän verran, ja poikkeuksen poikkeuksia näistä töistä löytyy. Kuuntelin samalla muiden työkavereiden avautumista kamalasta säästä. Kerroin heille liskojen yöstä ja kuumeesta. Sanoivat, mitä täällä teet. Kerroin meneväni työpaikkalääkärin vastaanotolle ja toivovani, että passittaisi minut kotiin.

Teatteriliput sain peruttua ja työkaverin ovikortilla pääsin lääkärin luokse. Nauroimme kyllä ennen lähtöäni, että kirjoittaa ehkä työkaverilleni saikkua, jos katsoo nimen kortista. Sanoin, että piilotan kortin taskuuni, niin ei näe sitä. Lääkäri oli jonkin verran myöhässä, ja kun tuli pyytämään minua sisälle, en ollut aivan varma mitä sanoi. Huono kuulo tai flunssapöhnäinen olo kenties.

Lääkärille selvitin varanneeni ajan toisesta syystä, mutta nyt flunssa on päällimmäinen syy. Katseli korvat ja kuunteli keuhkot ja sanoi, että kotiin loppuviikoksi lepäämään tavallisten flunssalääkkeiden voimalla. Kiitos. Sitä oikeasti kaipasinkin. Lepoa, lepoa ja lepoa. Katsoi vielä jalkaani ja neuvoi ostamaan geelipohjalliset. Ehkä ostan, ehkä en. Jalka ei nyt enää kauheasti vaivaa, kun flunssa on päällä. Lääkäri printtasi lääkärintodistuksen ja minä lähdin takaisin työpisteelleni. Lääkärin vastaanottoaulassa törmäsin toisen osaston työkaveriini. Hän nauroi, että aina mennään jonossa. Jonotetaan taas puoliltapäivin ruokalassa. Sanoin, että ensi viikolla. Lähden kotiin potemaan tautia.

Muistin työpisteelleni mennessä myös, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä uusimaan verenpainelääkkeet. Toisaalta ehkä hyvä, että unohdin. En olisi jaksanut mittailua ja kenties korkeahkoja lukemia, koska oikeasti töissä verenpainelukemani ovat korkeammat kuin kotona. Edellisessä työpaikassa verenpaineeni luokiteltiinkin työperäiseksi. Nyt täytyy vain oikeasti muistaa, että reseptit vanhenevat ihan kohta.

Työpisteelleni päästyä päätin ottaa lääkärintodistuksesta kopion. Taas tarvitsin kollegan korttia. On niin hieno monitoimikone, ettei sillä saa tehtyä mitään ilman kirjautumista koneelle. Asetellessani lääkärintodistusta syöttölaitteeseen katsoin ammattinimikettä. Mitä ihmettä? Tiiminvetäjä! Mistä lähtien? Tiedän, että työpaikallani on ollut viimeisintä huutoa nimittää ihmisiä tiiminvetäjiksi, mutta ei minua mielestäni ole miksikään nimitetty. Katsoin lääkärintodistusta tarkemmin. Apua. Lääkärintodistus oli kirjoitettu minun jälkeeni vastaanotolle tulleelle henkilölle. Tässä vaiheessa ei ollut itku kaukana. Voiko tällaista sattua?

Puhelin kouraan ja soittamaan työpaikkalääkärille. Ei löydy numeroa. Mikä on keskuksen numero? Kollega avusti tässä vaiheessa. Keskus oli hyvin avulias ja sanoi voivansa etsiä numeron netistä. Ei, ei ja ei. En halua lääkäriaseman numeroa, vaan työpaikan lääkärihuoneen numeron. Lopulta sellainen löytyi. Pyysin yhdistämään. Ei onnistu, kun ei ole jotain kytköksiä. Siis mitä? Samalla näen, kuinka äänettömällä oleva puhelimeni soi. Soikoon. Nyt on saatava tämä asia järjestykseen. Lopulta sain lääkärin puhelimen päähän. Hän oli huomannut saman virheen ja oli yrittänyt soittaa pariin otteeseen omaan kännykkääni. Oli kuulemma poistanut tiedot kollegan tiedoista ja siirtänyt tiedot minun tietokantaani. Lääkärintodistuksen lupasi toimittaa sisäpostissa, koska en oikeasti enää jaksanut lähteä hakemaan sitä.

Työkaverien kanssa nauroimme, että olisin voinut myydä jälkeeni tulleen kollegan lääkärintodistuksen hänelle kovaan hintaan. Ja se, mikä kyllä hieman pisteli. Kollega on minua kuusi vuotta vanhempi. Näytänkö niiiiiiin vanhalta?

Lopulta kotimatkalle. VR hoiti taas asiansa. Kävelin ykköslaiturille ja katsoin jo kaukaa, että näyttö on pimeä, mutta viereisen keskilaiturin näytössä on tekstiä. Jotain kuulutettiinkin, mutta kuka niistä kuulutuksista selvää saa, kun tuulee ja sataa ja pipo ja huppu on päässä? En minä ainakaan. Lähemmäksi päästyäni totesin, että juna lähteekin viereiseltä keskilaiturilta ja noin viisi minuuttia myöhässä. Onneksi oli myöhässä. Ehdin siirtyä keskilaiturille todetakseni, että oli sitten enemmänkin kuin viisi minuuttia juna myöhässä. Ajattelin vain sitä, että keskiviikko ja kolmena päivänä tällä viikolla juna on ollut kotiin päin mennessä myöhässä. Ei mene ihan kivasti junien kanssa.

Kotikaupunkiini päästyä päätin mennä hakemaan kaupasta hyvää ja hyvää eli suklaata ja suklaaraepussin. Kova tauti vaatii hyviä parannuskeinoja. Apteekissakin kävin ja sieltä tullessa Iski huono olo. Olihan kello jo yli puoli kaksitoista, enkä ollut syönyt mitään. Hampurilaiselle. Ei kovin hyvä idea. Tuli lisää huonoa oloa, mutta pakkohan se oli jotain syödä. Mieskin jo ehti soitella perääni ja kysellä, enkö saanutkaan sairaslomaa.

Lopulta kun pääsin kotiin, odotti siellä mies uuden puhelimensa kanssa. Voi hyvää päivää. Tämä tästä vielä puuttui. Puhelinasioissa minä olen meidän perheessä selkeästi se, joka ymmärtää niistä enemmän. Alkoi kiukuttelu ja kysely. Toivoin vain pääseväni sänkyyn nukkumaan. Neuvoin muutaman asian ja menin sänkyyn. Sängystä nousin arviolta kymmenen kertaa antamaan lisäneuvoja. Miksi muuten ei voinut tulla makuuhuoneeseen kyselemään lisää? Siihen ei taida olla kenelläkään vastausta. Lopulta pääsin puhelinmiehestä eroon ja yritin nukahtaa. Alkoi soittoäänten kokeilu. Vieläkö jotain lisää?

Lopulta sain rauhan. Kuume hyppäsi jo päivällä 38 asteen korkeammalle puolelle ja kohosi iltaa kohti. Mieskin jo sanoi, että pitää lähteä sairaalaan, jos kovin korkeaksi nousee. Ja oikeasti minulla ei yleensä ikinä nouse kuume. Päinvastoin. Alilämpöä on yleensä. Puolenyön aikaan havahduin kovaan päänsärkyyn. Niska oli kipeä. Päätin ottaa lääkärin aiemmin määräämän särkylääkkeen lihaskipuihin. Oho. Aikamoinen vaikutus. Heräsin muutaman tunnin syvän ja rauhallisen unen jälkeen läpimärkänä. En jaksanut ajatella mitään, vaan jatkoin nukkumista aamuun asti. Keskiyöllä ottamani särkylääke olikin ilmeisesti niin tehokas, että lämpö laski normaalitasolle. Aamulla pääsikin sitten heti täyttämään pesukonetta märillä liinavaatteilla.

Tänään on onneksi ollut huomattavasti helpompi päivä. Kuume on pysytellyt alle 38 asteessa ja tunnen itseni jopa hieman ihmiseksi. Joko te olette kärsineet syksyn ensimmäisen syysflunssan?